Vihdoin valkeni kilpailupäivän aamu.
Oli ollut lämmin ja usvainen yö, mutta aamu oli kirkas kuin kristalli.
Elonleikkuu oli aloitettu, ja vainioilla näkyi jo kuhilaita. Ja
satoista vuotta toivottiin.
Aamulla varhain oli jo väkeä tavallista enemmän liikkeellä, vaikka
olikin poutainen arkipäivä. Erkintarhan ison kiven luona liehui
laiskasti pitkän ulun latvassa hohtavan puhdas lakana, sillä
värillisiä lippuja ei ollut. Samanlainen lippu näkyi Ylipään Vilhemin
suoviljelyksen laidasta Repovaaran päältä ja niinikään vielä
Jannenmäestä, vanhan Jannen lähteen vierestä. Siihen valkokärkiset
viittakepit joka sadan metrin päässä! Selvä oli tie.
Jo aamiaisen aikana ilmestyi Kekri-Kaisa kahvipannuineen ja
vehnäisvasuineen Erkintarhaan. Metsän rintaan, sopivan kiven kylkeen,
laittoi hän tulen ja hommasi kookkaan jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen.
Ollen liikenero oli Kaisa edellyttänyt, että niin merkillisenä päivänä
tulisi kahvikauppa kyllä kannattamaan. Ja niinpä, kun joutilasta väkeä
alkoi paikalle karttua, kiehui Kaisalla jo ensimmäinen pannullinen, ja
makea kahvinhaju levisi kanervaiseen vaaran laitaan. Tasapintaiselle
kivelle oli Kaisa, tukkijoella tottunut verraton kahvinkeittäjä,
kahvikupit somaan järjestykseen asettanut ja läjännyt houkuttelevaa
pinon vehnäsiä keskelle.
Ja siihen Kaisan keittiön luo ensimmäiset tulijat kokoontuivat.
Kilpailujen oli määrä alkaa täsmälleen kello 12, mutta nyt kävi kello
vasta kymmentä.
Ollin-Mikko näki ikkunastaan, mitä Erkintarhassa hommattiin, mutta
hän istui vielä pirtissään. Hän oli Virnemäen Kaisalta ostanut kaksi
kananmunaa, keittänyt ja syönyt ne, koska oli kuullut, että eri lailla
juoksee mies, kun piimän sijasta syö pari munaa. Niin oli aikonut tehdä
Hietalan Salkkokin.
Juoksijoita ei vielä näkynyt tuleviksi, mutta Mikko tunsi Herralan
Aukustin ja Jänesvaaraa Artturin, palkintotuomareita molemmat, jotka
kävellen Varpumäestä päin Talvitiehen tarkastelivat viittakeppejä ja
mitä lienevät muutakin hommanneet. Ja Erkintarhaan päin olivat tulossa.
— Siinä tulevat jo nuo... kyllä kai ovat pian herratkin täällä, —
arveli Mikko.
Ja yhä enemmän näkyi väkeä tulevan. Pikkupoikia oli jo karttunut
melkoinen lauma, ja he juosta vilistivät siitä Mikon pirtin ohi
Talvitiehen päin ja sieltä takaisin, kilpasilla ollen.
Oli saapunut opettaja Jatkokin ja noussut kiven päälle. Ja mitä
papereita lienee siinä selaillut.
Aika kului, ja Mikon jännitys kasvoi.
Kun hän hetken päästä silmäsi Erkintarhaan päin, näki hän, että
sinne jo oli ilmestynyt juoksijoitakin. Hän tunsi Mäenpään pojan,
joka oli juoksupuvussa, samoin kuin Rantalan Alkottikin. Sipillan
kylän Sääreläispojalla ei ollut juoksupukua, vaan näytti olevan
alushoususillaan ja nenäliina lakkina...
Varpumäen Frans Penjami oli niinikään saapumassa paikalle, ja hänkin
oli alushoususillaan ja naisen paulakengät jalassa...
Mikko oli paraikaa köyttämässä paulakenkiä jalkaansa, kun kuului
kärryjen päryä ja joku huusi:
»Jo herrat tulevat!»
Mikko silmäsi ulos ja näki herrain ajavan myllytietä pitkin Erkintarhaa
kohti. Etuistuimella istuivat vallesmanni ja Romsi ja takaistuimella
eläinlääkäri Ropsu. Ja kun likemmäksi tulivat, tunsi Mikko, että heidän
perässään kävelevä mies oli Hietalan Salkko...
Hänelle tuli kiire, ja pian oli hän juoksukunnossa.
Herrain perässä tuli väkeä kuin soipaa sotaa. Oli vanhaa, oli nuorta.
Ja hauskaa näytti kaikilla olevan.
Ison kiven päälle vietiin pöytä ja tuoli, ja kun alkuvalmistukset oli
tehty, huusi vallesmanni, että nyt ensiksi, ennenkun aletaan juoksijain
nimiä ottaa »ylös», pitää metsäherra Romsi lyhyen avauspuheen.
Kokoonnuttiin kiven ympärille, ja Kaisan kahvipannu jäi hetkeksi
unhoon. Kiven päällä seisoi metsäherra Romsi ja alkoi puhua...
Hän puhui ensin, kuinka terveellistä kaikki urheilu on, kuinka se lisää
hyvinvointia ja ruumiin vaurautta. Ja sitten selitti hän, mistä asti
alkaen nämä juoksukilpailut ovat lähtösin:
»Se oli Greekan maalla yks noori mies, kun juoksi Marathonin juoksun...»
Ja sitten hän selitti, mistä maratonikilpailut ovat alkunsa saaneet.
Ja kun Romsi oli puheensa lopettanut, alkoi kilpailijain
»sisäänkirjoitus», josta ei kenenkään tarvinnut mitään maksaa. Opettaja
Jatko kirjoitteli omiin papereihinsa, mutta mustakantiseen kirjaan
merkitsi vallesmanni kaikkien osanottajain nimet. Ja seuraavat henkilöt
ilmoittausivat kilpailuun:
Arvi Mäenpää,
Alkotti Rantala,
Ollin-Mikko,
Hietalan Salkko,
Sipillan kylän Sääreläispoika,
Varpumäen Frans Penjami ja
Nestori Vaski.
»Eikö ole ketään muita, jotka uskaltavat yrittää?» kysyi vallesmanni.
Oli pitkän aikaa aivan hiljaista.
»Totta kai nyt vielä on muitakin», sanoi vallesmanni.
Mutta ei yhtään tullut lisää.
»Vähinäpä ovat juoksijat Heinärannalla», arveli hän ja aikoi jo panna
kirjansa kiinni, kun samalla kuului huutoja:
»Savukylän poikia tulee tuolla iso lauma!»
Ja todella. Siellä tuli maantieltä päin kymmenkunta nuorta miestä,
joilla kaikilla oli polvihousut sekä urheilulakit ja -kengät.
»Sieltähän ne vasta juoksijat tulevatkin!» ihastuivat palkintotuomarit,
mutta äsken ilmoittautuneet menivät vähän noloiksi, sillä Savukylän
poikain joukossa tunnettiin Mäkiniemen Vihtori, joka oli monta
palkintoa ennen juossut...
Ja kymmenkunta Savukylän poikaa ilmoittautui kilpailuun.
»No, nyt tämä alkaa joltakin näyttää», sanoi vallesmanni hyvillään.
Mutta kun kaikki oli merkitty kirjaan ja vallesmanni joutui lähelle
Salkkoa ja Mikkoa, jotka olivat siirtyneet syrjään nuoremmista
miehistä, virkkoi hän heille rohkaisevasti:
»No nyt, Salkko ja Mikko, näyttäkää, että vielä olette samoja miehiä,
jotka rosvo Mattsonin otitte juoksulla niskasta kiinni...»
Hyvilleen tulivat vallesmannin puheesta Salkko ja Mikko.
»Ja näyttäkää, ettei mene ensi palkinto savukyläläisille!»
Yhä karttui väkeä. Jo oli Ojalainenkin tullut ja kaikki Ojalaisen
lapset. Ei ollut siis kiivas emäntä jaksanut pitää kousissa väkeään,
vaikka oli isosti uhannut.
Maallinen ilo oli rovastinnankin saanut liikkeelle. Ja kovin mielellään
olisi lähtenyt rovastikin, mutta »kristittyjen vuoksi» ei tahtonut. Ja
kaikki muutkin rouvat olivat joukossa.
Kekri-Kaisan kahvikauppa kävi hyvin. Rouvatkin hakivat kiviä tai
mättäitä istuimiksiin ja joivat Kaisan väkevää, kirkkaan ruskeata
kahvia.
Ja hauskaa oli. Naurua ja iloista puhelua kuului, pikkupoikien melua
ja kiljumista. Lämpimästi paistoi päivä vaaran laitaan, ja hyvältä
tuoksui Kaisan kahvi, jonka lemu sekaantui kuivien risujen kutkuttavaan
savunhajuun.
Touhussa olivat palkintotuomarit ja kokoontuivat kiven päälle
yhteen rykelmään. Ja vallesmanni, joka oli puheenjohtaja, selitti
kuuluvalla äänellä, mistä oli juostava ja että pitkin linjaa oli lyöty
»taakakepit» jokaisen sadan metrin päähän.
»Tämä on niin sanottua murtomaajuoksua, ja sen vuoksi on juostava
taival valittu mahdollisimman epätasainen ja louhikkoinen», jatkoi
vallesmanni. »Mutta palkintotuomarit ovatkin sitä mieltä, ettei
pahemmassa paikassa pidetä missään kilpailuja, niin että joka nyt
juoksee tämän matkan ensin Jannenmäkeen ja sieltä takaisin ja
ohi Erkintarhan Ylipään Vilhemin suoviljelyksen laitaan, — kuten
valkolatvaiset taakakepit tien näyttävät, — se jumaliste juoksee
sileälläkin maalla...»
Kello alkoi olla kaksitoista, ja juoksijat komennettiin riviin, ison
kiven viereen. Kirjava oli lähteväin joukko. Alushoususillaan oli
Hietalan Salkkokin ja avopäin. Mikolla oli jalassa anturapohjaiset
paulakengät ja sinertävät kalminki-alushousut, joiden takapuolesta
paistoi kellertävä sinetti.
Sipillan kylän Sääreläispojalla oli valkoiset alushousut, mutta
varsisaappaat, polven alta lujaan remmitetyt.
Palkintotuomarit — vallesmanni, Romsi, Herralan Aukusti, Ropsu ja
Jänesvaaran Artturi — olivat jo kaikin kiven päällä, ja Artturi seisoi
kilpa-ajokello kädessään.
Jännitys kasvoi niin juoksijoissa kuin yhä karttuvassa yleisönkin
parvessa.
Hra Jatko kirjoitti: »Matkaan lähdettäessä oli jännitys hirmuinen, ja
kuolon hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Ei kuulunut hetkeen muuta kuin
Repo-ojan yksinäinen pauhu...»
Vallesmannin oli määrä lukea kolmeen.
Lähtijät seisoivat vauhtivalmiina ja odottivat.
Jo vallesmanni viimein luki harvakseen:
»Yksi, kaksi ja kolme!»
Silloin pörähtivät kilpailijat kuin ammutut liikkeelle ja hyppelivät
menemään kivikkoa poikki myllytielle. Sekaisin olivat kaikki, yhdessä
rykelmässä melkein...
Hra Jatko kirjoitti: »Maa tömisi juoksijain lähtiessä, ja pieniä kiviä
pirskoili pitkän matkaa, kun juoksijat kivikkoa pitkin parastaan
panivat myllytielle päästäkseen...»
Sipillan kylän Sääreläispoika joutui ensiksi myllytielle ja melkein
heti hänen perässään eräs Savukylän poika, Mäkiniemen Vihtori.
Vimmattua vauhtia he lähtivät painamaan Talvitiehen päin silloin jo,
kun jotkut kilpailijoista vielä hyppelivät kivikossa...
Mikko ja Salkko olivat viimeisiä, jotka myllytielle nousivat. Ja toiset
huristivat silloin jo Talvitiehen päin, niin että maa tömisi ja pöly
lensi...
»Taisi käydä hullusti!» hätäili Salkko.
»Ei ole hätää vielä!» ehti Mikko vastaamaan. »Vasta on taival alussa.»
Myllytielle päästyään kiinnitti Mikko vauhtiaan, niin että kun ehtivät
Talvitien pihaan, hän oli jo juossut Mäkitalon Arvin ja Savukylän
poikain ohi...
»Kas vaan Mikkoa... jopa alkaa Mikkokin polkea eri tavalla», hoki
vallesmanni.
Ja suuri oli jännitys kivellä, ja kovin hartaina ja innostuneina
seurattiin juoksijain menoa.
Kun Välijänkän laitaan ehtivät, oli järjestys muuttunut. Mäkiniemen
Vihtori oli eillimmäisenä, toisena Rantalan Alkotti ja kolmantena
Ollin-Mikko. Sääreläispoika oli vasta neljäntenä, ja hänen jälessään
Hietalan Salkko...
Mutta Välijänkällä vauhti laimeni. Soikkaroiden ja käsillään koettaen
pitää tasapainoa pyrkivät juoksijat pitkin liukkaan niljakoita teloja,
ja joukosta kuului kiroilemisia. Ei päässyt siinä juoksua Mäkiniemen
Vihtorikaan, vaikka maankuulu oli...
Kun etumaiset nousivat teloilta maanrantaan, olivat jälkimmäiset vielä
melkein jänkän puolivälissä...
»Mikko on kolmantena... Mikko on kolmantena!» hoki vallesmanni.
»Saadaan nähdä... saadaan nähdä... Nyt nousevat mellalle... nyt
painuvat kuin riivatut Varpumäkeen... jo sivuutti Salkko Sipillan
kylän Sääreläispojan... Nyt palaavat jo Varpumäen pihasta ja painuvat
Jannenmäkeen päin...»
»Saapa nähdä... saapa nähdä!» hokivat muutkin palkintotuomarit, mutta
Jänesvaaran Artturi piti kellosta vaaria kuin varkaasta.
Jannenmäkeen asti ei nähnyt muualta kuin kiven päältä. Senvuoksi
kiipesivät pikkupojat pitkien petäjien latvoihin ja katsoivat sieltä,
ja alhaalla maassa seisovat kysyivät vähä väliä:
»Eroittaako, kuka on eillimmäisenä?»
»Ei oikein eroita... yhtenä vilinänä on koko metsänranta ja
Jannenmäkeen vievä polku...»
»Entäs nyt?»
»Ei vieläkään... Ei muuta kuin vilkkuu ja vilkkuu...»
Hra Jatko kirjoitti: »Jännitys kasvoi niin, että pikkupojat kiipeilivät
puiden latvoihin ja ilmoittivat sieltä kiihtyneille maassaolijoille,
missä asti juoksijat milloinkin menivät...»
Juoksijat olivat ehtineet jo Jannenmäkeen, ja vauhti oli nyt jo
kiukkuista, sillä tuli kysymys, kuka ehtisi ensiksi lähteelle ja
ensiksi takaisin pyörtämään. Viittakepit veivät kuten sanottu vanhan
Jannen ohrapellon ja perunamaan piennarta mutkaten lähteelle. Mutta
nyt kun vauhdissa juoksivat eivätkä nähneet muuta kuin lähteen luona
pitkän kuusirangan pystyssä ja sen latvassa valkoisen lakanan, eivät
joutaneet piennarta mutkaamaan, vaan tömähtivät suoraa päätä peltoon ja
siitä perunamaan poikki suoraan lähteelle. Ohrapelto taipui ja tähkät
tutisivat kuin ankaran myrskyn kynsissä, kun mieslauma täyttä ravia
siihen porhalsi. Perunamaasta nousi multa korkealle ilmaan, ja naatit
lentelivät huiskin haiskin... Hirmuinen oli meno.
Vanha Janne näki kauhistuksen työn, ja hän riensi portaille, huusi ja
kirosi ja uhkasi toimittaa linnaan kaikki.
Mutta juoksijat eivät häntä kuunnelleet, vaikka näkivätkin hänet
kirkas kirves kädessä viuhtovan portailla. Ei ollut aikaa kenelläkään
kuunnella, mitä vanha Janne huusi ja melusi, vaan äkkiä pyörähti
jokainen lähteen luota takaisin ja lähti samoin perunamaan ja pellon
poikki painamaan jälleen Varpumäkeä ja Välijänkkää kohden...
»Jo palaavat Jannenmäestä!» huusivat pojat puiden latvoista.
Ja Jänesvaaran Artturi, kellonkatsoja, sanoi, että hyvin ovat juosseet.
Hra Jatko kirjoitti: »Jannenmäkeen asti oli juoksijain vauhti
erinomaisen nopea, jonka tunnettu hevosmies Jänesvaaran Artturi
vakuuttaa...»
Jannenmäestä Varpumäkeen alkoivat juoksijain välit pidetä. Etummaisena
oli taaskin Mäkiniemen Vihtori, mutta nyt oli toisena Hietalan Salkko,
ja Sääreläispoika kolmantena. Ollin-Mikko oli nyt melkein takimmaisena.
Ei ollut muita Mikon jälessä kuin Varpumäen Frans Penjami ja kolme
Savukylän poikaa.
Vinkeää vauhtia lähestyi miesjoukko Varpumäkeä ja viheliäistä
Välijänkkää...
Meno oli kova, eikä toinen toisestaan välittänyt. Mutta yhtäkkiä katosi
Ollin-Mikko joukosta, eikä kukaan nähnyt, mihin hän meni...
Palkintotuomarit katselivat kiikarilla Välijänkälle, missä juoksijat
olivat tulossa.
Vallesmanni, jolla oli niin likelletuova kiikari, että kahden
kilometrin päästä toi miehen melkein viereen, katsoi tarkkaan
kilpailijain soikkaroimista Välijänkällä.
»Ei näy Mikkoa», puhui hän hätäisellä äänellä, naama punottaen, »ei
näy... Siinä tulee ainakin jo kymmenen miestä... Hietalan Salkko on
neljäntenä, ja hänen jälessään Rantalan Alkotti... Sitten on varmaan
niitä Savukylän poikia... Niin on, näemmä... Mutta mihinkä helvettiin
on Mikko jäänyt! Nyt on jo tuo eillimmäinen, Mäkiniemen Vihtori, kohta
tässä laidassa jänkkää... Kuka saakeli siellä roiskahti teloilta
jänkkään! Ha, ha, ha...»
»Se on Sääreläispoika!» huusivat pojat puista.
Mutta vallesmanni jatkoi, ottamatta kaukoputkea pois silmistään:
»Jo roiskahti toinenkin jänkkään... Mutta jopa on kummaa, ettei Mikkoa
näy... Nyt on Mäkiniemen Vihtori pian jänkän poikki päässyt... Jokohan
se Mikko oli niin lapsellinen, että heitti kesken...»
Mutta yhtäkkiä huusivat pojat puista:
»Mikko juoksee jo Talvitien pihan poikki!»
Vallesmanni riemastui, ja nyt hän jo näki kiikarilla, kuinka Mikko
täydessä ravissa polki Talvitien pihan läpi ja lähestyi vinhaa vauhtia
myllytietä.
»Mikko on eillimmäinen!» huusi hän hyvillään; kukaan ei ymmärtänyt,
mistä Mikko siihen oli ilmestynyt. Mutta jänkän poikki tultua alkoi
kilpailijain vauhti yhä enetä. Pitkään ja nopeasti astui Mäkiniemen
Vihtori, polki kuin tulen liekissä poikki Talvitien pihan ja nähtävästi
koetti saavuttaa Mikkoa, joka vieri tulemaan myllytien vastaletta
niinkuin kerä. Mutta vara oli jälessä tulevillakin parantaa vauhtiaan.
Ja aivan lähellä Mäkiniemen Vihtoria vihkaisivat Rantalan Alkotti
ja Sääreläispoika, joka oli toiset saavuttanut, vaikka loiskahtikin
jänkkään... Kolmantena ja kumman nopeasti kynsi nyt Varpumäen
Frans Penjamikin, huitoen käsillään hirmuisesti. Hietalan Salkko
vaaksoi Frans Penjamin kantapäillä ja näytti yrittävän edelle, mutta
ei päässyt. Mäkitalon Arvi ja Savukylän pojat juoksivat yhdessä
rykelmässä, ja heidän jälessään Nestori Vaski, jonka juoksu näytti
olevan toivotonta taistelua.
Jännitys kasvoi, ja juoksijain vauhti yhä eneni.
Mikko vieri tulemaan etumaisena kuin kerä, ja kun hän ehti mökkinsä
kohdalle ja Apunlaaksoon päin oikaisi, huusi vallesmanni:
»Mikko... Elä päästä enää edellesi ketään! Kiinnitä... kiinnitä!»
»Hyvä on askel, ja niin nopea, ettei silmä eroita», sanoi Herralan
Aukusti, Mikkoa kehuen.
Muut juoksijat seurasivat äskeisessä järjestyksessä, mutta Apunlaakson
ja Virnemäen välissä pääsi Hietalan Salkko Frans Penjamin edelle...
»Saapa nähdä, kuinka tuossa käy!» sanoivat palkintotuomarit.
Mikko oli ehtinyt jo Virnemäen pihaan, joka sääntöjen mukaan oli
kahdesti mennen tullen kierrettävä. Mikko oli toista kierrosta
juoksemassa, kun Mäkiniemen Vihtori potkaisi vihaiseen vauhtiin ja
vilahti Mikon edelle. Sääreläispoika yritti samoin, mutta Mikko jaksoi
vielä pysyä edellä.
Palkintotuomarit ja muu yleisö huusivat ja nauroivat.
Herra Jatko kirjoitti: ... »erinomaisen jännittävä oli hetki Virnemäen
pihalla, missä Mäkiniemen Vihtori ajoi Mikon edelle...»
Mäkiniemen Vihtori ja Mikko nousivat jo Repovaaran päälle, Mikko
kynsien kuin riivattu perässä. Mutta äkkiä sai Sääreläispoika kuin
sähkön sysäyksen ja vilahti Mikon edelle, ja vähän päästä suhahti
Rantalan Alkottikin...
Mikko kuuli jälessään tulevan Hietalan Salkoksi, ja nyt koetti hänkin,
minkä lyhyet jalkansa antoivat... Mutta kivikkoinen ja kannikkoinen oli
Repovaaran laita ja raskasta juosta jyrkkää vastaletta...
»Vihtori voittaa!» huusivat jo pikkupojat.
»Sipillan kylän poika voittaa!» huusivat toiset.
»Ei tiedä, ei tiedä», sanoi vallesmanni. »Vielä on matkaa!»
Vaikka nyt jo näkyi, kutka ensimmäisinä perille saapuisivat, ei vielä
ollut varmaa, kuka ensi palkinnon saisi, sillä siksi yksiväkisiä
näyttivät juoksijat olevan, ainakin ne, jotka etumaisina juoksivat.
»Ei siitä vielä tiedä», ennusteli vallesmanni ja katsoi kiikarillaan
Ylipään Vilhemin suoviljelykselle päin, jonne juoksijat juuri olivat
pääsemässä.
Vallesmannin ennustus näyttikin olevan oikea. Sillä kun juoksijat
tulivat takaisin alas jyrkkää, kivikkoista ja kannikkoista vaaran
kuvetta, muuttui järjestys. Etumaisena oli Mikko, joka paljon muita
edellä vieri kuin tumma pallo pitkin vaaran laitaa, kivet ja kannot
sukkelaan vältellen. Ja melkein Mikon kantapäillä, samoin keränä
vierien, vihkaisi Varpumäen Frans Penjami. Mutta kaukana heistä olivat
vielä Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika, Hietalan Salkko ja Rantalan
Alkotti, jotka eivät jyrkässä vaaran louhikossa uskaltaneet päästää
täyteen vauhtiin, vaan kiertämällä ja vastakynsin kyhnien koettivat
vaarallista myötälettä lankeamatta alle juosta.
Jälkiroikassa, johon Mäenpään Arvikin oli jäänyt, lankesi monta poikaa,
ja kerran keikahti Sääreläispoikakin, mutta nousi kuin nuoli pystyyn
taas...
»Enkös arvannut! Enkös arvannut!» hoki vallesmanni.
Ja herra Jatko kirjoitti: ... »oli kerrassaan mielenkiintoista nähdä
juoksijain tulevan jyrkkää laitaa alas, se oli todella 'lennokasta'
juoksua...»
Virnemäen pihassa, joka oli nytkin kahteen kertaan kierrettävä, syntyi
hirmuinen kilpajuoksu ja taistelu palkinnoista. Sillä vaikka Mikko ja
Frans Penjami olivatkin muista edellä, saavuttivat heidät toisella
kierroksella Mäkiniemen Vihtori, Sääreläispoika ja Rantalan Alkotti, ja
silloin alkoi hirmuinen ottelu... Maa tömisi, Virnemäen pirttirakennus
tutisi, ja hiekka ja pienet kivet lentelivät ikkunoihin...
Hirmuisen jännittävä oli hetki, sillä taival oli pian lopussa, ja kuka
nyt ensiksi ehtisi...
Vallesmanni huusi ja viittoi, ja Mikko oli kuulevinaan, että hänen
nimeään huudettiin. Ponnistaen kaiken voimansa, tukka pystyssä ja
silmät renkaina, painoi hän kuin henkensä kaupalla eikä päästänyt
Vihtoria edelleen... Oravana kiersi hän Virnemäen pihan, pyyhälsi kuin
varjo Apunlaaksoon ja oikaisi siitä suoraan Erkintarhaa kohti...
Hän kuuli huutoja ja nimeään mainittavan, mutta nuolena hyppäsi hän
kiveltä kivelle, jalka varmana ja vielä jänteissä... ja tömähti kuin
pyssyn suusta ison kiven viereen Erkintarhaan...
Melkein samassa oli Mäkiniemen Vihtorikin siinä, ja hänen perässään
Hietalan Salkko. Silmät suurina ja sieraimet kuin ajetuilla poroilla he
huokuivat, ja vesi tippui hiuksien nokista.
Kuului hurraata ja kovaa melua. Mutta ei kauan viipynyt ennenkuin
saapuivat Sääreläispoika, Frans Penjami ja Rantalan Alkotti yhdessä
rykelmässä kaikki. Ja heistä vähän jälempänä tuli Mäkitalon Arvi erään
Savukylän pojan kanssa. Näiden takana saapuivat Nestori Vaski ja loput
Savukylän poikia.
Suuri oli hämmästys, huuto ja melu.
»Mikko voitti! Mikko voitti!» huusivat pikkupojat ja laskeusivat puista
maahan.
Herra Jatko kirjoitti kuin tulisessa tuskassa. Vallesmanni kehoitti
hurraamaan Mikolle, Vihtorille ja Hietalan Salkolle... Jänesvaaran
Artturi ja muut palkintotuomarit tarkastelivat tuloksia, ja kova oli
melu, huuto, nauru ja riemun rähäkkä...
Kaikille juoksijoille tarjottiin ilmaiseksi vehnäskahvit, ja joka
polttaa halusi, niin hänelle sikari.
Hyvillään olivat kaikki, nekin, jotka jälkimmäisinä perille joutuivat.
Hauskaa oli.
Mikon ja Salkon puolesta oli vallesmanni kovin hyvillään, ja moneen
kertaan muisteli hän toisille palkintotuomareille, kuinka Salkko ja
Mikko silloin juoksivat, kun rosvo Mattsonia kiinni pyysivät...
Palkinnot jakaantuivat siis seuraavasti:
Ensi palkinto: Ollin-Mikolle,
Toinen: Vihtori Mäkiniemelle,
Kolmas: Hietalan Salkolle,
Neljäs: Sääreläispojalle,
Viides: Frans Penjamille,
Kuudes: Rantalan Alkotille,
Seitsemäs: Mäkitalon Arville,
Kahdeksas: Piippos-pojalle Savukylästä.
Ja jokaiselle Savukylän pojalle ja Nestor Vaskelle annettiin
kehoituspalkinto, koska rahoja riitti ja koska kaikki olivat parhaansa
panneet ja raskaan taipaleen loppuun asti kunnialla kilvoitelleet.
Juhlallinen ja unhoittumaton oli hetki, kun vallesmanni punaisesta
lompakostaan puhtaita, laittamattomia seteleitä palkintoina jakoi, ja
jokaiselle oli hänellä ystävällinen ja kehoittava sana lausuttavana...
Juhlallinen oli hetki, eikä silloin muuta kuulunut kuin Kekri-Kaisan
kahvin kuohuminen ja vallesmannin puhe...
Mutta juuri kun vallesmanni oli saanut palkinnot jaetuksi ja mieliala
oli juhlallisimmillaan, ilmestyi vanha Janne tuimana miehenä
lautamiehen kanssa paikalle. Ja kovalla äänellä alkoi hän nyt selittää,
mitä vahinkoa juoksijat olivat hänen ohrapellolleen ja perunamaalleen
tehneet, — olivat polkeneet ja tallanneet niinkuin sotajoukko olisi
siitä poikki kulkenut. Ja haastaa uhkasi nyt kaikki: »viljamaan
polkemisesta ja kotirauhattomuudesta, edesvastuuta ja palkintoa».
Mutta vallesmanni, tuttava mies Jannen kanssa ja aina nokkela asioissa,
meni Jannen viereen, löi olkapäälle ja jotakin korvaan kuiskasi...
Ja äkkiä leppyi Janne. Ja kun vielä tarjottiin vehnäskahvit ja sikarit,
niin istui siihen toisten joukkoon ja oli niinkuin muutkin, nauroi ja
piti hauskaa.
»Kaikki olkaamme iloiset!» sanoi vallesmanni leikkisästi; mutta moni
luuli tietävänsä, mitä vallesmanni oli Jannelle kuiskannut... että
oli luvannut nisujauhosäkin pellon polkemisesta ja ensi vuoden verot
perunamaasta...
Kun kaikki virallinen puoli oli toimitettu ja palkintotuomaritkin
vihdoin joutivat kahville, kysäisi vallesmanni kuiskaamalla Mikolta:
»Mistä hiivatista sinä siihen Talvitien pihalle yhtäkkiä ilmestyit, kun
sinua ei Välijänkällä näkynyt?»
Ja Mikko kuiskasi vastaan:
»Minä kiersin vaaran laitaa, johon jo ennen olin pilkkonut polun...»
Vallesmanni nauroi, mutta kun muut kysyivät, mitä nauroi, niin arveli
vain:
»Kysykää Mikolta!»
Muille jäi toistaiseksi salaisuudeksi se, mistä Mikko oli yhtäkkiä
Talvitien pihaan ilmestynyt, sillä tulipa mistä hyvänsä, niin joka
paikasta oli pitempi matka kuin suoraan Välijänkän poikki.
Herra Jatkokin oli saanut selostuksensa konseptin valmiiksi ja jouti
hänkin nyt kahville.
Kello kävi jo kuutta, ja päivä oli hyvin lännellä. Ihana, lämpöinen
elokuun ilta alkoi. Pikkupojat juoksivat nyt kilpaa, ja Jänesvaaran
Artturi katsoi heille mieliksi kilpa-ajokelloansa...
Ja herra Jatko kirjoitti vielä konseptiinsa:... »epäilemättä nämä
juoksukilpailut herättävät innostusta nousevassa nuorisossa, sillä
nyt jo heti näyttävät nuoret pojat alkavan kilpailla. Ehkäpä ei enää
ole hämärässä tulevaisuudessa se aika, jolloin Heinärannaltakin
maailmanmainioita juoksijoita ilmaantuu. Sillä tämänpäiväiset tulokset
jo osaltaan osoittavat, että Heinärannalla on juoksulahjaista kansaa,
joka...»
»Opettaja on hyvä ja juopi kahvinsa, ettei ehdi jäähtyä», keskeytti
hänet Kekri-Kaisa.
Mutta hetken päästä hyppäsi metsäherra taas kivelle ja piti innostavan
puheen, kovasti kiitellen kaikkia osanottajia. Ja lopuksi taas puhui
siitä, josta oli puhunut kilpailujen alussakin:
»Se oli yks noori mies Greekan maalla, kun juoksi Marathonin...»
Herralan Aukusti puhui sitten. Tunnettuna hevosmiehenä hän ymmärsi
»juoksun päälle».
... »ja mitä tulee siihen, että hänellä oli juoksussa hyvä malli, selvä
askel ja vauhti tasaisesti enenevä, niin kyllä minun täytyy sanoa,
että...»
Mutta Aukustia ei kuunneltu, sillä herrat puhelivat keskenään, ja
pikkupojat saivat huutaa niin paljon kuin tahtoivat.
Ja lämmin elokuun ilta tuli. Repo-oja pauhasi, vaahto myllersi
myllynränneissä, ja tuulenhenki liikutteli lakanalippuja riukujen
latvassa.
Ja kaikille läsnäoleville jäi näistä ensimmäisistä Heinärannan
juoksukilpailuista pysyväinen muisto mieleen.
V
Heinärannan vallesmanni istui vieraittensa kanssa virkahuoneessaan
hauskasti jutellen.
Oli syyskuu menossa, sillä juoksukilpailusta oli pari viikkoa kulunut.
Paikkakunnan lehdessä »Tunturissa» oli ollut seikkaperäinen selostus
kilpailusta. Sen oli opettaja Jatko laatinut ja värittänyt kilpailut
kerrassaan loistaviksi, ylistäen Heinärannan herroja ja heidän palavaa
urheiluintoaan.
Tosin oli kilpailujen jälkeisinä päivinä kuulunut ankaroita arvosteluja
kristittyjen puolelta, ja herrojen syyksi oli koko hullutus pantu. Oli
vallesmanni saanut kuulla, että kantelukirjelmä pannaan kuvernööriin
ja valitetaan herrain hullutuksista. Mutta hän ei ollut kuulemistaan
millänsäkään. Eipä siinä ollut kenellekään sattunut mitään vahinkoa.
Vanha Janne oli hyvitetty, eikä hänellä ollut mitään kantelemista. Ja
kaikki juoksijat olivat olleet tyytyväisiä.
Kaksi viikkoa oli jo kulunut, eikä asiasta kuulunut tuon kummempaa. Ja
nyt kun herrat taas olivat koolla ja illan kuluksi maistelivat totia,
tuotiin vallesmannin posti, virkakirjeitä ja sanomalehtiä vahva pinkka.
»Onpa siinä nyt taas», sanoi hän ja silmäili pinkkaa.
Kun sitten hetken kuluttua avasi erään kirjeen, vilahti hänen silmäänsä
Heinäranta... Uteliaana alkoi hän silmäillä asiakirjavihkoa ja huomasi,
että siinä nyt oli se valituskirjelmä juoksukilpailusta...
Vieraat herrat tulivat uteliaiksi, ja kaikki kokoontuivat vallesmannin
ympärille näkemään ja kuulemaan.
»Lue ääneen, että mekin kuulemme!» kehoitti Romsi. Ja vallesmanni luki,
nauru silmissä ja suupielissä:
Herra kuvernööri, oste Oulu.
Herra kuvernööriltä pyyvän kysyä ja ilmoittaa tuosta Heinärannan
kilpajuoksusta, että onko se luvallista kun on faanojakin ollut
kolmessa paikassa Erkintarhassa, Ylipään Vilhemin suoviljelyksen
vieressä ja Vanhan Jannen lähteen vieressä ja kysyn eikö faanaus ole
kielletty ja herrat teit puolikuppisia illalla ja semmoinen elämä
kuului koko päivän, että Rantavälimaan kuja kaikui, sillä minä olin
kujalla, kun en malttanut mennä poiskaan. Kysyn onko luvallista, kun
Sipillan kylän sääreläispoikakin sairasti jalkaansa monta päivää ja
maallinenkin laki semmoisesta nuhtelee vaikka faanat olivat lakanoita.
Kaikki muut pelkäsit eikä panneet nimeään, vaan minä en pelkää eikä
käy meillä panttaamassa elämänsä päivänä ja meänkin poika on kuin
hulluksi tullut juoksemaan, samoin kaikkien krannien.
Heinärannalla elokuun 23 p. 1912.
Eeva Karoliina Peltomäki
aika talon emäntä ja leski nyt.
Kirjottanut pyynnöstä:
Jonas Nällhuuti,
kirjuri ja asianajaja.
Lähetepäätös.
»Nämä valituskirjat lähetetään Heinärannan piirin nimismiehelle,
joka vaatikoon valittajalta Eva Karoliina Peltomäeltä selvemmän
valituskirjelmän ja erittäin selvityksen siitä mitä valittaja
tarkoittaa sanoilla 'faanaus' ja 'faana' (lippuko?) ja palauttakoon
sitten tämän valituskirjevihkon oman selityksensä seuraamana. Oulun
lääninkansliassa syyskuun 4 p. 1912.»
Vallesmanni nauroi henkimenossa, mutta muut herrat kiroilivat.
»_Sakramenskade käring_!» noitui metsäherra.
Mutta yhtäkkiä lakkasi vallesmannikin nauramasta, kävi vakavaksi ja
virkkoi:
»Hänellä ei siis ollut muusta valittamista...»
Toiset katsoivat vallesmanniin kysyvästi.
»Huomaattehan, että tarkoitus on valittaa vain siitä, että siellä oli
liput...»
Nyt toisetkin älysivät ja jäivät pitkäksi aikaa mietteisiinsä.