Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.
I
Sunnuntai oli, lämmin oli. Ojalaisen pihalla, nurmella loikoili
kyläläisiä aamupäivän lämpöisessä paisteessa. Siinä mikä vatsallaan,
mikä kyljellään ja mikä selällään köllötteli, silmät puoliummessa
maailman asioista haastellen. Oli mukavaa ja lämmintä siinä makailla.
Pihan nurmi oli pehmeä ja tuoksui väkevältä vihannalta, päivä paistoi,
ja pääskyset visertelivät pihan poikki ja halki lentäessään.
Vanhemmista miehistä oli joku nukahtanutkin selälleen, ja suu oli
jäänyt auki. Mutta nuoremmat juttelivat vilkkaasti paperossia
poltellen. Vanhemmat kuuntelivat ja vain väliin jonkun sanan virkkoivat.
Oli luettu suurista Tukholman olympialaisista kisoista, ja siitä
juttelivat. Oli jo tullut tieto, että Hannes Kolehmainen oli juoksussa
voiton vienyt.
Ja siinä nyt miesjoukossa arveltiin asiasta sinne tänne, ja niin monta
oli eri mieltä kuin oli päätäkin.
»Mato se on juoksemaan», sanoi Mäenpään poika. »Ei sitä näillä mailla
semmoista juoksijaa koskaan ole ollut eikä tule olemaan. Murtomaa- ja
maratonjuoksu...»
Kaikki eivät olleet oikein selvillä, mitä juoksuja murtomaa-
ja maratonijuoksut ovat, ja Mäenpään poika, joka oli käynyt
kansanopistossa, selitti kaikki, ja toiset kuuntelivat.
»Tuli se aika maailmaan, kun semmoisia juoksukilpailuja rupesivat
pitämään», kummastelivat vanhemmat miehet. »Ennen oli mies se,
joka parhaiten työhön pystyi, — joka enimmän kuokkia kerkisi, —
joka levähtämättä ja selkäänsä oikaisematta pisimmän aikaa jaksoi
niittää tai ojaa kaivaa, — se oli mies, ja sille kunnia annettiin ja
arvossa pidettiin. Niin ennen. Työntekijälle kunnia annettiin eikä
juoksijoille, joilla ei juostessaan mitään valmistu...»
»Vaikka saattoi niitä olla juoksijoita ennenkin», jatkoivat toiset
vanhemmat miehet puhetta, »saattoi olla, ja olikin... Olisivat siinä
saaneet Kolehmaiset ja muutkin kynsiä perässä pysyäkseen...»
»Mitä joutavia», panivat nuoremmat vastaan.
Mutta Varpumäen vanha Mikko isäntä, joka hänkin oli maannut vatsallaan
ja toisten puheita kuunnellut, nousi äkkiä istuvaan asentoon, ja
kiivasta miestä kun oli, niin kämmenellä reiteensä löi ja kivahti:
»Sen minä sanon, pojat, että ollapa tuo Hietalan Salomoni vielä nuorena
miehenä, niin näkisitte, pojat, minkälainen se oikean miehen askel
on... Siinä on mies, jonka perässä Kolehmainen olisi kompastunut,
olkoonpa niin hyvä juoksija kuin onkin...»
Mikko kehuessaan puhui kovalla, pauhaavalla äänellä, niin että
lähimpänä olevat heräsivät ja alkoivat haukotella, ja nuoret
vilkastuivat Mikon tulisesta osanotosta ja innosta...
»Kyllä taitaa vaari panna omiaan», sanoi Mäenpään poika.
»Omiaan!» kiivastui Mikko ja nousi nyt jo seisomaan. »En ollut minäkään
kuin vastaantulija tuolle Salomolle, vaikka ei tässä kylässä ollut
yhtään, joka olisi minulle juoksussa riittänyt. Vaan tuo Salomo! Kun
pimeänä syysyönä kävi Venejärvessä morsiantaan tapaamassa ja aamuksi
ehti riiheen silloin kun toisetkin...»
»Venejärvessä asti...!» kummastelivat nuoret miehet ja hymähtelivät
että eivätpä he sitä oikein ota uskoakseen. Mutta nyt innostui Mikko
yhä enemmän.
»Ja kerran, jolloin Herralan isännällä oli valtionajossa palkittu
ori... Herrala ajaa tiellä alaspäin, ja Salomo sattuu tulemaan
Tukkilasta, ja osuvat yhteen tienhaarassa... Herrala näkee, että
Salomo aikoo rattaille, niin konnannahkainen mies kun oli ja Salomon
juoksijaksi tiesi... niin kiinnittää... kiinnittää oritta juoksuun...
ja naureskelee... Salomo lisää myöskin vauhtia... Pian juoksee Herralan
ori minkä kavioista lähtee, mutta perässä pysyy Salomo, ja niin menevät
saakelin kyytiä aina Sipillan kylään asti... Mutta juoksijaoriin
rinnalla vihmoo Salomo... Siitä aikoinaan paljon puhuttiin ja
mainittiin...»
Joku nuoremmistakin miehistä on sattunut kuulemaan saman juoksujutun ja
vakuuttaa, että totta on, mitä Varpumäen Mikko puhuu.
Mutta toiset epäilevät yhä, varsinkin Mäenpään poika ja Rantalan
Alkotti, jotka molemmin ovat olleet kansanopistoajallaan kilpajuoksussa.
»No, herättäkää Salomo... tuossapa se nukkuu nurmella», sanoi Varpumäen
Mikko. »Kysykää itseltään, niin kuulette...»
Nurmella, melkein laidimmaisena, makaili pitkä ja luiseva mies
vatsallaan. Se oli Hietalan Salomo.
»Salomo hoi! Nukutko sinä?» huusi Mikko hänelle.
Puhuteltu nosti päätänsä merkiksi, ettei hän nukkunut.
»Nousehan selittämään näille nuorille miehille... ja todista äskeiset
puheeni todeksi... Siitä Venejärven matkasta ja siitä, kun juoksit
kilpaa Herralan palkitun juoksijan kanssa...»
»Olen minä tässä teidän puheitanne kuunnellut», alkoi Salomo puhella,
ja pyrkien istumaan alkoi hän hommailla piippuunsa. »Joo, joo. Juoksija
kuuluu olevan se Kolehmainen... Vaan vanhaksi tässä joutuu ihminen...
Eikä sitä minun nuoruuteni aikana juoksijaa pidetty missään arvossa...»
Salomo puhui nukkuvalla äänellä ja veltosti. Nuoret miehet tahtoivat
tietää, olivatko Varpumäen Mikon äskeiset puheet tosia vai eivätkö.
»Olivatpa nuo tosia tai ei... sanonpahan vain, ettei tämänaikaisista
miehistä olisi silloin minun perääni ollut... Kolmannellakolmatta olin
silloin, hulluimmillani juoksemaan...»
Salomo oli noussut seisomaan ja sytytteli piippuaan puhellessaan.
»Vaan siihen aikaan kun ei katsottu kelloon eikä matkaa mitattu, niin
eihän siitä tullut selvää, kuinka nopea te olitte juoksemaan», sanoi
Mäenpään poika, ja Rantalan Alkotti lisäsi:
»Niin, ja kun yksin on juoksemassa, niin uskoo juoksevansa hyvinkin
sukkelaan...»
Alkotin sukkeluudelle remahtivat muut nuoremmat miehet nauramaan, mutta
Varpumäen Mikko kivahti:
»Kyllä te, pojat, nyt nauratte, mutta jos Salomo vieläkin pahan pään
ottaa, niin juoksee tavallisesta pattijalkaisesta nuoresta miehestä...
Näin minä vielä mennä syksynä, kun juoksimme Sipillan kylään Mäkitalon
riihtä sammuttamaan...»
Hietalan Salomo, jo vanha mies, harmajahiuksinen, seisoi ja kuunteli
suu kummassa irvessä. Olihan Salomo vieläkin pitkä ja hoikkanen,
varsi suora ja jalat jäntevät kuin jouset, mutta mahdottomalta tuntui
sittenkin, että hän nyt vielä... vanha, harmaapäinen mies jo...
»Joutavia puheita ne ovat», sanoi Rantalan Alkotti ja lisäsi sitten
pisteliäästi:
»Melkeinpä lupaan toisella jalalla, kuukkaamalla, lähteä kilpasille...»
Mutta silloin kuulivat he äänen selkänsä takaa:
»Jopa menit hupsuja lupaamaan!»
Ja kun katsoivat sinnepäin, näkivät he Ollin-Mikon saapuneen siihen
pihalle ja naurusuin ja asiasta huvitettuna kuuntelevan. Piippuaan
poltellen oli siinä seisonut pitkän aikaa ja kuunnellut.
»Kas, siinäpä Ollin-Mikko, joka tietää», innostui Varpumäen Mikko.
»Mikko tietää... on itsekin ollut juoksija aikoinaan... Puhu, Mikko!»
Asiasta innostuneena kävi Ollin-Mikko miesjoukkoon ja äskeisen sanansa
sanoi, Alkottiin katsoen:
»Jo menit hulluja lupaamaan...!»
»Ole nyt siinä!» pani Alkotti.
»Ole sinä!» tulistui Ollin-Mikko. »Paremmin minä tiedän, joka nähnyt
olen... Kerrankin eräänä syysyönä, kun läksimme Sipillan kylään
yökenkään... niin jo sitä sinäkin yönä... jo se taival katkesi...»
Ollin-Mikko puhui vakavana ja totena asiasta.
»Ettäkö sinäkin olisit ollut juoksija!» pilkkasi Alkotti.
Ollin-Mikko oli antamassa kiivaan vastauksen, mutta nyt oli jo Hietalan
Salomokin ehtinyt vertyä ja kerkisi sanomaan:
»Elkää luulko, pojat, Mikkoa patapuukoksi. Ennen nuorempana, kun
Mikko kilpasille toisten kanssa lähti, niin ei yksikään riittänyt...
Muistatko, Mikko, niitä aikoja!»
»Kyllähän ne ajat muistaa», myönsi Mikko, kovin hyvillään Hietalan
Salomon kiitoksesta.
Nyt syntyi yleinen puheenpauhu ja tinka. Vanhemmat miehet kehuivat
Hietalan Salomoa ja Ollin-Mikkoa kylän parhaiksi juoksijoiksi ja
vakuuttivat, etteivät tämänaikaiset nuoret miehet pystyisi niihin
juoksuretkiin, joihin Salomo ja Mikko aikoinaan olivat pystyneet.
»Juostapa pimeänä yönä Venejärvessä mutkin...! Siinä on
murtomaajuoksua... Saisipa koettaa Kolehmainenkin sen matkan», sanoi
Varpumäen vanha Mikko.
Ja yhä siinä innostuttiin, sekä vanhat että nuoret, ja lisää joutilaita
pihalle kokoontui, koska sunnuntai oli ja aikaa kullakin oleskella.
Rantalan Alkotti selitti siitä kilpajuoksusta, johon hän oli ottanut
osaa ja saanut ensi palkinnon. Lyhyt tuo oli matkakin ollut, sata
metriä vain.
»Semmoisella taipaleella ei vielä pääse täyteen vauhtiinkaan», arveli
Hietalan Salomo.
»Kuinkas pitkä se on sata metriä?» kysyi Ollin-Mikko. »Onko niinkuin
tästä maantiehen?»
»Ei läheskään.»
Alkotti selitti sitten, että hän oli juossut tuon matkan niin ja niin
monessa sekunnissa, ja niin ja niin monta sekuntia oli mennyt toisilta.
Ja yhä tingattiin. Ollin-Mikko muisteli:
»Silloin se oli. Oli näin kesä niinkuin nytkin. Taisi olla
sunnuntaipäiväkin, muistaakseni. Satuin menemään kylälle, ja niin
poikkesin Herralaan, jossa silloin oli kestikievari ja myytiin olutta
niinkuin sahtia. Siellä oli kylän isäntiä, ja olutta maistellen
istuivat kuistissa. Tuli tinka hevosten juoksusta. Tämä Hietalan Salkko
sattui olemaan pihalla. Silloin Ounaan vanha isäntä, Ananias, joka aina
oli suuri sanoissaan, väitti kovasti Herralaa vastaan ja huusi: 'Sinun
hevosesi ei riitä tuolle Hietalan Salkolle juoksussa...' Toinenkin
siitä nokkausi, lyötiin tusina olutta vetoa... Ja Salkko lähti
juoksijan kanssa kilpaa... ja voitti kuin poika... ja annettiin olutta
meillekin...»
»Niitä ei kannata muistella sellaisia», keskeytti Rantalan Alkotti
Ollin-Mikon selityksen.
Mutta Hietalan Salkon ja Mäenpään pojan kesken oli syntynyt tulinen
tinka, ja nyt kuultiin Salkon sanovan:
»Vieläkin minä lyhyelle matkalle uskallan lähteä kenen kanssa hyvänsä —
tästä miesjoukosta!»
Mäenpään poika, joka oli juossut ensi palkinnon, piti sitä suorana
kunnianloukkauksena ja tivasi:
»Koetetaan! Minä olen se poika, joka uskallan!»
Nähtävästi ei Salkko ollut odottanut, että asiasta tosi tulisi,
sillä hän ei ensin vastannut mitään, mutta Ollin-Mikko, johon näytti
juoksuhenki enimmin pystyneen, alkoi kehoittaa:
»Ei muuta kuin yrittää! Sen minä sanon, että jälkeensä jättää Salkko
vielä räkänokat... Askel on hyvä ja pitkä... Salkko! Elä anna perään!
Ei muuta kuin yrittäkää...»
Kaikki muutkin innostuivat. Nekin, jotka vielä olivat pitkänään
pihalla, nousivat ylös, ja yksimielisesti toivottiin, että Salkko ja
Mäenpään poika yrittäisivät.
»Saman tekee», suostui Salomo, nostellen jo jalkojaan.
»Missä yritämme?»
Kirkon aika tosin oli ohi, mutta Mäenpään poika esitteli, että
juostaisiin maantiellä kello kuusi illalla. Hänen täytyi vaihtaa
voimistelupuku ja kengät... Siihen suostuttiin.
»Mutta missä juostaan? Ja kuka kelloa katsoo!»
»Ei siihen tarvita kellon katsojaa», sanoi Ollin-Mikko. »Ei muuta
kuin pankaa niin, että tästä Ojalaisen tienhaarasta mutkin Haapalan
kilometritolpalle...»
»Se sopii», myönsivät kaikki, ja yksimielisesti suostuttiin Ollin-Mikon
esitykseen.
Ja juoksuinto nousi niin, että kaikki puhuivat ja olivat hossissa,
toiset nauroivat, että olisi tuo kummaa nähdä. Vanhat miehet olivat
yhtä innoissaan kuin nuoretkin. Ollin-Mikko pyörähteli miesjoukossa ja
jutteli nauraen, kuinka he ennen Salkon kanssa, kun Sipillan kylässä
kävivät yöjuoksussa... Ja muisteli erästä tapausta, jolloin hän ja
Salkko olivat perävilkkasilla...
* * * * *
Nopeasti levisi tieto ympäri kylää, mitä miesjoukossa Ojalaisen
pihalla oli tuumailtu. Pikkupojat innostuivat niin, että hyppelivät
hyvillään. Ihmeteltiin ja mainottiin. Vanha rovasti oli asian kuultuaan
ensin rypistänyt kulmiaan, mutta hetken päästä oli hän, vaikka vasta
oli kirkosta tullut, ratkennut yksin kansliassa istuessaan suureen
nauruun... niin että rovastinna oli juossut katsomaan, mikä kohtaus
ukolle oli tullutkaan...
Mutta Ojalaisen vanha emäntä, joka oli totinen kristitty, nosti
hirmuisen elämän talossa. Nuorimmat pojat katosivat kuin saukot jään
alle, muorin pitäessä ankaraa saarnaa maailman syntisyydestä. Ja kun
isäntä, Iisakki, joka oli pihalla kuunnellut miesten puheita, alkoi
siivosti tuumailla, että eihän se nyt kummaa, jos nuorilla pojilla
mieli tekeekin katsomaan kilpajuoksua... että... että mielellään sitä
vanhempikin katsoo, käänsi emäntä saarnansa miestään, Iisakkia, kohti
ja läksytti Jumalan nimessä semmoisesta synnillisestä ajatuksesta.
Iisakki, rauhallinen kristitty hänkin, kuunteli emäntänsä voimallista
saarnaa äänettömänä, tietäen, ettei maksanut vaivaa väitellä vastaan...
Mutta vihdoin, kun emännällä tuli asia kesänavetalle ja Iisakki jäi
yksin, otti hän vallan nopeasti sunnuntaitakkinsa naulasta ja lähti
aika vauhtia maantielle päin...
Sinne olikin jo kokoontunut paljon väkeä, niin että Ojalaisen tienhaara
ja maantien molemmat pientareet olivat mustana. Ja toisia yhä karttui.
Hauskaa oli. Kaunis ja tyven oli sunnuntainen kesäilta ja luonto
kukkeimmillaan. Ja poutaisena, vaaleana oli taivas, ja joen pinta kuin
kultainen kuvastin.
Rintelän Alkotti oli kuin johtaja, selitellen ja viittoen. Pikkupojat
jo juoksivat kilpaa, Ojalaisen tienhaarasta lähtien, ja kynsivät
menemään Haapalan kilometritolpalle asti, jotta pöly pilvenä nousi
heidän perässään.
Joukkoon oli tullut kansakoulunopettaja, herra Jatko, ja hän jutteli,
että olisi perustettava tällekin paikkakunnalle urheiluseura, että
kyllä täältäkin miehiä löytyisi, kun oppisivat...
Molemmat kilpailijatkin olivat jo paikalla. Mäenpään poika oli
pukeutunut voimistelupukuun ja mataliin lipposiin. Hän herätti
pikkupoikain jakamattoman kunnioituksen, ja vanhat miehet arvelivat,
että kuinka käynee... vanhaksi taitaa jo lukea Hietalan Salomon... Kuka
tietää, minkälainen mato se on Mäenpään poika juoksemaan...
Rantalan Alkotti veti vankalla seipäällä viivan someroisen tien poikki.
Siinä oli viiva, jonka kohdalta molempain tuli lähteä. Ja semmoinen
määrä oli, että kun herra Jatko lukee kolmeen, niin silloin saivat
lähteä, molemmin yhtaikaa. Ja oli juostava Haapalan kilometritolpan
kohdalle ja pyörrettävä takaisin lähtöpaikkaan, tien poikki vedetyn
viivan kohdalle...
Ennustettiin, että Hietalan Salomo joutuu tappiolle, ja jotkut
vanhemmat jo esittivät, ettei Salkon lähteä ensinkään, että juoskoot
nuoremmat. Mutta Ollin-Mikko, joka pyörähteli joukossa kuin sukkula ja
oli kovasti hossissa hommasta, kehoitti Salkkoa: »Yritä vaan, Salkko!
Ei tee kummia Mäenpään poika sinulle... Eihän tuo riittänyt minullekaan
viime keväänä, kun myllyyn mennessä läksi juoksemaan perääni...»
Salkko näytti kuitenkin olevan kahdella päällä. Muita ulkonaisia
juoksijan merkkejä ei Salkossa näkynyt kuin se, että oli riisunut
sukkasilleen, heittänyt paksun takkinsa tienposkeen ja kiristänyt
solkivyötään...
»Heitä lakki myöskin pois!» kehoitti Ollin-Mikko. Mikon sydämellisestä
kehoituksesta innostui Salkko uudelleen ja kirosi:
»Vaikka hiiteen menisi, niin yritän minä!»
»Se on oikein!» huudettiin.
Jännitys kasvoi ja kova oli poru ja melu maantiellä, ja väkeä mustanaan
koko Ojalaisen tienhaara kahtaalle päin. Ja nyt korotti Rantalan
Alkotti äänensä ja huusi, että hän menee Haapalan kilometritolpan
luo vahtimieheksi, näkemään, että kilpailijat käyvät kumpikin tolpan
kohdalla ennenkun takaisin lähtevät.
Hänelle, Alkotille, kumppaniksi lupasi lähteä Ollin-Mikko. Ja vauhdissa
oltiin.
Kilpailijat, Mäenpään poika ja Hietalan Salkko, seisoivat jo
paikoillaan kumpainenkin äsken poikki tien vedetyn viivan
kohdalla. Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti olivat lähdössä Haapalan
kilometritolpan luokse ja opettaja Jatko seisoi tienlaidassa, keppi
pystyssä, valmiina lukemaan kolmeen...
Silloin kuului kuiske:
»Vallesmanni ajaa ruunallaan alhaalta päin!»
Jännitys taukosi, ja muutamat vanhemmista miehistä siirtyivät tieltä
pois. Jotkut aikoivat jo juosta tiehensä. Mutta Ojalainen arveli:
»Elkäähän nyt hätäilkö! Kuulkaahan, mitä sanoo! Ei se vallesmanni ennen
ole leikkiä kieltänyt!»
Odotettiin jännitettyinä, mitä vailesmanni arvelee, kun tämmöinen
väenpaljous on keskelle maantietä kokoontunut. Hietalan Salkko ja
Mäenpään poika siirtyivät pois keskeltä tietä, ja opettaja Jatko laski
keppinsä tavalliseen asentoon.
Ruunallaan ajeli vallesmanni tulemaan, ja kurtussa olivat kulmat. Mutta
kuta lähemmäksi pääsi, sitä mukaa silenivät kulman kurtut, ja vihdoin,
kun oli kohdalla, kysyi:
»Mitä tässä hommataan? Minä jo luulin ja pelästyin, että tässä on joku
onnettomuus tapahtunut...»
Hän katseli naurusuin miesjoukkoa ja odotteli vastausta. Sillä ei ollut
hän tottunut Heinärannan maantiellä väkijoukkoa näkemään. Mutta eivätpä
tahtoneet viitsiä vastata. Ojalainenkin vetäysi muiden taakse, ja
opettaja punastui.
»Mikä helkkarin homma tässä on?» nauroi vallesmanni. »Vanhoja miehiäkin
kun on joukossa...»
Vieläkään ei vastattu. Mutta jo kuului pikkupoikain joukosta naurun
tirskunaa, ja joku sanoi:
»Hietalan Salkko ja Mäenpään poika juoksevat kilpaa...»
Vallesmanni ratkesi nauramaan, ja opettaja Jatko kertoi »valituin
sanoin», mitä oli tekeillä ja mistä oli innostuttu tähän kilpajuoksuun.
»Saakeli vieköön!» nauroi vallesmanni. »Minäkin jään katsomaan! Kuka
pitää hevostani...»
Uusi into nousi. Vallesmannin hevonen talutettiin Ojalaisen riihen luo
ja pantiin kiinni.
»Olen minä kuullut, että tuo Salkko on mainio juoksija», sanoi
vallesmanni, ja huvitettuna asiasta kehoitti hän muitakin yrittämään.
»Kerranhan se sai tämä Salkko juoksulla kiinni sen suurrosvon
Mattsonin...»
»Mutta Mäenpään Arvi on juossut palkinnonkin», huusivat pikkupojat.
Ollin-Mikko, joka oli vallesmannin kanssa hyvä tuttava, jatkoi yhä
enemmän innostuen:
»Aivan oikein... aivan oikein, vallesmanni! Muistaahan vallesmanni,
että minä ja Salkko sen Mattsonin perään läksimme!...»
»Joo, joo... Mikko oli Salkolla kumppanina», myönsi vallesmanni.
»Juoksija se on tämä Mikkokin, vaikka se on noin lyhytjalkainen...
Peijakas, kun se vierii kuin kerä... Joko ollaan valmiit?»
Vallesmannin kiitoksesta kiihoittuneena pyörähteli Mikko ja komensi
Alkottia, että nyt lähdetään Haapalan tolpalle.
»Reilaan kaikki!» komensi nimismies, koettaen olla juhlallisena.
»Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti paikoillenne sinne kilometritolpan
luo...»
»Jo me menemme!» huusi Mikko.
»... ja opettaja paikoilleen... Pois pikkupojat viivalta!... Eikä saa
häiritä juoksijoita! Sissoo! Kaikki kuntoon! Pois keskitieltä, pojat!»
Innostus, joka äsken oli alkanut laskea, nousi nyt kolminkertaisella
voimalla. Mäenpään poika nauhoitti kenkänsä uudestaan, ja Hietalan
Salkko kiristi suolivyötään.
»Näytä sinä, Salkko, että sinä vieläkin olet sama Salkko, joka
kolmattakymmentä vuotta sitten juoksulla sait varas Mattsonin niskasta
kiinni!» kehoitti vallesmanni.
Salkko sylkäisi kämmeniinsä, ja molemmat kilpailijat seisoivat toinen
jalka viivan päällä. Opettaja kohotti keppinsä ilmaan.
»Yksi... kaksi... ja kolme», sanoi hän harvaan. Mutta ei ollut hän
ehtinyt kolmea täyteen sanoa ennenkuin Mäenpään poika jo ammahti
juoksuun, loikaten monta metriä...
»Salkko! Salkko!» kuului huutoja.
Vihaisesti potkaisi Salkkokin matkaan, mutta Mäenpään poika oli jo
monta metriä edellä ja juoksi vimmatusti...
»Salkko! Salkko! Kiinnitä, kiinnitä juoksua!» huusi vallesmanni nauraen.
Mäenpään poika oli jo puolivälissä ja meni kuin riivattu, mutta pitkään
astuen taivalsi Salkko...
»Salkko hoi! Polje tiheämpään... tiheämpään!» huudettiin.
Muutamat pikkupojat yrittivät perään, mutta heidät komennettiin tieltä
pois.
Keskellä tietä Haapalan kilometritolpan luona seisoivat Ollin-Mikko ja
Rantalan Alkotti ja viittoivat ja huusivat ja kehoittivat kumpikin,
Ollin-Mikko kiihoittaen. Salkkoa, Alkotti Mäenpään poikaa...
Ja huutoja ja kuhinaa kuului Ojalaisen tienhaarastakin. Paksuna pilvenä
nousi tomu tieltä, ja jännitys oli katsojissa hirmuinen...
»Jo pienenee väli... Salkko saavuttaa!»
»Ei lyhene väli vielä... Mäenpään Arvi on heti kilometritolpalla!
»Jopa alkaa Salkkokin polkea taajempaan... jo iskee jalkaa niinkuin
ennenkin...»
»Hyvä on askel vielä», sanoi Herrala, hevosmies.
»Ja puhtaasti juoksee!» kiitteli vallesmanni.
»Kuinka käynee?... Kuinka käynee?»
»Niin. Saapi nähdä...! saapi nähdä...!»
Kilpailijat lähestyivät vihaista vauhtia määräpaikkaa, mutta kuta
lähemmäksi kilometritolppaa saapuivat, sitä likemmäksi Mäenpään poikaa
Salkko ehti, ja kun juuri olivat tolpalle saapumassa hurautti Salkko
eteen ja ehti pyörähtää jo paluumatkalle.
»Sillä lailla... sillälailla, Salkko!» kiitteli Ollin-Mikko naurusuin
ja kiiluvin silmin. »Onkos varaa parantaa? Kiinnitä, helvetissä,
loppumatkalla!»
Mäenpään poika kuului kiroavan ja lähti riivatun kyytiä paluumatkalle,
mutta Salkko oli ehtinyt jo muutamia metrejä edelle.
Nyt alkoi tuima ottelu, sillä kumpainenkin pani parastaan. Huutoja
kuului ja hoilotuksia. Ollin-Mikko huusi ja nauroi, Alkotti kirosi, kun
näki, että yhä enemmän jääpi Mäenpään Arvi Salkosta...
Vihaisesti juoksi nyt Salkko, askel oli vieläkin pitkä, mutta nyt niin
nopea, että hirvitti; tie pölisi ja Salkon pitkä tukka hulmusi kuin
varpuluuta pystyssä. Mäenpään Arvi koetti kiinnittää, kädet huitoen
molemmin puolin, mutta välimatka piteni pitenemistään...
»Hurraa!» huusi jo vallesmanni, vaikkei Salkko vielä ollut perilläkään.
»Enpä minä olisi uskonut, että tuo Salkko vielä on noin nopea!» sanoi
Ojalainen.
»Johan minä sanoin», virkkoi vallesmanni.
»Se on sitkeä kuin kuivaliha», sanoi joku.
Ja jännitys oli niin suuri, ettei muistettu enää viivaakaan, vaan
kaikki kokoontuivat keskelle tietä.
»Pois viivalta!» muisti opettaja viime hetkellä huutaa.
Ja siinä samassa porhalsi Salkko viivan poikki väkijoukkoon ja hyppäsi
ja hihkaisi kuin nuoret pojat...
»Hurraa!» huusi vallesmanni ja heilutti lakkiaan, ja muutkin hurrasivat.
Salkolle hurratessa saapui Mäenpään Arvikin, kiivaasti juosten, mutta
luonnoltaan nolompana.
Mutta vallesmanni kehoitti Mäenpään Arvillekin hurraamaan, että »hyvin
on Arvikin juossut, pitkään ja rikkomatta... kyllä kannattaa hurrata».
Ja niin hurrattiin Arvillekin.
Mutta Ollin-Mikko ja Rantalan Alkotti, jotka olivat tarkastusmiehinä
olleet Haapalan kilometritolpalla, olivat yhtäkkiä innostuneet ja
lähteneet kilpaa juoksemaan Ojalaisen tienhaaraan ja väkijoukkoon
päin... Ja riivatusti juoksivat melkein vierekkäin... Ollin-Mikko oli
siepannut lakkinsa toiseen käteensä ja polki tiheään kuin ompelukone ja
juostessaan porisi:
»Et saakeli soikoon jätäkään... jos olisin avojaloin... paksut kengät,
sukat ja heinät...»
Eikä Alkotti suinkaan pystynyt Mikkoa jättämään. Puoli matkaa juoksivat
rinnan, mutta kun Mikko kuuli, että hänelle huudettiin, ja näki, että
Salkko viittoi molemmin käsin, potkaisi hän yhä vihaisempaan vauhtiin
ja vilahti sivu Alkotin kuin varjo...
Ja kun miesjoukkoon pääsi, niin hyppäsi ja hihkaisi...
»Sillä lailla, Mikko!» kiitteli vallesmanni. »Ei olisi, näemmä, näistä
nuorista miehistä rosvo Mattsonia kiinni ottamaan...»
Mutta innostus oli niin suuri, että nyt rupesivat pikkupojat kilpaa
juoksemaan. Opettaja katsoi kelloa ja Ollin-Mikko oli sinä miehenä,
joka kolmeen asti lukien lähtömerkin antoi.