Vaimot hoitelivat Maiea ja priiskoittivat hänen kasvojaan vedellä,
kunnes hän tuli tajuihinsa, mutta hän ei puhunut enää sanaakaan sinä
yönä.
Aamupuoleen yötä alkoivat useat lapset vaikertaa vilua, ja äidit
paljastivat povensa ja lämmittivät heitä oman rintansa lämmöllä,
riisuen osan vaatteistaan ja peittäen niillä palelijat. Kun päivä alkoi
sarastaa, valtasi heidät outo raukeus, ja moni nukahti, mutta useimmat
valvoivat, uupumusta vastaan taistellen, ja uusi päivä täytti heidät
uudella uskolla ja odotuksella.
He valmistivat lapsille aterian, mutta hylkivät itse ruokaa, karkaisten
itseään kylmällä lähdevedellä, eivätkä he tunteneet mitään nälkää.
Puolipäivän aikaan alkoi kaupungista päin niityn laitaan kokoontua
joutilasta ja uteliasta väkeä, jotka kysyttelivät ja haastattelivat
heitä. He kärsivät kuten aina kaikki kompasanat vaiti ja vastaamatta,
harjoittautuen kärsivällisyydessä ja anteeksiannossa, varmoina
pilkkaajiensa pikaisesta häpeästä.
Seuraavina päivinä oli heidän odotuksensa levollista ja varmaa, eikä
yksikään heistä epäillyt, ja nurina oli kaukana heistä. Ehtoisin alkoi
heidän varsinainen varrontansa, ja he olivat niin varmoja laivan
tulosta, että he aina kiireesti kokosivat päivän kuluessa hajaantuneet
kapineet, etteivät turhaan kuluttaisi aikaa, kun kutsu tulisi. Ja he
sammuttivat kaikki tulet, paitsi yhtä, jota he aina pitivät vireillä,
merkiksi mereltä tulijoille.
Heidän uskonsa vahvistettiin monin kerroin, kun leiri kasvoi, uusien
uskonveljien ja valkean laivan odottajien saapuessa rantapitäjistä, ja
he antoivat auliisti tilaa vieressään, jakaen, mitä heillä jakaa oli.
Mutta viidennestä päivästä alkaen he alkoivat säännöllisesti keittää,
tosin pyytäen Herralta anteeksi tätä epäuskon ja malttamattomuuden
merkkiä, sillä eivät ainoastaan lapset karttaneet ruokaa, vaan moni
aikuinenkin tunsi nälän hiukaisua, häpesi sitä ja koetti karkoittaa
mielestään, kunnes antoi myöten, kaluten kovaa leipäkannikkaa, muilta
varkain, lopulta sanoen ääneen itselleen ja toisille, ettei Herra
suinkaan tahtonut heidän nälkään nääntyvän.
Kun ensimäinen viikko oli ohitse, oli heitä jo viidettä sataa henkeä
Lasnamäen niityllä ja rannalla. Heikompien valitettua väsymystä, he
vuorottelivat öisin valvonnassa, niin että aina oli niitä, jotka
tähystivät merta, öin ja päivin, ettei öljy heidän lampuistaan
loppuisi, kuten tyhmien neitsyitten yljän tullessa.
Mutta Maie kulki heidän keskellänsä, ja hänen aivoissaan hämärsi
tieto jostakin, mitä hänen oli mahdoton muistaa. Hänen ajatuksensa
pysähtyivät alati hetkeen, jolloin hän tunsi ihmistungoksen
ympärillään, mutta mitä sen tuokion takana oli, ei hän tiennyt. Joskus
tuli hänelle ajatuksia, joita hän ei omikseen tuntenut, ikäänkuin
mureneina jostakin kadonneesta ja kaukaisesta olennosta. Istuessaan
rannalla ja nähdessään lasten paahtavan puolipaljaita jäseniään
hiekassa, hän halusi mennä ja silittää heidän päätään, ja kun hänen
sormensa hajamielin haroivat lapsen hiuksia, herätti hiusten hipaisu
tutun tunnon, jonka hän varmasti oli ennenkin elänyt, mutta missä ja
milloin?
Jaksamatta sitä selvittää, hän loittoni lapsista, palatakseen taas
heidän luokseen, tuntien heidän parissaan selvimmin kadonneen itsensä
läheisyyden. Hän jakoi heille melkein koko ruokaosansa, sillä hänen
ruumiinsa ei tarvinnut kuin nimeksi ravintoa, eikä hän nukkunut
sydänyön hetkeä kauempaa, mutta hän ei tuntenut silti uupumusta, ja
usko säteili hänestä. Iltasin, auringon laskun aikaan, hän tunsi
levottomuutta ja sydämenkouristusta, ja jos toiset silloin kokoontuivat
odottavina hänen ympärilleen, jäykisti kuolonkankeus äkkiä hänen
jäsenensä, mutta yli huulten tulvi vuolas sanavirta, sillä hänen
henkensä harhaili kaukaisilla mailla, etäällä niistä, jotka hänen
ympärillään olivat.
Ja ne, jotka häntä kuuntelivat, näkivät hänen kahlaavan läpi
lujasänkisen ja korkean vehnän, ja hänen kätensä punnitsivat tähkien
painavuutta, ja he näkivät hänen karistavan jyviä pivoonsa ja ylistävän
niitten valkeutta, ja hetken päästä he näkivät hänen astuvan yhä
ylemmäksi, ja nyt hän riipi heille rypäleitä, ja niitten mehu vuosi
pitkin hänen sormiaan, ja hän itse ja he kaikki huumaantuivat tästä
kultaisesta mehusta, ja hänen hurmionsa tarttui heihin.
Ja hän kysyi heiltä:
"Tahdotteko te taivaallista vaiko maallista hyvyyttä?"
Silloin he muistivat pitkiä työpäiviään ja kaikkinaista orjuuttaan, ja
että heille jo vuosisatoja taivaalliset hyvyydet olivat tarjona olleet,
niin he vastasivat nyt:
"Me halajamme taivaallista hyvyyttä, mutta katso, me ikävöimme myös
niitä, kuin maan päällä tarjona ovat."
Hän vastasi heille:
"Teidän pitää molempia saaman."
Hän puhui heille profeetta Maltsvetistä, jota hän ei koskaan ollut
nähnyt, ja hän kuvaili häntä heille, niinkuin olisi nähnyt hänet
edessään ruumiillisin silmin ja selkeämmin kuin yksikään heistä, ja
he kysyivät hämmästyneinä: "Missä hän on nähnyt profeetta Maltsvetin?
Taitaako tämä vaimo nähdä, mitä muut eivät näe?"
Ja heidän odotuksensa oli riemullinen, ja heidän uskonsa suuri.
Mutta eräänä iltapäivänä meni taivas pilveen, ja alkoi sataa
tihkusadetta, iltaan asti ja koko yön läpeensä. He peittivät lapset
yöksi, eikä kukaan napissut, sillä he olivat kaikki karkaistuja ja
säihin tottuneita. Kun seuraavana päivänä yhä satoi, niin myös toisena
ja kolmantena, hakivat he olkia ja heiniä läheisestä kylästä, ja
rannanpuoleinen rahvas tarkasteli tuulen merkkejä ja vakuutti sateen
pian herkeävän, ja heidän ainoa huolensa oli, etteivät he tainneet
pitää merkkitulta alati vireillä, ponnistuksistaan huolimatta.
Mutta sadetta jatkui kuusi päivää ja yötä, ja alava rantaniitty,
jaksamatta imeä itseensä niin suurta veden paljoutta, muuttui
hyllyväksi hetteeksi. Tuskin oli sade tauonnut, kun tuuli kääntyi
pohjoiseen, ja heidät yllätti laakealla rannalla pohjoismyrsky,
joka lakaisi yli heidän leirinsä kolme päivää. Silloin alkoivat
äidit ensimäisinä nurista palelevien lapsukaistensa takia ja sanoa:
"Pystyttäkää toki sateensuojia kaikkein vähäisemmille!"
Mutta uskonkiihkoisimmat miehistä vastasivat: "Pois se! Emmekö me
jaksa tätä piskuista vaivaa kärsiä autuuden takia, joka meille luvattu
on? Rakennammeko me majoja, niissä torkkuaksemme, kun Herran laiva on
tulossa?"
He kovettivat korvansa ja paaduttivat sydämensä, mutta lasten äidit
olivat itsepintaisia eivätkä lakanneet heitä karttamasta, ja lasten
isät olivat myöntyväisempiä kuin muut, ja niin oli toisen viikon
lopulla muutamia vaajoja vajotettu hiekkaan, ja niitten yli pingoitettu
peitteitä.
Ja ilma oli taas ihana ja lämmin, sillä oltiin kesäkuussa.
Muuan maltsvetien lapsista oli löytänyt vesilinnun pesän rannalta
heinämättäiden välistä ja kävi joka päivä sitä katsomassa, sanoen
itselleen: "Kun pesässä on viisi munaa, tulee valkea laiva."
Mutta kun pesään ei enää mahtunut yhtään munaa, hän sanoi:
"Niinpian kuin poikaset tulevat esiin munista, tulee valkea laiva."
Kun pesä oli täynnä poikasia, hän sanoi:
"Jahka ne oppivat uimaan, niin tulee valkea laiva."
Ja hän kävi joka päivä pesällä eikä muistanut enää ollenkaan tähystää
merelle, sillä se oli hänestä tarpeetonta.
Mutta kolmannen viikon alussa sairastui erään Kolgarannan kalastajan
kaksiajastaikainen poika kuumeeseen ja kouristuksiin ja heitti henkensä
äitinsä vuoroin vaikeroidessa ja soimatessa. Hänen miehensä naulasi
kokoon pari lyhyttä, höyläämätöntä laudanpätkää ja kantoi kirstun
olallaan kaupunkiin, mutta äiti seurasi taampana eikä ollut tyytyväinen
lapsensa valkeaan laivaan.
Ja kaupungista takaisin tultuaan hän oli vieläkin tyytymättömämpi ja
alkoi napista suurella äänellä ja sanoa, ettei hän tarvinnut mitään
valkeaa laivaa, vaan tahtoi lapsensa takaisin, joka oli saanut taudin
kosteudesta ja yökylmästä. Mutta hänen miehensä, joka oli hurskas ja
jumalaapelkääväinen, sulki kiireesti hänen herjaavan suunsa, ennenkuin
se ennätti enempää syntiä tehdä, eikä hän senjälkeen enää uskaltanut
mitään ääneen puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat lakkaamatta,
sopottaen sekavia sanoja.
Siitä asti alkoivat äidit peljätä pienokaistensa takia, sillä heitä
oli paljon leirissä, ja oli niitä, jotka ehdoittivat, että lapset
lähetettäisi pois, mutta toiset eivät suostuneet siihen, sillä he
halusivat kaikki yhdessä lähteä luvattuun maahan.
Keltaiset kukat niityn laidassa, missä niitä ei tyystin maahan
tallattu, antoivat sijaa sinipunerville, vihdoin punaisille ja
sinisille, ja kun lapsi eräänä aamuna meni vesilinnun pesälle, oli
se tyhjä, ja silloin hän pitkistä ajoista tähysti merta, mutta
avovesi oli aurinkoinen ja laaja, eikä hän voinut eroittaa muuta kuin
uiskentelevan, untuvaisen vesilinnunpoikueen, vaan ei mitään valkeaa
laivaa.
Ja hän oli ollut niin varma uskossaan, että nyt sensijaan kadotti
kaiken malttinsa ja kysyi itkien jokikiseltä, jonka tapasi: "Eikö
tulekkaan koskaan valkeaa laivaa?"
Kaikki, joitten puoleen hän kääntyi, lohduttivat häntä ja käskivät
kärsivällisesti odottaa, mutta sanat oli sanottu, ja lapsi oli lausunut
ne ensimäisenä, eivätkä ne singonneet siniseen ilmaan, kuten sanat
tavallisesti.
Valkea laiva viipyi yhä, mutta sensijaan tulivat kaikkinaiset taudit
vedestä ja maasta, kuin myös ilmasta. Alkoi luuvalo, käpristäen
kokoon heidän jäsenensä, puhkeilivat paiseet, ja alkoi kalvaa ankara
sydänalanahdistus, hivuttavan kuumeen keralla. Ne, jotka olivat
janoonsa juoneet ojan ruosteista vettä, hourasivat korkeassa kuumeessa
maahan levitettyjen olkien päällä, ja heidän päänsä oli tulikuuma, ja
heidän aivonsa täynnä kangastuksia, ja he tahtoivat väkisin ryöstäytyä
hoitajiensa käsistä valkealle laivalle vastaan, jonka heidän kuumeesta
palavat silmänsä näkivät. Ja hoitajat seurasivat heidän katsettaan,
pidätellen heitä, ja tunsivat kateutta kuumesairaita kohtaan, jotka
olivat onnellisia näyissänsä.
Imettävistä äideistä ehtyivät monet, ja nyt tuli rintalasten vuoro
sairastua, ja kohta senjälkeen hiukan isompien. Monesta perheestä
sairastivat kaikki lapset ja osa aikuisiakin, ja yhdeksän tahi kymmenen
lasta heitti tänä aikana henkensä, kuollen neuvottomien ja rukoilevien
äitiensä käsiin. Mutta oli paljon niitä, joitten usko vain vahvistui
kaikkinaisesta vaivasta.
Kun Maie eräänä päivänä oli huomaamattaan mennyt maantielle saakka,
näki hän pitkin tietä miehen lähestyvän raskain ja laahaavin askelin,
ja jäi tahtomattaan odottamaan tulijaa, mutta hänen kasvonsa olivat
kankeat ja liikkumattomat, kuten unissakävijän.
Kun mies oli ehtinyt Maien kohdalle, hämmästyi hän suuresti ja kalpeni,
mutta Maie katseli häntä kuin vierasta eikä tervehtinyt.