Ja Maie vastasi: "Totisesti, minä en tunne sinua, vaan näen sinut
tänään ensi kertaa."
Mies sanoi: "Sinä olet laihtunut ja sairas. Tule, niin vien sinut
kotiin."
Mutta Maie vastasi: "Sinä erehdyt, sillä minulla ei ole kotia, ei
miestä eikä lasta, vaan minä puhun niitä, kuin Herran ovat."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta hänen kultaisten hiustensa kiilto oli
sammunut, ikäänkuin ne olisivat kauhtuneet sateesta ja auringosta.
Seuraavana päivänä hän näki saman miehen vielä kerran, toisella
puolen maantietä, jossa hän istui kuin odottava, aivan rauhallisena
ja tomuisena. Mutta iltapäivällä, juuri kun hän tunsi Hengen olevan
tulossa, ja hän jo viittasi lähellä seisojille, huomasi hän yhtäkkiä
taas saman miehen, tällä kertaa maltsvetien keskellä. Silloin hänen jo
puoliksi kangistuneet jäsenensä yhtäkkiä uudelleen oikenivat suoriksi,
ja hän jäi tuijottamaan mieheen, ja jokin ajatus kolkutti hänen
aivoissaan herkeämättä. Ja hän sanoi kaikille:
"Minä en voi puhua tänään", ja meni rannalle ja poimi hiekasta
raakunkuoria, ja hänen tultuaan takaisin, oli mies mennyt.
Ilma oli poutainen ja ihana, eikä heillä ollut yhtään siimestä,
ja aurinko paahtoi heitä katveettomalla niityllä, ja he kärsivät
kuumuudesta, kuten äsken kylmyydestä. Helle hervotti heidät uneliaiksi,
ja he olisivat halunneet vain nukkua, ja valvonta rasitti heitä.
Mutta jo kolmantena viikkona olivat heidän ruokavaransa tyystin
lopussa, sillä ei kukaan ollut aavistanut odotuksen kestävän näin
kauan, ja he olivat toivoneet valkean laivan olevan kukkuroillaan
muonaa. Ja heidän pienet poikasensa kävivät ongella, ja ensin he
kurittivat heitä siitä, mutta lopulta ei kukaan enää kieltänyt, eivätkä
he myöskään voineet estää lapsiaan juoksemasta maantielle, jossa
armeliaat ja uteliaat ihmiset antoivat heille almuja.
Ensin he ostivat leipää ja kalaa ohiajavilta talonpojilta, ja
parempiosaiset jakoivat vähäosaisille, niinkauan kuin heillä jakaa oli,
sillä he olivat kaikki yhtä valittua joukkoa. Mutta heitä oli paljon,
ja heidän rahansa hupenivat nopeasti, ja nälkä alkoi heidän keskellänsä.
Silloin alkoi yksi ja toinen leirissä napista ja sanoa: "Onko Maltsvet
unohtanut uskovaisensa? Istuuko hän yksinään Kaananin lihapatain
ääressä ja virvoittaa itseään viinamäen runsaudella, sillaikaa kun
hänen valittujaan vaivataan näljältä ja kaikkinaisilta taudeilta?"
Toiset sanoivat:
"Onko valkea laiva tehnyt haaksirikon, ennenkuin ehti Lasnamäen
rantaan? Onko tapahtunut onnettomuus?"
Ja oli niitäkin, jotka sanoivat: "Miksi te petätte itseänne ja
toisianne silmänlumeilla? Menkää kotia ja kyntäkää tyhjät vainionne!
Valkeaa laivaa ei ole, ja Maltsvet on kelmi ja petturi!"
Toiset nuhtelivat näin puhujia kauhistuneina ja sanoivat:
"Meidän uskomme on ylen heikko, ja Herra koettelee meitä."
Mutta kun nälkä oli heikontanut odottajien ruumiit, ja varjoton
aurinko päivät pääksytysten paahtanut heidän päätään, muuttui heidän
odotuksensa. He istuivat vuoroin penseässä, tylsässä epätoivossa, ja
valkea, rutikuiva hiekka valui heidän väsyneitten sormiensa lomitse,
ja heistä oli yhdentekevää, oliko aamu vai ehtoo. Rannanpuoleiset
kalastajat alkoivat ajatella verkkojaan, jotka he lähtökiireissä
olivat polkuhintaan myyneet tai muuten lahjoittaneet, ja kun he
iltasin näkivät lähikylän miesten lähtevän apajalle, seurasivat he
heidän pieniä purjeitaan, ikäänkuin ne olisivat olleet luvatun valkean
laivan, ja heidän oli yhtäkkiä ikävä työtä, josta olivat luopuneet.
Peltomiehet näkivät tyhjät, mustat vainiot, joissa ei yksikään
vihertävä viljan korsi todistanut keväisestä työstä, ja oli kuin marras
maa olisi syyttänyt heitä, jotka olivat sen jättäneet rikkaruohojen
kilpakentäksi. He kärsivät työttömyydestä vielä enemmän kuin
syömättömyydestä, ja heidän silmänsä olivat arat ja anteeksianovat, kun
he kuulustelivat ohiajajilta vuodentulon toiveita ja kalansaalista.
Maien puheet olivat sekavia ja outoja näinä aikoina, niin
etteivät lähestulkoonkaan kaikki niitä oivaltaneet, vaikka hänen
loveenlankeemisensa kesti nyt entistä kauemmin, ja hän taisi puhua
pari tuntia yhtämittaa. He ymmärsivät, että hän kuin unissaan hapuili
jotain, mikä hävinnyt oli, ja hänen äänensä oli usein uikuttava, ja hän
valitti ääneen, silmät ummessa, ettei nähnyt enää selvään laivaa.
Ja taas oli niitä heidän joukossaan, jotka sanoivat: "Mitä te odotatte?
Mennään kotiin, ennenkuin näännymme."
Mutta kun he ajattelivat, että heidän entinen elämänsä alkaisi
uudestaan, niinkuin ei mitään olisi ollut, kauhistuivat he hengessänsä,
heräten tympeydestään, sillä he olivat myyneet kaikki, mitä heillä
oli, eikä ollut kattoa eikä seiniä enää, jotka he olisivat tainneet
omikseen nimittää, eikä jalantäyttä maata, joka olisi heidän omansa
ollut. Silloin he eivät jaksaneet käsittää, että Herra olisi unohtanut
ja hyljännyt heidät, jotka olivat kaikki alttiiksi antaneet, ja niin
värähti heidän nälän näännyttämissä aivoissaan kuumeinen odotus, eikä
heidän mielikuvituksellaan ollut enää mitään rajaa.
Heidän leirilleen kertyi katselijoita päivä päivältä, ja kaupungista
samosivat sankat joukot, ilvehtiviä tai sääliviä ihmisiä, mutta suurin
osa oli vain uteliaita. Yritteliäät kaupustelijat eivät jättäneet
pystyttämästä kojujaan niityn laitaan, ja kuten muinoin Jerusalemin
temppelissä, niin kaupittiin nyt maltsvetienkin taivastemppelissä
kaiken päivää kuin turulla ja markkinoilla, ja oli paljon melua ja
kompia ja ilakoimista ilmassa niityn ympärillä, kunnes sydänyö sen
lopetti.
Mutta eräänä yönä istui sokea vaimo unta saamatta, ja hänen kätensä
alkoi hapuilla, ikäänkuin olisi tavoittanut uunin lämmintä kylkeä,
ja hänen korvansa herkistyivät kuullakseen heinäsirkan siksutuksessa
kaiun uunisirkan unettavasta soitosta, johon hän öisin oli tottunut.
Ja hän herätti taluttajansa ja sanoi hänelle: "Mitä minulla on
valkeasta laivasta, jota silmäni eivät koskaan selitä, ja Kaananista,
jossa astuntani on yhtä avutonta kuin täällä? Eikö ole samantekevä,
lämmittääkö sammuneita silmiäni risuvalkean loiste tai lämpimän maan
aurinko?" Senjälkeen hän paneutui maata, mutta aamulla hän talututti
itseään ympäri leiriä ja heitti kaikille hyvästi, päivitellen heidän
käsiensä laihuutta, eikä yksikään yrittänyt häntä pidättää, kun hän
kääntyi maantielle.
Sinä iltana nurisivat muutamat nuoret miehet äänekkäästi keiton
viheliäisyyttä ja pitivät neuvoa keskenään, ja huomenkoitteessa he
olivat kateissa, ja joku oli nähnyt heidän kulkevan kaupunkiin päin.
Heitä odotettiin ehtooseen saakka, mutta kun aurinko laski, eikä ketään
kuulunut, ymmärsivät kaikki, että oli turha heitä odottaa.
Silloin Kolgarannan kalastajan vaimo, joka oli vaiennut lapsensa
kuolemasta saakka, nousi ja kulki pitkin leiriä ja sanoi kaikille,
jotka kuulla tahtoivat, mutta eritoten äideille, joilla oli pieniä
lapsia:
"Mitä te turhaan kiusaatte Jumalaa? Tahdotteko, että hän hukkaa teidät
ynnä lastenne kanssa? Ettekö näe, että Hän on kääntänyt kasvonsa pois
meistä?"
Illalla hän lähti ja paljon muita hänen kerallaan, mutta hänen
miehensä, joka oli hurskas ja uskossaan luja, jäi, ja jäljelle
jääneitten luku oli yhä suuri, eivätkä he tienneet, mitä heidän tekemän
piti, sillä Lasnamäen niityllä odotti heitä nälkäännääntymys, mutta
kotona raipat ja orjuus.
Ja vielä kerran he tutkiskelivat itseään ja syyttivät vähäuskoisuuttaan
ja ylitsekäymisiään siitä, että Herra näin koetteli heitä. Sillä mitä
merkitsi Herrain Herralle lähettää valkea laiva Lasnamäen rantaan?
Hänen ei tarvinnut muuta kuin lausua poutapilvelle: "Laskeu laivaksi
Tallinnanmaan rantaan, sillä katso, siellä odottaa minua valittu
kansani, johon minä mielistyin." Tai mitä merkitsi Herran sanoa
suurimmalle sotalaivalle kaukaisella reitillä: "Käänny kulussasi, sillä
sinua tarvitaan Lasnamäen rannassa."
Ehkä he kuitenkin olivat vihoittaneet Herran ylönsyömisellä ja
ylönjuomisella ja silmäinpyynnöllä? Ehkä Hän vaati heiltä vielä jotain?
He olivat valmiit luopumaan kaikesta, jos heillä vielä olisi jotain
antaa. He olivat kestäneet nälkää ja tauteja viisi viikkoa Lasnamäen
niityllä, mutta olivat yhä alttiit, jos Herra niin tahtoi.
He rukoilivat, niinkuin eivät olleet viikkokausiin enää rukoilleet,
epätoivon uskolla: "Vaadi meiltä! Vaadi meiltä kaikki! Anna meille
merkki, että tiedämme tahtosi!" Heidän ylitseen heittyi heijastus ensi
kutsumuksen ajoista, jolloin profeetta Maltsvet vielä kiersi kyliä ja
herätti sieluja, uutta uskoa julistaen, ja jolloin heidän sydämensä
halu oli kieltäytyä kaikesta, mikä ennen oli heille himoruokaa ollut.
Ja ihmiset, jotka olivat paastonneet siitä saakka, kun emo heidät
parmailtaan vieroitti, kantoivat nyt kokoon viimeisetkin ruuantähteet
ja polttivat ne, lepyttääkseen Jumalan, joka oli heihin julmistunut.
He kaatoivat hiekkaan kaljat ja maidot, kellä vielä jäljellä oli, ja
särkivät keitinastiat, ettei kukaan kiusaukseen lankeisi, ja heidän
paastonsa olisi täydellinen. Suuren kiihkon tullessa heidän ylitseen,
he tukkesivat lähteet ja täyttivät ne soralla, ja kovettivat korvansa
nälkäisten lasten parkunalta eivätkä armahtaneet edes sairaitakaan.
He näkivät taas valkean laivan, kuten odotuksensa ensi päivinä, ja
kuten Henki oli sen vaimon suun kautta ennustanut, ja he tiesivät, että
jos heidän uskonsa olisi kyllin luja, niin ihme tapahtuisi. He näkivät
sen lähestyvän ulapalta, keskeltä satamavesien järeitten sotalaivojen
ja kauppa-aluksien, hopeaisen laivan, valkean kuin meren raakun,
valmiin mahduttamaan heidät kaikki ja viemään heidät kevyesti keinuen
autuaammille asuinsijoille.
Ja jos ihmisten ikävä kelvolliseksi havaitaan Herran edessä, niin oli
heidän uhrinsa totisesti suuri.
Mutta kolmannen päivän illalla heidän paastonsa alusta alkaen, kun
kaikki olivat koolla rannalla, tapahtui, että eräs Järvamaan mies alkoi
pidellä päätään ja hihkua kuin humaltunut, vaikka ei tilkkaakaan viinaa
ollut kulkenut hänen huultensa yli, ja kaikkien rannalle kokoontuneiden
nähden juosta pitkin rantaa sinnepäin, missä kalaveneet olivat. He
näkivät hänen kompastuvan ja taas juoksevan ja koko ajan huitovan
käsillään, vaikka aaltojen kohina esti hänen ääntään kuulumasta. Kun
hän oli ehtinyt veneitten luo, näkivät he hänen työntävän veneen
vesille ja melovan päin ulappaa, yhdellä airolla.
He olivat kaikki vaiti hämmästyksestä, odottaen hievahtamatta, mitä
tuleman piti.
"Hän soutaa vastaan valkealle laivalle", sanoivat jotkut.
Mutta yhtäkkiä he näkivät, kuinka hän heitti melan käsistään, kurkoitti
kätensä kuin jollekin näkymättömälle vastaan ja astui yli veneen
partaan, arvelematta, kuten olisi astunut lujalle mantereelle, kadoten
heidän silmistään. Silloin pääsi heidän kurkuistaan huuto, pitkä ja
epätoivoinen, ja he huusivat kauan, tietämättä lopulta itsekään miksi,
ja juoksivat pitkin rantaa. Ja vain muutamilla oli kyllin mielenmalttia
soutaa ulapalle ja ryhtyä naaraamaan ruumista, joka seuraavana aamuna
vedettiinkin vedestä ja pantiin rannalle, menneenvuotisten kaislojen
päälle.
Mutta heidän silmäinsä kaihit putosivat, ja he tiesivät yhtäkkiä
kaikki, että heidän toivioretkensä oli päättynyt, ja he alkoivat koota
kapineitaan, lähteäkseen kotiin, etsien Maiea, purkaakseen hänelle
pettymyksensä. Mutta Maie istui ojan reunalla, selin muihin, kädet
velttoina ja väsyneinä helmassa, johon hän oli koonnut sinisiä ja
punaisia kukkia. Hänen kultaisten hiustensa kiilto oli sammunut, mutta
hänen silmänsä olivat yhä liikkumattomat kuin unissakävijän.
Vaikka ei kukaan sanonut, tunsi hän kuitenkin, istuessaan paljaat jalat
niittyojassa, että kaikki odottivat hänen avaavan suunsa ja puhuvan.
Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.
Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet
tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria,
jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei
muistanut mitään.
Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut
maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena
kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.
Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet
leivästään.
Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä
ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieramiinsa, ja hän tunsi aluksi
sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki
avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.
Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: "Herran tähden,
leivinuuni pitää sulkea."
Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa:
"Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?"
Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa
palasi.
Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona,
ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja
elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.
Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan,
puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä
palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen
sydämensä oli sairas ikävästä.
"Valkeaa laivaa ei ole", hän sanoi, nousten seisomaan, heikkona ja
horjuen kuin pitkästä taudista.
Eikä kukaan häntä pidättänyt, sillä jokaisella oli oma murheensa, ja
niin pujottautui Maie Merits läpi tungoksen maantielle ja alkoi kulkea
kohti kotia, odotettuaan viisi viikkoa ihmettä Lasnamäen niityllä.