Tapahtui sinä keväänä, että lähes kaksisataa Järvamaan talonpoikaa,
maltsvetin lahkolaisia, sanottuaan aikaisemmin moisioille maansa
irti, jätti siemenen kylvämättä ja pellot kyntämättä, ja alkoi
vaeltaa Tallinnan rantaa kohden, odottaakseen valkeaa laivaa, jonka
heidän uskonisänsä profeetta Maltsvet oli luvannut. Ja niille, jotka
peloittivat heitä moisionisäntäin vihalla, he vastasivat yksin suin,
että raskas ja sikeä uni oli tuleva yli kaikkien, jotka yrittäisivät
estää Herran valittuja lähtemästä uuteen Kaananiin, joka hersyi maitoa
ja hunajaa.
Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle,
tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, missä he
näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä,
niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä
seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan
maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskylle
vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta,
jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja
veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja
tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli
merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.
Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias
Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen
paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla
kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten
ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa
takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki
heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän
kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: "Katso, kaksi
jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan", ja samalla hänen sydämensä
täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta,
ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti
tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään,
hoiperrellen kuin puoliunessa.
Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen
suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän
tuoksun kohotessa hänen sieramiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki
olivat juosseet kylän raitille.
Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän
riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa
hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.
Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin
unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle
sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti.
Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat
taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille.
Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona,
muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin,
varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.
Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä
kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä
ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan,
unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:
"Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan
Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa
nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi
tai kuten meren vaahto."
Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: "Kuka tämä on?" Ja toiset
vastasivat: "Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen
hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla."
Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:
"Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta,
ei miestä eikä kotia."
He tyytyivät siihen eivätkä kysyneet häneltä sen enempää, vaan
ymmärsivät, että Herran Henki oli puhunut vaimon suun kautta,
valituillensa vahvistukseksi. Auringon paahtaessa suoraan hänen
varjottomiin silmiinsä, tarjosi muuan nainen hänelle huivia, mutta hän
ei huolinut siitä, vaan irroitti hiuksensa, päästäen ne valloilleen
valumaan, kuten maltsvetien vaimojen ja tyttärien tapa oli. Ja ne
olivat hyvin pitkät ja kiharaiset ja kattivat hänen kirjavan hameensa.
Hänelle tehtiin tilaa vankkureilla, mutta hän sanoi tahtovansa
mieluummin kulkea jalkasin ja luovutti tarjotun paikan lapselle, jonka
jalkapohjat olivat rakoilla, itse tukien väsyneitä ja kanneskellen
uupuvien äitien lapsia, vuorotellen, hän, ennen itse heiveröinen.
Hänelle tarjottiin ruokaa, mutta hän hylkäsi sen päätään pudistaen,
ja kun häneltä kysyttiin, sanoi hän isoovansa ja janoovansa vain
vanhurskautta ja taivaallista laivaa, lykäten pois kädet, jotka
hänelle leipää kurkoittivat, ja kaikki, jotka kuulivat hänen sanansa,
ihmettelivät hänen uskoansa. Eikä hän loppumatkalla enää puhunut,
vastaten vain tarpeellisimpiin, ja hänen sallittiin olla yksin,
mutta hänen silmäteränsä olivat yhä laajentuneet ja täynnä kaukaisia
kangastuksia, jotka hän yksin näki, vaieten niistä.