Se tapahtui kaukaisessa kalastajakylässä, etäällä moisiosta, etäällä
kirkosta, vielä kauempana saaren ainoasta kaupungista, hietasärkällä,
jonka ainoa ajoittainen vieras, sekin harvinainen, oli eksynyt harmaa
halli, paennut Ruhnun ruotsalaisia hylkeenpyytäjiä.
Heinäaikaan alkoi kiertää huhu, että Soorun Andreksessa oli pitaali.
Soorun Andres, kalastaja, jonka savupirtti oli lähinnä verkkopihaa, oli
jo useita vuosia tuntenut ajoittaista raukeutta, joka viime aikoina
kiihtyi pitkin ruumista säteileviksi kivuiksi, samalla kun hänen
käsivarsiinsa alkoi ilmestyä ruskeita laikkoja, jotka sormenpäällä
painaessa hävisivät muun ihon karvaisiksi. Huolimatta alussa taudistaan
sen enempää, hän kävi kalassa kuten ennenkin, sillä hänellä oli
elätettävänään, paitsi vaimoa, kolme alaikäistä lasta, mutta vuoden
päästä paheni hänen tilansa. Haettiin puoskarimuori, joka saunoitti
hänet perinpohjaisesti, lasten kurkistellessa saunan rikkinäisestä
ruudusta, kuinka isää hierottiin. Andres itse ei sanonut mitään, hänen
suuri, roteva ruumiinsa oli lavalla avutonna naisten käsissä, hänen
alistuessaan talttumuksella kaikkeen.
Hän oli silloin melkein neljänkymmenen vuoden vanha, ikänsä kaiken
terve ja vankkarakenteinen.
Hän tervehtyi välillä, kävi taas koko kevään kalassa, mutta tultuaan
eräänä alkukesän aamuna apajalta, hän haki täyden vesirainnan ja alkoi
veden kalvossa ryppykulmin tarkastella muotoaan, sivellen kädenselällä
silmäkulmiaan, joitten iho oli sinertävän kiiltäväksi pingoittunut,
niin että kulmakarvat olivat hävinneet. Katseltuaan aikansa mitään
puhumatta, hän työnsi jalallaan rainnan kumoon kynnykselle ja käski
lyhyesti vaimoaan Tiiua: "Vie pois!"
Sen jälkeen hän laitatti itselleen makuusijan lieden ääreen, valitellen
herkeämätöntä ja yhtämittaista vilua, ja sieltä hän laajenneilla,
lasimaisilla silmillään, joitten luomet riippuivat raskaina ja
velttoina, katseli läpi savuhämärän pirtissä liikkujoita.
Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi,
pakoittaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen
kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.
Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut
peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja,
ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä,
niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle
tarjottiin.
Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven
kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana
kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen
kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin
paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin
hänen kätensä ja jalkansa.
Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja
yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin
jokin suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti.
Ja moni tutkiskeli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia
syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit,
pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa
päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen
viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut,
sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana,
ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua. Andreksen
vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista
naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli
sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen,
ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle,
uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.
Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan
mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti
vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa
katosi metsään.
Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa,
josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen,
tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.
Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan
aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla
hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut
kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka
hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien
verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.
He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana,
kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan
tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän
joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia,
mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli
yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.
Mutta puolipäivän aikaan, vaimojen kirkosta palatessa, he antoivat
kutsua Andreksen ja osoittivat hänelle paikan ulompana omaa piiriään,
muutaman luhistuneen vajan kynnyksellä.
Eikä kukaan heistä halunnut aloittaa, sillä he olivat kaikki tyyni
hyviä tovereita, ja vitsaus oli kaikille yhteinen, itsekunkin syntien
rangaistukseksi, eikä heistä kukaan ollut varma, ettei se ensi kerralla
kohtaisi häntä ja hänen huonettansa, sillä he tiesivät kyliä, joissa
oli viisi ja kuusi ja enemmänkin pitaalisia.
Mutta kun he näkivät sairaan kysyvät ja ahdistetut silmät, eivät he
voineet kauemmin vaieta, vaan vanhin heistä sanoi, toisten pannessa
pois piippunsa:
"Me tiedämme kaikki, ettäs olet pitaalinen."
Ja taas he vaikenivat, ja taivaalla soutivat säikähtyneet, pakenevat
pilvet, juuri heidän päittensä päällitse.
Taas sanoi vanhin:
"Meitä on yhteensä neljättäkymmentä henkeä, lapset yhteenluettuina, ja
sinä olet yksin. Eikö ole oikeampi, että yksi kadotetaan, kuin että
kaikki kansa hukkuisi?"
"Katso, meidän aivoituksemme ei ole sinua hukata, vaan tahdomme sinua
syöttää ja juottaa, kunnes kuolet. Mutta ettet tartuttaisi meitä
kaikkia, niin myös vaimoasi ja lapsiasi, niin suljemme sinut Reinun
Kaarelin vanhaan talliin ja uskomme, että mielisuosiolla sallit sen
tapahtua?"
Eikä kukaan sanonut sanaakaan, ei tuomarit eikä tuomittava, sillä
tässä lautakunnassa ei ollut asianajajaa eikä puolustuspuhetta, ja
tuuli tuprutti ajohiekkaa auringonkimaltavana pilvenä silmiin, ja
lokit lensivät kalantähteitä tähystäen yli verkkopihan, jossa ihmiset
julistivat Jumalan tuomiota.
Seuraava päivä oli yhtä kirkas kuin edellinenkin, täynnä meren ja
auringon kimallusta. Lapset juoksentelivat aamun alkaen yhdestä mökistä
toiseen, pehmeässä ajohiekassa. Reinun Kaarel, kylän toisessa päässä,
loi lannantähteitä tallistaan ja kantoi sinne olkia. Suurin osa
kalastajia oli jäänyt kotiin, mutta pysyttelihe kotosalla, ilmestyen
joskus mökkinsä ovelle, levottomasti tähystellen Reinun Kaarelin
pirttiin päin. Naiset toivat vettä toistensa kaivoista ja supisivat,
punakirjavat sõrvelaishameet välkkyen auringossa.
Kello yhden aikaan saapui Reinun Kaarel vanhan, valkopartaisen
kalastajan kanssa Soorun Andreksen mökille. Ei kumpikaan mennyt sisään.
Reinun Kaarel vain raoitti ovea ja huusi: "Tule ulos!"
Ensin ilmestyivät Andreksen kolme vanhinta lasta, kaksi poikaa ja
tyttö, pistivät päänsä ovesta ja pakenivat suin päin sisään. Hetken
kuluttua he tulivat uudestaan yksitellen ja jäivät risupinon viereen
kaikki kolme, uteliaina ja totisina.
Tuvasta ei kuulunut hievahdustakaan. Reinun Kaarel istuutui
hakkuutukille ja sytytti piippunsa, ja valkopartainen katseli
aurinkoista merta, silmiään siristellen.
Yhtäkkiä tuli Andres kiireesti ulos, kaikkein kuluneimmissa
vaatteissaan ja pieni nyytti kädessä. Nuorin vanhemmista lapsista
alkoi ensin huutaa, hänet nähdessään, ja sitten huusivat kaikki kolme,
herkeämättä.
"Tiiu, -- ota lapset!" käski Andres kähisevällä pitaalisen äänellä.
Mutta lapset olivat jo ennättäneet edelle, ja juoksivat pitkin kujaa
kylän toista laitaa kohden, yhä kirkuen, ja heidän edellään kymmenkunta
säikähtynyttä lammasta.
Andres lähti edeltä Reinun Kaarelin ja valkopartaisen välissä, ja Tiiu
seurasi jäljempänä, huohottaen itkusta ja sylilasta kantaen.
Heidän kulkiessaan olkikattoisten savupirttien ohi, näkyi nurkkauksien
takana joka paikassa uteliaita ja totisia kasvoja. Yksi ja toinen
liittyi kulkueeseen, jättäytyen jonkun matkan päähän, mutta joukko
paljaskinttuisia lapsia juosta kirmasi aivan heidän vieressään.
"Lapset pois!" hätyytti Reinun Kaarel.
Lapset painuivat tuulimyllyn kivijalustan taakse ja sieltä livistivät
yli kiviaidan, Reinun Kaarelin mökkiä kohden.
Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen
saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi
Andrekselle tulta.
Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja
uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin
käpälin.
"Pankaa koira kiinni!" sanoi Andres. Joku jälkijoukosta, joka nyt
oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen
läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.
Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin
hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa
tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.
Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita
suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli
seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla,
ovi avoinna. Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan
suljetun koiran ulina.
"Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma
totinen tahtosi?" sanoi valkopartainen.
"On", kuului pitaalisen kurkusta.
Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja
peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta
Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.
Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan
istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä
suulleen hiekkaan.
"Kiireesti, kiireesti!" hoputti Reinun Kaarel valkopartaista.
He tarttuivat molemmat Andrekseen, kumpikin olkapäästä ja työnsivät
häntä tallin avointa ovea kohden. Mutta Andres ikäänkuin kooten kaikki
entiset voimansa, pudisti yhdellä olkapään sysäyksellä heidät pois ja
astui itse ovesta sisään, enää kääntymättä.
Silloin Reinun Kaarel otti kiireesti taskustaan sinne kätketyn
irtolukon ja aikoi sulkea oven, kun Andres yhtäkkiä kääntyi:
"Odottakaa, täällä on poika", hän sanoi.
Ja tallin pimeimmästä nurkasta, olkikuvolta, hän sai käsiinsä
kuusivuotiaan poikansa, joka oli sinne piiloutunut, pyöröpäisenä ja
tuhrusilmäisenä itkusta.
Hän nosti pojan ulos, ja senjälkeen sulki Reinun Kaarel oven, suurella
irtolukolla, pistäen avaimen taskuunsa.
He seisoivat kaikki paljain päin, kuin pyhää toimitusta tehtäessä,
hartaina kuten esi-isänsä vuosisatoja takaperin toimittaessaan
lepytysuhria kiivastuneille jumalille pyhissä uhrilehdoissaan, ja
yhtäkkiä alkoi Teiste Mari virren, jota muuten veisattiin vain
hautajaisissa, ja he veisasivat sen kaikki seitsemän säkeistöä alusta
loppuun, hitaasti ja venyttäen, suljetun tallin edessä.