Hän oli puolihupakko, ikänsä kaiken saarellaan asustanut, ei edes
Riiassa käynyt; oli yksi porvarisklubin kantajäseniä, jossa joi ja
pelasi joka ilta faaraota, kotona omassa punakattoisessa talossaan
elostellen huuhkajainsa ja papukaijainsa seurassa, joita koko talo oli
täynnä. Kuten meri oli vetänyt varmat rajat hänen liikuntatarpeelleen,
niin oli hänen ajatuksellaan yhtä varmat rajat, joitten yli hän
ei päässyt. Hänen aivonsa olivat sekavat ja haaveelliset, kuten
viljelemättä jäänyt kolkka, jonka varjoisassa sekasorrossa nokkoset ja
takiaiset viihtyvät, vailla selvän ajatuksen suoraviivaisia vakoja.
Hänen suurin intohimonsa, paitsi faaraopeliä, oli käydä satamassa
lähteviä laivoja saattamassa. Hän ei koskaan, kuten muut, mennyt
tuleville vastaan, hän vain saatteli lähtövuoroisia. Tätä hän nimitti
"hyvästijätöksi". Hän tahtoi totutella heittämään hyvästi, se oli
hänestä tärkeintä. Se oli hänen elämänfilosofiansa yksinkertainen ydin.
Hän kompuroi jäykillä jaloillaan kolme kertaa viikossa neljä virstaa
aamuhämärissä pitkin entistä merenpohjaa, jonka yli lokit nälkäisinä ja
ärtyisinä kirkuen lentelivät, niitten siipien paistaessa pikimustilta
varjossa vasten nousevaa aurinkoa, keväisin, jolloin lähtevät olivat
enimmäkseen mannermaalle siirtyvää työväkeä, ja lähtö toivorikasta,
kyyneletöntä. Hän oli siellä myöhäiskesän kuulakkaina iltoina, jolloin
ilma itse jo on täynnä hyvästijättöä, ja saaren yllä aavistuksista ja
lähestyvästä talven yksinäisyydestä tiheä alakuloisuus, yksinjäämisen
autius. Hän näki keltaisten, suurien vankkurien kuljettavan kuormittain
poismatkustavia kylpyvieraita, merentakaisen kaupungin vaikeitten,
viheriäluukkuisten talojen yhä tyhjetessä, ja villiviinin lehtien
muuttuessa veriruskeiksi, ennenkuin ne käpristyivät kokoon mustiksi
käärylöiksi, kuin koteloihinsa palanneet perhoset.
Hän ei saattanut erityisesti ketään, mutta hän seisoi laiturilla,
nosteli hattuaan ja liehutti nenäliinaansa. Hän seisoi siellä vielä,
kun muut jo olivat aikoja sitten palanneet kaupunkiin takaisin.
Silloin hänkin vihdoin lähti paluumatkalle, nähdäkseen tyhjentyvien
pikkutalojen ikkunoissa, ruukkukasvien takana, naapuriensa
ikävystyneet, kyltyneet kasvot, heidän kurkistellessaan vaikenevalle
kadulle.
Hän ei saatellut ainoastaan laivoja, hän saatteli samoin muuttolintuja,
hän tiesi, milloin eri lajit tekivät lähtöä, ja hän seisoskeli
kuihtuneilla apilaniityillä taivasta kohti kurkoitellen, jossa kurkien
kiila lensi ohitse, niin että hän taisi kuulla niitten siipien havinan,
kuten kuuli elämän humun, joka ei koskaan enää hänen kohdalleen
pysähtynyt.
Hän seisoskeli sänkipellolla, mustain peltovaristen pitäessä
kiviaidalla syyskäräjiään, -- kuin musta, saarella talvehtiva
peltovaris hänkin.
Hän opetteli heittämään hyvästi!
Hänen hämärissä aivoissaan oli siis tietoisuus elämän suuresta ja
vaikeasta viisaudesta. Heittää hyvästit hilpeälle seuralle, heittää
hyvästit rakastetulle ihmiselle, vapaaehtoisesti, ajoissa, ilman
katkeruutta, kiittää kaikesta ja mennä eteenpäin. Heittää hyvästi
kuolemaan tuomitulle tunteelle, kiitollisena hyvästä, kiitollisena
pahasta, -- mikä vaikea ja kalliisti opittava taito, inhimillisen
rohkeuden mittapuu! Elämämme on alituista hyvästijättöä, ja se päättyy
suureen hyvästijättöön ja laivojen lähtöön.