Minä kiitän kaislarantoja, jotka eivät ole maata eivätkä vettä, ja
joitten punaisissa ruovonpäissä siniset vesikorennot kiikkuvat, uuden
vesilintujen suvun juurimättäissä hautuessa. Minä kiitän hietarantoja,
jotka varjottomaan aukeuteensa vangitsevat auringon paahteen, niin
että on alati kahden hehkun, kahden kimalluksen välissä, joista toinen
tulee taivaasta, toinen maasta. Minä kiitän autiorantoja, puuttomia,
merenpakenemia, joille pesii vain Alakuloisuuden yölintu.
Minä kiitän katajia, jotka savuavat keltaista kukkapölyä kuin
tulikivijauhetta ja sähähtävät leiskuviksi tulisoihduiksi, kun ne
nummella iltansa iloksi tyvestä sytyttää. Palavat pensaat, joista
puhuu Saarenmaan henki, kuten muinoin Jehoova! Minä kiitän niitten
suojatteja, tarhakäärmeitä, siilejä ja vähäisiä kuorietanoita,
ainoastaan kyytä en kiitä, vaan puristan sen puupihteihin ja panen
väkiviinapurnukkaan.
Minä kiitän saarenmaalaisia kesäjokia, joitten en kuuna kullan
valkeana ole nähnyt juoksevan, en myötä- enkä vastavirtaa. Oi, niitten
iilimatojen mustaa ilkeyttä, jotka asustavat saarenmaalaisten jokien
saviuomissa! Mutta olkoon se heille anteeksi annettu!
Minä kiitän saarenmaalaisia tuulimyllyjä, sekä levossa että liikkeessä,
joitten vastataistelijaksi silmäni turhaan haeskeli Don Quixotea,
vaikka varmasti päättelin hänenkin jossain täällä piileskelevän,
romantiikan saarella. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta
lokeilta, tiiroilta, kaakkureilta ja muilta, joille minua vielä ei ole
esitetty, jos häiritsin heitä niinä aurinkoaamuina, jolloin heille ja
myyrille yksinkuuluvalla luodolla loikoilin.
Minä kiitän sinua, Saarenmaan sankari, Suur-Töll, -- vaikka et
antanutkaan häiritä vuosisataista untasi, kuulin kuitenkin jättirintasi
huounnan, joka kerta kun korvani maata kohden kallistin. Näenkö minä
vielä noususi?
Minä kiitän sata-ihmeistä Saarenmaata, joka minulle, oudolle ja
maattomalle, avasi tylyn kauneutensa salaisuudet!