Itse hedelmättömyys heilimöi... Päivä paahtaa hiekkasärkkien autiutta,
ja tomuna hienoksi keventynyt hiekka kohoo tuulen mukana ilmaan...
Hiekkasärkkien kukkapöly, jonka on määrä hedelmöittää hävityksellä ja
tyhjyydellä saari, tuiskuhiekka, rantakalastajan kauhu! Saraheinän
juuret eivät pysty sitä kiinnipitelemään, mutta rannalla kytkevät sen
tuulen nujertamat petäjät, kasvaen leveyttä pituuden sijaan, lannistaen
levottoman hiekan, keräämällä sen kuin kummuksi alleen sadoin sitkein
juurin. Kalastajapirtin seinää millä sen hävityshaluinen vapaus
sensijaan temmeltää mielin määrin, tupruttaen perunamaat ja laihat
laitumet umpeen valkoista, auringonkimalteista jauhoa, jossa ei kortta
kasva. Kujiin päästyään se kiihtyy kiipeämään pitkin aitovieriä,
loivina, tuulen lakaisemina laineina, joitten hyökyharjaan aidanseipäät
uppoavat. Saaren sisä-osiin saakka se kylvää virstamääriä hedelmätöntä
kukkapölyään, ja niin syntyvät hiekkalakeudet, joilla hevonen kahlaa
raskaasti ja vaivaloisesti, joka askeleella pehmeään ja petolliseen
hiekkaan vajoten.
Tuiskuhiekka, mustalainen kaikkien vakavien ja viljavien maalajien,
sitkeän saven ja kuohkean mullan joukossa, vapaudelle, ilmalle ja
auringolle vannoutunut kulkuri, jonninjoutava tyhjäntoimittaja,
kykenemätön tuottamaan muuta kuin värittömän, väkevätuoksuisen
rantaneilikan, joka ei kelpaa kenenkään karjanrehuksi! Kaikkien eikä
kenenkään, vaihtava omistajaa kenenkään kysymättä, lukuunottamaton
kaikissa ostosopimuksissa ja kauppakirjoissa, kaikkiin karttoihin
merkitty otsakkeella "kelpaamatonta maata".
Minä olen kai ainoa, joka armastan sinua, ajohiekka!
Minunkin ajohiekkaolemukseni odottaa turhaan, että tuhannet rakastavat
ja hedelmälliset ajatukset sen kytkisivät maankamaraan, olkoon se oma
tai vieras, minäkin olen kyllästynyt kaikenmailmankansalaisuuteen,
minustakin olisi autuaallisempaa muuttua rehelliseksi mullaksi, ja olla
vaikkapa vain niukkasatoinen pelto kalastajapirtin pientarilla, joka
kasvattaa laihon leiväksi monille.
Mutta niinkuin saarenmaalainen tuiskuhiekka, niin lentää minunkin
levottomuuteni, ilman isänmaata, tuottaen vain rantaneilikan, jota ei
kukaan näe, koska se ei kelpaa pureskeltavaksi. Ja niinkuin ajohiekka
rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus
minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta,
vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on
rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!