Loiva hietasärkkä oli illan hämärässä harmaa, yksivärinen, ja tähän
harmauteen sulivat hiedalle kuivumaan levitetyt verkot, korkeat
merileväkasat ja avokitaisten mertojen takana meren kiilloton,
tuhkankarvainen pinta.
Jotain tummaa, liikkumatonta, kuin ajopuun kaltaista, kyyhötteli aivan
vesirajassa, -- nuoren harmaahylkeen, hallin, pää ja eturuumis, jotka
se oli kosteille, pyöreille kiville kohottanut. Lähellä harmaita
kalastajavenheitä, yöteloille asetettuja, se siinä levollisesti
loikoili, pelkäämättä, hievahtamatta, harmaana osana maiseman öisestä
harmaudesta, vähäisten virilaineitten huuhtomana, jotka sillä kuin
elottomalla esineellä leikittelivät, ennen lopullista maatamenoaan.
Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä,
pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle,
jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa.
Yhtäkkiä tuli mäntyjen ja tammien pimennosta tumma haahmo, seisahtui,
lakealle hiedalle ehdittyään paneutui pitkälleen, hitaasti ja
kuulumattomasti mahallaan ryömien. Minkäänlaista varjoa ei syntynyt,
kuun ensi neljännes oli vain kuin valkea sakara, käyrä hopearihma,
ja alkukesän lyhyt yö kylmä ja vaalahko. Ajohiekka rapisi tuskin
kuuluvasti, alempana, missä se oli hyrskystä ja vaahdosta kostea, se
ei edes rapissutkaan. Musta haahmo ryömi hitaasti eteenpäin, kahden
suuren merran välitse kalastajaveneitten suojaan ja pysähtyi muutaman
kumolleen vajonneen ruuhen taakse.
Koko maisema oli taas eloton. Halli oli yhä hievahtamatta, kivenheiton
päässä, etukäpälät ja sileä, ympyriäinen pää hietikolla.
Yhtäkkiä kuului pamahdus, halli käännähti nuolennopeasti ja sukelsi...
Meren pinta oli tyhjä.
Muutama henkeäpidätetty tuokio... Sen täytyy tulla esiin, -- elävänä
tai kuolleena... Mitään ei näy.
Mutta yhtäkkiä etäällä, verkkoseipäitten tumman rivin ulkopuolella
kelluu pinnalla jotain ympyriäistä. Halli ui poispäin, vaivalloisesti,
haavoittuneena. Se on pelastunut.
Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen
levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, --
jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi,
vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle
vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan
tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi
ystävänä ja unta-antavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit
hyväileviä, -- ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, verta janoovana.
Vihasin ihmistä.