Helteistä päivää oli seurannut helteinen yö yli merentakaisen
kaupungin. Puutarhojen muurit ja talojen valkeat seinät säteilivät
päivällä keräämäänsä paahdetta kadulle, ne jäähtyivät hitaasti,
yöilman imiessä kuumuuden itseensä. Yö oli vain kuin pitennetty päivä.
Rannalla, veden rajassa, löyhkäsi liejulle ja jodille. Rantalevien
ja kaislojen välille seisahtunut vesi mätäni hiljalleen, ja sen
väriasteikko vaihteli viheriästä sinipunervaan. Pienet laineet
kuljettivat kuun heijastuskuviota uimakojun luota yhä lähemmäksi
rantaa, ja taivas laakean vesijättömaan yläpuolella sammui.
Eivät ole unta varten tällaiset yöt! Mitä varten lienevätkään? Eivät
myöskään rakkautta varten. Mätäkuun yöt, helteiset, raukeat, keltaisen
kuutamon valaisemat, -- maa sateenjanosta nääntyneenä, kuivuuden
kuumeessa, ruoho kuloksi kuivettuneena, pensaitten lehdet tahmeassa,
valkeassa pölyssä, jota ei virkistävä sade viruta. Meri laiskana,
tyynenä, vetäytyen yhä edemmäksi rannasta, liejua ja mutaa paljastaen,
kooten kirkkautensa jonnekin autereisen taivaan rannan taakse.
Suuret, ilkeät paarmat ampuvat läpi liikkumattoman ilman. Kaikki
näivettyy, vesi mätänee, meri kuivuu, taivas on reunoistaan tiukasti
maassa kiinni kuin kärpässatimen kupu, ja maasta lähtevä henkäys on
täynnä edellisen päivän kuumia höyryjä, myrkyllisiä, kuten kerran
keuhkoissa jo kiertänyt ilma.
Kaksikerroksinen rakennus, jonka yläkertaa valkoiset kalkkikivipatsaat
kannattavat, on pimeä, mutta ikkunat ovat selkoselällään. Yhtäkkiä
syttyy tuli kulmahuoneessa, ja joku liikkuu kynttilä kädessä läpi
koko huonerivin. Vaeltava kynttilä! Ikkuna syttyy, toinen sammuu. Ei
ehdi nähdä mitään, vain varjoja vilahtaa, suuria, muodottomia, jotka
kynttilän liekki herättää eloon seinillä. Ehkä kuolee joku paraikaa,
henkisesti tai ruumiillisesti, ja kamferin ja myskin tuoksu virtaa
kadulle... Kynttilän liekki liehuu, vaikka tuulta ei ole nimeksikään.
Ja taas ammottaa koko ikkunarivi tyhjyyttä ja pimeyttä.
Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivaloista, huohottavaa kuin
hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea
edes itsestämme... Kynttilä vaeltaa, ikkuna syttyy, toinen sammuu,
ja varjot kiipeevät seinillä... Eivät ikinä ole sielumme ikkunat
yhtaikaa valaistut. Aavistus herää, mutta ennenkuin siitä on syntynyt
ajatus, ei sitä ole enää olemassa, se on jo liuennut takaisin ikuiseen
olemattomuuteen, sielun salattuun alkuaineeseen.
Sielumme ikkunat ovat pimeät: sisällä kuollaan.