Laiva lähestyy satamaa, meillä on kuollut mukana.
Muuan maankiertäjä sõrvelainen työmies, yksi monista, jotka keväisin
Saarenmaalta lähtevät työnhakuun mantereelle, edustava Saarenmaan
ainoata varsinaista vientitavaraa, inhimillistä työvoimaa. Riian
satamassa hän hinautti itsensä henkitoreissaan kahden armeliaan
toverinsa nojassa kapteenin tietämättä laivalle, haluamatta kuolla
köyhien sairaalaan vieraassa kaupungissa. Se oli hänen viimeinen
ponnistuksensa. Keulaan, pakkalaatikoitten ja tynnyrien väliin,
purjevaatekasalle hän oli kätkeytynyt, kunnes kuolonkorina antoi hänet
ilmi. Hän oli koko loppumatkan useamman tunnin ajan matkustajain
ja laivaväen uteliaisuuden ja päivittelyjen esineenä, antaen
tilaisuutta helppohintaiseen armeliaisuuteen, johon ihmiset aina ovat
alttiita, -- itse jo tuiki tunnotonna, sananpuhumattomana, viimeisten
suonenvetoisten puistatusten hirveällä säännöllisyydellä toistuessa.
Hänen kuolinkamppailunsa oli pitkällinen. Hän kuoli vasta, kun hänen
kotisaarensa sinertävänä pitkänä juovana sukelsi luoteisen vesistä.
Mutta hän pääsi tahtonsa perille. Häntä ei haudattaisi minnekkään
suuren satamakaupungin köyhäin kirkkomaahan, josta hänet kuin mistäkin
vuokra-asunnosta muutaman vuoden päästä poispotkittaisi, vaan sinne hän
pääsisi, Jämajan kalastajakalmistoon, suuren Ruotsin meren rannalle,
valkoiseen hyvään rantahietaan. Seisoisi mustan, kauas vesille
katsovan ristin juurella siellä juhannuspäivänä pappi, ja hänellekin
sanan puhuisi, kaikkia kuolleita muistaisi, mereen jääneitä ja maassa
maatuvia, kaikkia siunaisi, pieniä lahonneita puuristejä kalastajain
ja merenkävijäin haudoilla. Mereltä tulisi myötätuulessa paisuvin
purjein venekunta toisensa jäljestä, ja kalmiston kummuilla kyykkisi
sõrvelaisnaisia ja lapsia raitaiset hameet yllä, jokunen vanhus tai
puolikasvuinen poika joukossa, aikamiesten ollessa merillä. Siellä hän
valkeassa rantahiekassa lepäilisi, eipä muukalaisena, vaan kotoisena,
omana kylänmiehenä ja odottelisi toisiakin tulevaksi aikansa ratoksi.
Sininen juova luoteisen vesissä on nyt hajonnut hietasärkiksi ja
merentakaisiksi metsiksi.
Vainaja on peitetty tahraisella purjevaatteella. Kapteeni kulkee
kallella kypärin ja sättien pitkin kantta, ja matkustajat vihoittelevat
viivytystä, joka heitä satamassa viranomaisten tulon ja pöytäkirjan
laadinnan takia odottaa.
Me lähestymme satamaa, meillä on kuollut mukana.
Kuinka olisi, viranomaisten saavuttua ja kynäin rapistessa pöytäkirjan
lehdillä, astua esiin ja sanoa:
"Arvoisa herra oikeudenpalvelija! Täällä on vielä toinenkin vainaja..."
On vainajia, joitten kuolinsyistä ei koskaan tehdä pöytäkirjaa. He
kuolevat, koska heidän täytyy kuolla.
Mutta minäkin haluaisin haudata kuolleeni yksinäiselle hietasärkälle,
jossa ajohiekka kasvaa kinoksiksi, tuuli kuljettaa pieniä
vaahtokimpaleita kuin irtolunta, ja rantaneilikka tuoksuu näkymätönnä
kuin salaisuus.