nuuskien ilmaa, tyttö auttoi itseänsä ylöspäin vesoista vetämällä,
mutta käynti väsytti häntä enämmin ja enämmin. Öyvind juoksi alaspäin,
koira murisi, mutta Mari kielti sitä, nähtyänsä hänen tulevan, ja
rupesi istumaan isolle kivelle, veripunaisena, väsyneenä ja hiessä
päin. Hän kiipesi kanssa kivelle aivan viereen: "Kiitoksia
tulemastasi!" -- "Lämpiämisestä ja matkasta! Oletko sinä odottanut
kauvan?" -- "En. Koska meitä vartioidaan illoin, niin käyttäkäämme
puolenpäivän aikaa hyväksemme. Mutta tästä lähin minä ajattelen, ettei
sitä tarvitse pitää niin salassa ja vaikeana; juuri siitä minun teki
mieleni haastelemaan kanssasi." -- "Eikö salassa?" -- "Kyllä minä hyvin
tiedän, että salaisuus kaikissa on sinusta mieluisin; mutta
uskaliaisuutta näyttäminen on sinusta myös sama. Tänäpänä minä tulen
juttelemaan kanssasi kauvan, ja kuuntelehan nyt." -- "Onko se totta,
että sinä koetat päästä läänin maaviljelys-neuvojaksi?" -- "On, ja
kyllä minä pääsenki. Siinä minulla on kahdellainen tarkoitus: esinnä
elättävän ammatin saaminen, ja sitte se päätarkoitus, että minä voisin
toimittaa jotaki ukkovaarisi nähden ja havaiten. Se sattuu vielä niin
somasti, että useimmat Heidegaardenen kylän talon omistajoista ovat
nuorta kansaa, joka tahtoo parempata järjestystä työnteossa ja
tarvitsee siis neuvoa; rahaa niillä on myös. Niin minä alan siitä: minä
annan parantaa kaikki, niiden navetasta alkaen aina veden viemäriin
asti, minä pidän heille esityksiä ja työskentelen, minä milt'en
piiritän vanhuksenki hyvillä töilläni." -- "Se puhe on hempeätä; puhu
enemmän, Öyvind!" -- "Aivan niin, mutta puhukaamme nyt omista
asioistamme. Elä sinä lähde mihinkään pitkälle matkalle." -- "Niin,
vaan kun se käskee?" -- "Eläkä salaa häneltä, mitä meitä kahta
liikuttaa." -- "Josko se kiusaisiki minua?" -- "Mutta me voitamme
enemmän ja suojelemme itsemme paremmin julkaisemalla kaikki. Meidän
pitää varsin oleman niin paljon yksissä muiden ihmisten nähden, että ne
aina saavat puhua kuinka me miellymme toisiimme; ne toivovat sitä
paremmin meille käyvän hyvästi. Elä toki matkusta! Ero on aina
vaarallista, sillä eronneiden välille voipi tulla eripuraisuus. Sitä
emme usko ensimäisellä vuodella, mutta se on mahdollista, että toisella
jo voisimme ruveta uskomaan sitä tätä. Olkaamme me kaksi yksissä kerran
viikossa ja naurakaamme kaikelle pahuudelle, jota syrjäisten tekee
mieli laittamaan välillemme; meidän pitää kainostelematta saattaa yhtyä
tanssissakin ja tanssia niin että hurisee, niiden uhalla, jotka istuvat
ympärillämme meitä panetellen. Meidän pitää yhtymän kirkolla ja
tervehtimän toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka soisivat olevamme
satain peninkulmain päässä toisistamme. Jos joku laittaa meistä laulun,
niin me istumme yhdessä miettien sille vastausta; kyllä se aina käypi
laatuun, kun me autamme toisiamme. Ei kukaan voi meille mitään, kun me
harjoitamme yhteyttä ja näytämme ihmisille, että se on totta. Onnetoin
rakkaus on ainoastansa semmoisten välillä, jotka ovat joko pelkuria eli
heikkoja eli kipeitä eli aprikoitsevia, jotka odottavat jotakuta
soveliaisuutta, eli viekkaita, jotka vihdoin saavat kärsiä oman
viekkautensa tautta, eli hentoja, jotka eivät niin paljon pidä
toisistansa, että sukuperäisyys ja vanhat turhat luulot voitaisiin
unouttaa, -- ne piiloittelekset, lähettävät kirjeitä, ja vapisevat
yhdestä sanasta; ja pelkoa, tätä alinomaista levottomuutta ja veren
vaivaa, pitävät he viimein rakkautena, tuntevat olevansa onnettomia ja
sulavat siihen paikkaan kun sokeri. Vähä niistä! jos ne oikein
rakastaisivat toisiansa, niin ne eivät pelkäisi mitään, mutta
nauraisivat vaan, ja kävelisivät kirkollakin julkisesti huolimatta
muiden naurusta ja panettelemisesta. Minä olen sekä lukenut kirjoista
ja nähnyt itsekin, kuinka sellainen rakkaus on vähäkelpoista, joka
piiloittelekse. Alku olkoon salaista, sillä se alkaa viattomasti, mutta
sitte se olkoon julkista, sillä se on iloista. Se on kun lehti, joka
urvasta puhettuansa ei voi olla piilossa, sillä se kasvaa vaan
isommaksi, ja ilman sitä niin näethän sen, että kaikki kuivettuneet
lehdet tippuvat alas kuss'ikään nuoret puhkeavat ulos. Se, jolla on
oikea rakkaus, luopuu kaikista, mitä hänellä oli vanhastansa mieluista,
turhista taruista; mahala kihoaa ulos ja juosta jollottaa, ja eikö sitä
sitte kukaan näkisi? Hih, tyttö! heidän pitää tuleman iloisiksi siitä
kun näkevät meidän olevan iloisina; kaksi kihlattua, jotka eivät luovu
toisistansa, tekevät kansalle siten hyvää, että ne antavat ainetta
lauluille, joita lapset oppivat laulamaan ulkoa epäuskoisten
vanhempainsa häpeäksi. Minä olen lukenut niin monesta semmoisestakin
laulusta, joita näilläkin seuduin elää kansan suussa, ja juuri niiden
lapset, jotka kerran olivat laulun aineena, ovat nyt ne, jotka
liikutettuina laulelevat samoja lauluja. Niin, Mari, ja antakaamme nyt
toisillemme kättä, kas niin, ja luvatkaamme myös toisillemme, ettemme
eroa koskaan, aivan niin, ja niin sen pitää käymän, hurraa!" -- Hän
yritti tarttumaan päähän, mutta tyttö käänti sen toisaalle ja soluttiin
kiveltä alas.
Hän jäi istumaan, tyttö tuli jälleen, ja jäi seisomaan hänen eteensä,
laski kätensä hänen polvelle, ja sanoi katsoen häneen: "Kuulepas,
Öyvind, kun se nyt tahtoo, että minun pitää lähteä matkalle, niin mitäs
sitte?" -- "Niin sinun pitää sanoa suorastansa: en lähde." --
"Kultaiseni, käypikö se laatuun?" -- "No, eihän se voi sinua kantaa
kärriin." -- "Jos hän ei juuri sitäkään tee, niin saattaahan se monella
muulla tavalla pakoittaa minua." -- "Sitä minä en usko; sinä olet tosin
velvollinen tottelemaan, niin kauvan kun se ei ole synti; mutta sinä
olet myös velvollinen antamaan hänen tuta selvään, kuinka raskasta
totteleminen on sinulle tällä kertaa. Minä tarkoitan, että hän rupeaa
arvelemaan paremmin, kun hän sen näkee, mitenkä asian laita on; nyt hän
luulee vaan, niin kun moni muu, että rakkautemme on ainoastansa
lapsellista armastelemista. Näytä hänelle, että se on vähä enemmästä
arvosta." -- "Usko pois, että hänen kanssa ei ole leikittelemistä. Hän
vartioipi minua ikään kun kytkettyä kiliä." -- "Mutta sinä katkot
kytkyesi monta kertaa päivässä." -- "Se ei ole totta." -- "Onpahan;
sillä sinä katkot sen joka kerran kun ajattelet minun päälleni." --
"Niin, sillä lailla. Mutta tiedätkö sinä varmaan, että minä niin usein
ajattelen sinun päällesi?" -- "Muuten sinä et istuisi täällä." --
"Kultaiseni, itsehän sinä lähetit sanan, että minä tulisin?" -- "Mutta
sinä tulit sen tautta, kun ajatukset ajoivat." -- "Paremmin sen kautta
kun ilma oli niin kaunis." -- "Vast'ikäänhän sinä sanoit sen olevan
liian lämpimän." -- "Niin vastamäkeä käydä; mutta entäs alas jälleen?"
-- "No minkä tautta sinä tulit ylös?" -- "Saattaakseni juosta alas." --
"Minkäs tähden et jo ole juossut?" -- "Sen tähden että minun pitää
levätä." -- "Ja jutella kanssani rakkaudesta?" -- "Kyllä minä voisin
sinua iloittaa kuuntelemallaki." -- "Kunko linnut laulelevat?" -- "ja
kun joukko makaa", -- "ja kun kellot kalisevat", -- "tuolta vuoren
takaa."
Tällöin näkivät he kumpikin Marin ukkovaarin tulevan rykien kartanolle
ja menevän kellon nauhaan soittamaan joukkoa ylös. Työväki vetiikse
esille, mikä ladosta, mikä aitasta ja tuvasta, menivät haukoitellen
hevoisien ja haravien luokse, hajosivat ympäri niittyä, ja kohta kävi
työn teko uudellensa vilkkaasti. Ainoastansa ukkovaari käveli huoneesta
huoneesen, nousi viimein ladon ylimäiselle rapulle ja katseli ulospäin.
Pienoinen poika juosta havotti hänen luoksensa; luultavasti oli hän
sitä huutanut. Poika täppöiliki alas aivan Pladsen'in mökkiä kohti;
ukkovaari kuhjusti sillä aikaa ympäri kartanoa, pälyen yhtenänsä mäelle
päin, eikä mahtanut arvata, että se mustukainen "isolla kivellä" oli
Mari ja Öyvind. Mutta tälläki kertaa oli Marin iso koira pahaksi
onneksi. Se näki muka vieraan hevoisen ajavan kartanolle ja luullen
olevansa koti-ammatissansa, rupesi se haukkua terhentämään täyttä
voimaa. Ne kyllä kieltivät koiraa, mutta se oli tullut vihaiseksi eikä
tahtonut heretä; ukkovaari seisoi alaalla töllistellen ylös mäelle.
Mutta telme tuli vielä pahemmaksi, sillä kaikki paimenten koirat
kuulivat kauhistuen tämän vieraan äänen ja juoksivat sinne. Kun ne
näkivät, että se oli iso, harmaa halli, yhdistyivät kaikki
turrukkakarvaiset suomalais-koirat tätä yhtä nukittamaan. Marille tuli
semmoinen pelko, että hän juoksi jäähyväisittä. Öyvind meni tappelun
kahakkaan, huiski ja löi, mutta koirat vaan muuttivat kamppailupaikkaa
ja taas yhteen hirveästi häristen ja hyppien, hän jälestä uudellensa,
ja sitä tehden, kunnes ne vieryivät aivan puron äyräälle; silloin
juoksi hän kahuun, josta seurasi, että ne jokainoa vieryivät veteen
juuri semmoiseen kohtaan, jossa oli jokseenki syvää, erosivat sitte
häpeissänsä toisistansa, ja siihen loppui tämä metsäsota. Öyvind kulki
metsää, kunnes hän pääsi kyläntielle, mutta Mari tuli ukkovaariansa
vastaan halkovajan luona; koira oli ilmaissut hänen.
"Mistä sinä tulet?" kysyi ukko. -- "Metsästä!" -- "Mitä sinä siellä
teit?" -- "Poimin marjoja." -- "Se ei ole totta." -- "Ei, ei se vainen
olekaan." -- "No, mitäs sinä teit?" -- "Haastelin muutaman kanssa." --
"Oliko se mökin pojan kanssa?" -- "Oli." -- "Kuule nyt, Mari! huomenna
sinä lähdet." -- "Enpähän." -- "Kuule nyt Mari, minä sanon sinulle
ainoastansa yhden asian: sinun pitää lähteä." -- "Sinä et voi nostaa
minua kärriin." -- "Enkö? enkö minä voi?" -- "Et, sillä sinä et tahdo?"
-- "Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Mari! huvikseni vaan, näet, huvikseni
vaan tahdon minä ilmoittaa sinulle, että minä lyön selkäkappaleet
palasiksi siltä sinun pojan reikaleeltasi." -- "Eikö vähä, sitä
sinä et tohdi." -- "Enkö minä tohdi? Sanotko sinä, etten minä
tohdi? Kuka minulle voisi mitään, kuka?" -- "Koulumestari." --
"Kou-Koulu-Koulumestari? Huoliiko se hänestä mitään, luullaksesi?" --
"Huolii kyllä, hän juuri on pitänyt häntä maaviljelys-koulussa." --
"Koulumestari?" -- "Koulumestari!"
"Kuule nyt, Mari! minä en tahdo kuulla tästä juoksusta puhuttavan;
sinun pitää lähtemän pois näiltä seuduin. Sinä teet minulle vaan huolta
ja mielikarvautta. Minä olen vanha mies, minä tahdon nähdä sinut
hyvästi holhottuna, minä en tahdo elää kansan suussa pilkkana sen asian
tautta; minä tahdon vaan sinun omaa parastasi, sen sitä saat havaita,
Mari. Kohta minusta aika jättää, niin sinä jäät hulhavalle; mitenkähän
olisi käynyt äitisiki kanssa, ellei minua olisi ollut? Kuule nyt. Mari!
ole järkevä ja tottele, mitä minä sanon; minä tahdon vaan sinun omaa
parastasi." -- "Etpähän tahdo." -- "Vain niin? Mitäs minä sitte
tahdon?" -- "Saada omalle tahdollesi edistystä, sitä sinä tahdot,
kysymättäsi, mikä minun tahtoni on." -- "Olisiko sinullaki muka tahto,
sinä mokoma lirpakko? Sinä muka ymmärtäisit omaa parastasi, sinä
viettelys? Minä annan sinulle vähä vitsaa, annanko, ollospa kuin iso ja
pitkä hyvänsä. Kuule nyt, Mari, anna sinä nyt minun puhella kanssasi
suosiolla. Sinä et ole perijuuriasi aivan hullumainen, mutta sinä olet
vietelty. Kuuntele sinä minua, minä olen vanha ja järkevä mies.
Puhelkaamme vähä suosiolla; ei minun laitani ole niin loistava, kun
ihmiset luulevat; köyhä, irtonainen lintu voipi kohta lentää tiehensä
sen vähän kanssa, mitä minulla on; isä hyväsi varnisti sitä kovasti,
hän. Pitäkäämme itse itsestämme huolta tässä maailmassa, se ei ole
paremman arvoinen. Koulumestarin on hyvä puhua, sillä hänellä on
itsellänsä rahaa, ja niin on papillaki; ne voivat saarnata. Mutta me,
jotka saamme kärsiä orjuutta elatuksen eteen, meidän laitamme on
toisellainen. Minä olen vanha, minä tiedän paljon, minä olen nähnyt
monta kohtalota; rakkaus, näet, se voipi kyllä olla hyvä, noin
puhellessa, jaa, mutta se ei kelpaa; se on kyllä hyvä papille ja sen
semmoisille, vaan talonpoikaisten täytyy pitää sitä toisella tavalla.
Esinnä ruokaa, näet, sitte Jumalan sanaa ja sitte vähä kirjoitusta ja
luvun-laskua ja sitte vähä rakkautta, jos se voipi niin antautua, mutta
siitä, surma vieköön! ei ole hyötyä että rakkaudella aletaan ja ruokaan
lopetetaan. Mitä sinä nyt vastaat, Mari?" -- "Enpä tiedä." -- "Etkö
sinä tiedä, mitä sinun pitää vastaaman?" -- "Tiedän minä sen." -- "No,
mitä?" -- "Pitääkö minun sanoa se?" -- "No se nyt on tietty, että sinun
pitää sanoa se!" -- "Minä pidän paljon siitä rakkaudesta". Ukko seisoi
vähän aikaa julmana, ja ajatellen niitä satoja puheita, jotka olivat
loppuneet samalla lailla, puisti hän päätänsä, käänti selkänsä ja meni.
Hän suututtelikse mökkiläisillensä, torui piikoja, pieksi sitä isoa
koiraa ja säikäytti melkein hengettömäksi pienoisen kanan, joka oli
mennyt toukopeltoon; mutta tytölle hän ei virkkanut enää niin mitään.
Sinä iltana oli Mari niin iloinen makaamaan mentyänsä ylös. että hän
aukasi ikkunan, katsoi renottaen kyynäs-varsin ulos ja lauloi. Hän oli
saanut Öyvindiltä soman rakkauden kirjan ja siinä oli pieni rakkauden
laulu, jota hän lauloi näin:
Mieltynet minuun,
Miellyn mä sinuun
Koko elinkautenamme;
Kesä kun kuluu,
Kukka kellastuu,
Tulee takais leikkinemme.
Viimeisvuotiset
Sanais suloiset
Muistan mä nyt ikkunalla;
Istun itseksen',
Laulan lystiksen'
Onnesta auringon alla.
Litli-litli-li,
Kuule kultani,
Joka juoksit pääsi hielle;
Päivä pimiää,
Seikka selviää,
Sillä sinä sait sen tielle.
Hih-hih-hih-hih, ha!
Suutelostapa
En oo liioin laulanunna;
Ja jos niinkin ois,
Unohuta pois,
Sen mä oon nyt sanonunna.
Hyvää yötä vaan,
Niin mä nähdä saan
Unta sini-silmistäsi.
Ja tuhansista viistä sanoista,
Kun oon kuullut kieleltäsi.
Nyt mä kiini paan,
Mitäs muutakaan? --
Lauluni jo lakastuvi;
Tahtoisitko sä
Mua viehättää? --
Soma onpi tämä suvi.
Kahdestoista Luku.
Muutamia vuosia on kulunut viimeisen kohtauksen perästä.
Syksy-puoleen kesää tulee Koulumestari jalan Nordistuen taloon, aukasee
ulko-oven, ei löydä ketään kotona, aukasee vielä toisen, ei löydä
ketään kotona, menee sitte samalla lailla koko pitkän pytingin lävitse
sisimäiseen kammariin; siellä istuu Ole Nordistuen yksinänsä sängyn
edessä ja katsoo kämmeniinsä.
Koulumestari tekee hyvän päivän ja saa vastuun; hän ottaa tuolin ja
istuutuu Olen eteen. "Sinä kutsutit minua?" sanoo hän. -- "Niinhän minä
tein."
Koulumestari siirtäytyy, katsoo ympäri kammaria, ottaa käteensä
muutaman kirjan, joka on pöydällä, ja selailee sitä. "Mitä sinulla on
minulle sanomista?" -- "Minä istun juuri sitä miettien."
Koulumestarilla ei ole kiirettä, vetää silmälasinsa esille nähdäksensä
lukea kirjan nimeä, pyyhkii ne puhtaaksi ja nostaa nenällensä. "Sinä
vanhenet nyt, Ole." -- "Juuri siitäpä minä olin puhua kanssasi. Se
menee takaperin; minä kallistun kohta." -- "Niinpä sinä saat katsoa,
että saatat kallistua hyvillä mielin, Ole", -- hän painaa kirjan kiini
ja katsoo niteesen.
"Se on hyvä kirja, se, joka nyt on käsissäsi." -- "Eipä se kyllä ole
paha; -- oletko sinä useinki päässyt kannen sivuitse, Ole?" --
"Nykyjään, niin...."
Koulumestari panee kirjan pois ja pistää silmälasit koteloonsa.
"Kyllähän sinulla ei taida olla mieluisesi elämä?" -- "Sitä minulla ei
ole ollut niin kauvan kun muistan." -- "Niin se oli minunki laitani
kauvan aikaa. Minä elin vihoin yhden hyvän ystäväni kanssa ja toivoin
häntä tulevaksi luokseni, ja niin kauvan minä olin onnetoin. Silloin
minä päätin mennä hänen luoksensa, ja sittemyöten on kaikki ollut
mukavata." -- Ole nostaa päätänsä äänetöinnä.
Koulumestari: "Mitenkäs luulet taloutesi kanssa käyvän, Ole?" --
"Takaperin niinkun itseniki kanssa." -- "Kellekä se jääpi, kun sinusta
aika jättää?" -- "Sitäpä minä en tiedä; se se myös minua huolettaa." --
"Naapurillesi käy nyt hyvin, Ole." -- "Niin, niillä on se
maaviljelystaituri apuna, niillä."
Koulumestari, ei ollen niinä miehinäänkään, kääntyy ikkunaan päin:
"Voisihan sinullaki olla apua, Ole? Sinä et voi paljon kävelläkään, ja
vähä sinä tiedät uusia keinoja." -- Ole: "Kukapa minua auttanee?" --
"Oletkos pyytänyt apua?" -- Ole ei virka mitään.
Koulumestari: "Minä syytin kauvan samalla lailla Luojaani. -- Sinä et
ole minulle hyvä, sinä, sanoin minä hänelle. Oletkos minua rukoillut?
kysyi hän. En, minä en sitä ollutkaan; tällöin minä rukoilin, ja
sittemyöten on se käynyt hyvästi." -- Ole on äänettä, mutta nyt jäi
Koulumestariki äänettä.
Vihdoin sanoi Ole: "Minulla on yksi lapsenlapsi; se tietää, mikä minua
iloittaisi, ennen kun minä viedään pois, mutta se ei tee sitä." --
Koulumestari naurahtaa: "Ehkäpä se ei iloittaisi tyttöä?" -- Ole on
vaiti.
Koulumestari: "Moni asia huolettaa sinua, mutta minusta tuntuu, että ne
kaikki kumminki viimein kietoutuvat taloutesi ympäri." -- Ole sanoo
hiljaa: "Se on mennyt perintönä jo monta polvea ja onki mitä paraita
maita. Kaikki mitä esi-isät ovat koonneet, makaa siinä; mutta nyt se ei
idä. Enkä minä tiedä, kuka minun mentyäni tulee taloon. Omasta
pesueesta se ei ole." -- "No kyllähän tyttäresi tahtoisi estää pesuetta
perikadosta." -- "Mutta se, joka ottaa tytön, mitenkäs se ottaisl
talonki? se minun pitäisi tietää, ennen kun menen multaan. Nyt, Baard,
on jo kiire sekä minun että talon kanssa."
Kumpikaan ei virka mitään; sitte sanoo Koulumestari: "Lähdetäänkö ulos
katsomaan taloa näin kauniilla säällä" -- "No, lähdetäänpä kyllä;
minulla on työväkeä tuolla mäellä lehtiä riivimässä, mutta ne ovat aina
jouten, ellen minä ole näkemässä." Hän köntystää ison lakkinsa ja
keppinsä luo ja sanoo sen ohessa: "Minun työni teetto ei maksa vaivaa;
minä en sitä ymmärrä." Heidän tultua pihalle ja nurkan vieritse
kulkiessa seisottui hän. "Näetsen, tässä ei ole järjestystä: halot
viskotut sinne tänne, eikä kirves lyöty pölkkyyn", hän kuukistui
vaivoin, nosti kirveen ylös ja löi kiini. "Kas tässä taas nahkaset,
aidalta pudonneet; mutta onkos niitä kukaan nostanut ylös?" hän teki
sen itse. "Ja tässä ruoka-aitta; luuletko, että tikapuut ovat otetut
pois?" hän kantoi ne syrjään. Hän seisottui nyt ja katsoi
Koulumestariin: "Sillä lailla joka ainoa päivä." --
Mennessänsä mäelle päin kuulivat he iloisen laulannan mäen päältä.
"Nyt, ne laulavat työhön", sanoi Koulumestari. "Se on Itätuvan pikku
Nuuti, joka laulaa; se riipii lehtiä isällensä. Minun työväkeni on
tuonnempana; vaan kyllä ne eivät laula." -- "Ei tuo laulu ole tämän
seudun lauluja, vain kuinka?" -- "Ei, kyllä minäki sen kuulen." --
"Öyvind Pladsen on oleksinut usein tuolla Itätuvalla; ehkä se on hänen
tuomiansa tähän kylään; sillä häneltä oppii monikin lauluja." Tähän ei
vastattu mitään.
Maa oli hyvin epätasaista siinä kohti, jossa ne nyt kävelivät; sitä ei
oltu viljelty. Koulumestari mainitsi tätä puutetta ja Ole seisottui
silloin. "Minä en voi enempätä", sanoi hän melkein liikutettuna.
"Vieras työväki ilman perään-katsojatta maksaa liian paljon. Mutta
vaikeatapa se on käydä tuommoista maata myöten, voinet uskoa."
Kun he sitte rupesivat juttelemaan, kuinka iso tila oli, ja mitkä
kohdat enimmän tarvitsisivat parantamista, päättivät he mennä mäelle
katsomaan, miltä talo näytti ulompaa katsovalle. Kun he vihoviimeinki
joutuivat korkealle paikalle katselemaan, sanoi vanhus surkutellen:
"Minun ei ensinkään tekisi mieleni lähtemään siitä sillä lailla. Sekä
minä että vanhempani olemme työskennelleet tuolla alaalla, mutta sitä
ei näy." --
Silloin kuului yhtäkkiään laulaminen aivan heidän päältänsä
sillä omituisella sävelellä, kun poikasilla on oikein vapaasti
huiloitellessa. He eivät olleet kaukana siitä puusta, jonka latvassa
pikku Nuuti Itätupa istui ja riipi lehtiä isällensä alas, ja heidän
täytyi kuunnella poikaa.
Kun sun kääriä pitää
Eväspussin pantaa,
Elä tunge enempää
Kun on kevyt kantaa.
Elä huoli huoliais
Mukahasi mäelle,
Laita pakko laulullais
Vuoren vierymille.
Linnut sulle laulelee,
Kylän juorut kaikoo,
Ilman henki hienonee
Aivan tällä aikoo.
Täytä riemurintasi,
Laula lapsukaissa,
Muinaisetki muistosi
Ilmestyy iloissa.
Kun sä kerran kuuntelet
Metsämiehen lauluu,
Silloin selvät sävelet
Korvihisi kuuluu.
Mut kun puro purpattaa,
Työhön tultuasi,
Sepä sulle muistuttaa
Velvollisuuttasi.
Heittäy Herran huomahan,
Kun sä kerran lähdet!
Nouse ylös noutamaan
Latvastakin lehdet!
Jos sinua johdattaa
Jesus ja Elia,
Kyllä tiellä kukoistaa
Ruusun-kukkasia.
Ole oli istuutunut ja kätkenyt kasvonsa kämmeniinsä. "Tässä minä tahdon
jutella kanssasi", sanoi Koulumestari ja istuikse viereen.
* * * * *
Öyvind oli juuri tullut kotiin pitkältä matkalta; kyytimies oli vielä
oven suussa, hevoisen levätessä. Vaikka Öyvind nyt oli läänin
maaviljelystaituri, asui hän vielä vanhempiensa luona pienessä
kammarissansa ja auttoi väliajoilla työskentelemisellä. Pladsenin
paikka oli nyt perin pohjin paranneltu, mutta se oli niin pieni, että
Öyvind kutsui koko mökkiä äitinsä sateen suojaksi, sillä se oli
varsinki äiti, joka siinä viljeli maata.
Öyvind oli nyt vast'ikään riisunut takin päältänsä, ja isä oli kanssa
myllystä tultuansa heittänyt jauhoisen takkinsa pois. He tuumasivat
juuri lähteäksensä kävelemään vähäsen ennen iltaista, kun äiti tuli
jokseenki kalveana sisään: "Harvinaisia vieraita tulee; katsokaatte,
kultaiseni, ulos!" -- Kumpiki mies kahitti ikkunaan ja Öyvind sanoi
esinnä: "Ka Koulumestari ja -- niinpä minä luulen; -- sepähän onki!" --
"Kyllä se on vanha Ole Nordistuen", sanoi Thoreki, vetäyten ikkunasta,
ettei häntä nähtäisi, sillä ne kaksi olivat jo aivan tuvan
nurkkajuuressa.
Öyvind keksi, että Koulumestari iski silmää, ikkunan sivuitse
mennessänsä, katsahtaen jälleen vanhukseen päin, joka astua töpötteli
keppi-kädessä nostaen toista jalkaansa jäykemmästi kun toista. Oven
takaa kuului Koulumestarin ääni: "Kyllä se on vasta tullut kotiin", ja
Olen: "No-no."
Ne seisoivat kauvan ulkona äänettä; äiti oli hiipsinyt siihen nurkkaan,
jossa maitohyllyt olivat, Öyvind istui rahilla kenossa selin pöytää
vasten ja oveen päin, isä istui vieressä. Vihdoin aukesi ovi ja
Koulumestari astui sisään ottaen hatun päästänsä, sitte Ole, joka
ottaen lakin käteensä kääntyi panemaan ovea kiini; hänen kääntymisensä
oli pitkäpiimäistä, hän oli nähtävästi kömpelä. Thore nousi ylös, käski
vieraita istumaan, ne istuikset vierekkäin sivupenkille; Thore istuikse
jälleen.
Mutta keskusteleminen oli semmoista kun nyt kerrotaan.
Koulumestari: "Meille tuli kumminki hyvät ilmat tänä syksynä." Thore:
"Näyttäähän tuo viimeinki tasautuneen." -- "Kyllä se nyt pysyy sillänsä
kauvan, koska se kerran kallistui sille laidalle." -- "Joko teillä
leikataan?" -- "Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä mahtanet
tuntea, tahtoisi mielellänsä apua sinulta. Öyvind, ellei vaan mitään
estettä liene tiellä?" -- Öyvind: "Kun sitä vaan pyydettäneen, niin
kyllä minä teen, mitä voin." -- "Niin, kyllä hän ei mielinyt sitä aivan
vähäksi aikaa. Talouden hoitamisesta ei hän luule tulevan mitään, ja
hänellä on se usko, että siinä puututaan oikeata toimellista
keinollisuutta ja peräänkatsomusta." -- Öyvind: "Minä olen niin vähän
kotoisalla."
Koulumestari katsoo Oleen. Tämä tuntee, että hänen nyt täytyy tunkeuta
tuleen, rykäisee pari kertaa ja alkaa sukkelaan ja lyhyesti: "Se oli,
se on -- jaa -- se on tarkoitukseni, että sinä olisit ikään kun
kiintonainen -- että sinun pitäisi, tuota, oleman ikään kun kotonasi
tuolla meillä -- oleman siellä, silloin kun et ole muualla
toimituksessa." -- "Kiitoksia paljon tarjouksesta, mutta minä asun
mielelläni, missä minä asun." -- Ole katsoo Koulumestariin, joka sanoo:
"Kyllä tämä päivä tuntuu olevan Olelle vähä humuinen. Juttu on siitä
laadusta, että Ole on käynyt täällä yhden kerran ennenki, ja muistelu
siitä panee hänen sanansa ristiin rastiin." -- Ole vilkkaasti: "Niin se
on, aivan niin; minä tein hullumaisia retkiä, minä tingin tytön kanssa,
kunnes puusta lähti pilpareet. Mutta mik'on unoutettu, se on unoutettu;
tuuliainen puhaltaa otran lakoon, mutta ei vieno tuuli; sadevesi ei saa
isoja kiviä irti; maaliskuun lumi ei ole kauvan sulamatta; eikä ukkosen
jyrinä lyö ihmisiä kuoliaksi." He nauravat kaikki neljä, Koulumestari
sanoo: "Ole tarkoittaa, ettei Öyvindin eikä Thoren pidä muisteleman
sitä enää." Ole katsoo muihin eikä tiedä, tokko hänen pitäisi alkaa
uudellensa. Tällöin sanoo Thore: "Takiainen tarttuu monin hampain
kiini, mutta ei revi haavoja. Minussa ei kaiketikaan ole enää yhtään
semmoista hammasta." -- Ole: "Minä en tuntenut poikaa sillä kertaa. Nyt
minä näen sen itävän, mitä hän kylvää; syksy vastaa kevättä; hänen
sormiensa nenissä istuu rahaa, ja minun tekisi mieleni saamaan häntä
kiini."