odottaa, mutta meni ulos, nousta vilisti kalliolle, taukoutui
kukkulalle ja katseli. Tupakartanon katto oli juuri alempana; katolla
olevat pensaat olivat kasvaneet isoiksi, nuoret puut aivan ympärinsä
sitä paikkaa, jossa hän seisoi, olivat myös kasvaneet, ja hän tunti
jokaisen. Hän katsoi alas pitkin tietä, joka meni vuoren kuvetta
myöten, ja jonka toisella puolen oli metsä. Tie näytti harmaalta ja
yksivakaiselta, mutta metsässä oli kaikenlaisia lehtipuita, korkeita ja
tuuheita, rannassa köllötti sillä pienellä meren lahdelmalla muuan
laiva surpallansa olevine purjeinensa; siinä oli lankkuja lastina ja se
odotti tuulta. Hän katsoi salmen yli, joka häntä oli kannattanut edes
ja takasin, se lerotti nyt tyynenä ja välkkyvänä; monjaita vesilintuja
lenti sen ylitse, mutta äänettöminä; sillä se oli myöhä. Isä tulla
luppasi myllyltä, seisahti kalliolle ja katseli alaspäin, niin kun
poikansaki, meni sitten alas rantaan tarkastamaan venettä yöksi. Äiti
tuli toiselta puolen kartanoa, sillä hän tuli kodasta; hän katsahti
vuorelle päin mennessänsä kanoja ruokkimaan, samoin tullessansa ja
hymyili. Öyvind istuikse odottamaan; tiheät pehkot estivät häntä
näkemästä kauvaksi, mutta hän kuulosti pienintäkin risausta. Kauvan
kuului ainoastansa lintujen liike, joidenka siipien räpinä petteli
häntä, kohta taas muutama orava, joka hypätä roiskautti puusta puuhun.
Mutta vihdoin kuului kauvempata riske, taukosi vähän, riski taas;
hän kavahti seisallensa, sydän hypähteli, veri täytti päähän;
silloin rasahti pehkossa aivan lähellä häntä, mutta se oliki iso,
pitkäkarvainen koira, joka tuli ja rupesi katsomaan häneen, seisahti
kolmelle jalalle eikä liikahtanut. Se oli Ylä-Heidegaardenen koira, ja
aivan sen takana ruski taas, koira käänti päänsä ja häntä pyöri, nyt
tuli Mari.
Hame tarttui pehkoon, tyttö kääntyi sitä irtauttamaan ja juuri silloin
näki Öyvind hänen ensikerran. Hän oli avopäin, mutta tukka oli
kääryllä, niin kun neidot tavallisesti jokapäiväsessä olennossansa
pitävät; hänellä oli vahva, punertava ja hihatoin liivihame päällä,
eikä muuta kaulassa kun alas-kääntyvä paidan kaulustin; hän oli juuri
varastaunut ulko-työpaikastansa, eikä ollut tohtinut mennä pukeumaan
koreisiinsa. Nyt katsoi hän viistoon ylös naurussa suin; valkoset
hampaansa ja raollansa olevat silmänsä kiiluivat vaan; hän seisoi siten
vähän aikaa ja nauraa vilmotti, mutta tuli sitte lähemmäksi ja punastui
enämmin ja enämmin joka askeleelle. Öyvind meni tyttöä vastaan ja otti
sen käden omiensa väliin. Tyttö katsoi alas ja siten he nyt seisoivat.
"Kiitoksia paljon kaikista kirjeistäsi!" sanoi Öyvind ensimäiseksi, ja
kun tyttö hymyissä suin katsahti ylös, tunti hän, että tämä oli mitä
viehättävin haltia, kuin metsässä voi tavata; mutta hän oli
pauloitettu, eikä tyttökään ollut sitä vähemmin. "Kuinka suureksi sinä
olet tullut", sanoi tämä, mutta tarkoitti kokonansa toista. Tyttö
katsoi enämmin ja enämmin häneen, hymyili enämmin ja enämmin; poika
hymyili kanssa, mutta he eivät virkkaneet mitään. Koira oli vötkähtänyt
kalliolle pitkällensä ja katsoi alas kartanoon päin; Thore keksi tämän
koiran pään rannasta eikä voinut henkensä edestä ymmärtää, mikä se oli,
joka näyttäysiin vuorelta.
Mutta ne kaksi olivat nyt heittäneet toisensa irti ja rupesivat jo
puhelemaan. Ja kun Öyvind kerran pääsi alkuun, lasketteli hän siten,
että tytön täytyi nauraa hänellä. "Niin se on, näet, kun minä olen
iloinen, oikein iloinen, näet; ja silloin kuin välimme tuli hyväksi,
kas silloin ikäänkuin laukesi lukko minussa, laukesi, näet." Tyttö
nauroi. Sitte sanoi poika: "Kaikki laittamasi kirjeet minä osaan
melkein ulkoa." -- "Entäs minä sinun!" -- "Mutta sinä kirjoitit aina
niin lyhyesti." -- "Sen tautta kun sinä yhtenänsä tahdoit niin pitkiä
kirjeitä." -- "Ja kun minä tahdoin, että me kirjoittaisimme enemmän
yhdestä asiasta, niin sinä kiepsahdit pois." -- "Minä näytän paraalta,
kun näet hännän, sanoi keijulainen." -- "Mutta todella: sinä et ole
koskaan sanonut minulle, kuinka sinä pääsit Junnu Hatten'ista
kuitiksi?" -- "Minä nauroin." -- "Kuinka?" -- "Nauroin; etkö sinä
tiedä, mitä nauraminen on?" -- "Kyllähän minä nauraa osaan!" -- "No
koetapas." -- "Kuulepas sitä! Pitäähän minulla olla jotakin
nauramista." -- "Sitä minä en tarvitse, silloin kun olen iloinen."
"Oletkos sinä, Mari, nyt iloinen?" -- "Naurankos minä nyt?" -- "Naurat
kyllä", -- hän otti tytön kumpaisetki kädet ja läiskytti niitä yhteen
katsoessansa tyttöön. Tällöin alkoi koira murista, nosti sitte harjansa
pystyyn ja rupesi haukkumaan kallion reunalta alas; se vihastui
vihastumistansa, ja raivostui viimein kovin. Mari juoksi peloissansa
takaperin, mutta Öyvind eteenpäin ja katsoi alas. Se oli hänen isänsä,
jota koira haukkui; hän seisoi nyt alaalla aivan lähellä kalliota,
kumpaisetki kädet lakkarissa ja katsoi koiraan. "Ka oletko sinäkin
siellä? Mikä hullu koira sinulla on siellä kalliolla?" -- "Se on
Heidegaardenen koira", vastasi Öyvind, vähän hölmästyneenä. -- "Mistä
se kehno on tullut sinne ylös?" -- Mutta äiti oli pistäytynyt kodasta
ulos katsomaan, sillä hän oli kuullut sen hirmuisen haukunnan, ja hän
ymmärti kaikki, ja sanoi nauravalla suulla: "Se koira käypi täällä joka
päivä, niin että siinä ei ole mitään kummeksittavata." -- "Mutta onki
sitä koko ahvatta koira." -- Se tulee paremmaksi, kun sitä taputellaan,
arveli Öyvind ja teki niin; koira vaikeni, mutta murisi. Isä meni
hyvässä uskossa alas, ja ne kaksi olivat ilmaisemisesta pelastetut.
"Se nyt oli se kerta", sanoi Mari, kun he taas tulivat yhteen. --
"Vieläkös sitä tulee pahempataki, luullaksesi?" -- "Minä tunnen yhden,
minä, joka tahtoo meitä väijyä." -- "Ukkovaarisi?" -- "Niinpä kyllä."
-- "Mutta hänen ei pidä tehdä meille mitään." -- "Ei koskaan niin
mitään." -- "Ja sen sinä lupaat?" -- "No, sen minä lupaan, Öyvind." --
"Kuinka kaunis sinä olet, Mari!" -- "Niin se kettu korpille sanoi ja
sai juuston." -- "Uskopas, että minäkin tahdon juuston." -- "Mutta sinä
et saa sitä." -- "Minäpä otan sen." Tyttö käänti päänsä, ja hän ei
ottanutkaan. -- "Minä sanon sinulle yhden asian, minä, Öyvind!" tyttö
katsoi viistoon ylös. -- "No?" -- "Mikä ilkimys sinusta on tullut!" --
"Antanethan kumminki juuston." -- "Enkä anna", hän kääntyi uudellensa
pois.
"Nyt minun pitää mennä, Öyvind." -- "Minä tulen seuraamaan sinua,
minä." -- "Mutta ei metsästä ulos; silloin voipi ukkovaari nähdä
sinun." -- "Ei, ei metsästä ulos. Kultani, juoksetko sinä?" -- "Eihän
tässä voi käydä rinnakkain." -- "Mutta eihän se muuten ole
seuraamista?" -- "No ota minut!" hän lähti juosta hujottamaan, poika
jälestä, tyttö tarttui kohta hameestansa kiini, ja Öyvind otti hänen.
-- "Olenko minä nyt ottanut sinut omakseni, Mari?" hänellä oli käsi
tytön vyötäisellä. "Niinpä luulen", sanoi tyttö hymyssä suin, mutta oli
sekä punottava ja totinen. Ei, nyt se tapahtukoon! ajatteli Öyvind ja
yritti suutelemaan tyttöä; mutta se pujotti päänsä Öyvindin käsivarren
alatse, ja juoksi nauraen tiehensä. Kumminki seisattui hän viimeisien
puiden luona; "milloinkas me taas tapaamme toisemme niin?" kuiskutti
hän. --"Huomenna, huomenna!" kuiskutti Öyvind jälleen. -- "No,
huomenna!" -- "Hyvästi!" tyttö juoksi. -- "Mari!" ja se seisottui. --
"Kas, se oli järkevästi, että tapasimme toisemme ensiksi vuorella." --
"Jaa, se oli niin"; hän juoksi taas.
Öyvind katsoi kauvan hänen jälkeensä, koira meni edeltä ja haukkui,
Mari jälestä ja hyssytti. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa ja viskasi sen
kohoksi, otti jälleen ja viskasi; "kyllä minä nyt luulen rupeevani
tulemaan iloiseksi, minä", sanoi poika, ja lauloi mennen kotiinsa päin.
Kymmenes Luku.
Muutamana päivänä kesän varrella, kun jälestä puoli-päivän äiti ja
piika kouhottelivat heiniä pihalla sekä isä ja Öyvind kantoivat latoon,
juosta hilisti pienoinen poika avo-päin ja jaloin alasmäkeä, pitkin
ketoa Öyvindin luo, jolleka hän antoi pienen kirja-lipun. "Kyllä sinä
olet hyvä juoksija", sanoi Öyvind. "Minä saan siitä maksun", vastasi
poika. Kysyttyänsä, tokko siitä tulee vastausta, kuuli poika: "ei", ja
alkoi juosta piipotella metsän kautta vuoren yli takasi kotiin; sillä
hän sanoi jonkun tulevan jälestänsä tietä myöten. Öyvind aukasi
paikalla lipun, joka oli pantu laskoksille ja sidottu rihmalla ristiin
rastiin sekä sinetti päällä. Lipussa seisoi:
"Nyt se on marssimassa, mutta se käypi pitkään.
Juokse metsään piiloon!
Tuttusi."
"Enpä minä sitä taida tehdä", ajatteli Öyvind ja katsoi jalona ylös
mäelle päin. Siihen ei tarvittukaan kaukaa aikaa, ennen kun vanha mies
näyttiikse mäen kukkulalla, lepäsi, kulki vähän matkaa, lepäsi taas;
sekä Thore ja sen emäntä seisottuivat katsomaan. Mutta Thorea alkoi
kohta naurattaa, emännän kasvot taas punastuivat. "Tunnetko sinä
tuota?" -- "No, eihän tässä voi helposti hairahtua!"
Isä ja poika rupesivat uudellensa kantamaan heiniä, mutta se viimeinen
sovitti sen niin, että he aina kulkivat yhtä matkaa. Vanhus tuli mäen
kukkulalta hiljallensa lähemmäksi ikään kun raskas länsituuli. Hän oli
hyvin suora ja jokseenki jaksava, mutta jalat olivat jäykät ja hän
kulki joka askeleen vaivaloisesti ja sauvan varassa. Hän tuli kohta
niin lähelle, että ne voivat nähdä hänen selvään; hän seisahti, otti
lakin pois päästänsä ja pyyhki nenäliinalla hikeä otsastansa. Hän oli
jokseenki paljaspäinen takaraivoltansa; hänen pyöreä muotonsa oli jo
kureilla; hänellä oli pienet, terävät silmän tiiretyiset sekä puuhkeat
silmän luomet ja kaikki hampaat suussa. Kun hän haasteli, kuului hänen
äänensä raikkaalta ja kimakalta, ja se hyppi ikäänkun raunioita ja
kivikkoa myöten; mutta "r" pani hänen kielensä välistä lirpottamaan
sievästi monta kyynärätä pitkältä, kunnes jyrkkä taite tapahtui
äänessä. Häntä oli nuorempana pidetty hyvin ruttoisana mutta pikaisena
miehenä; vanhoilla päivillänsä oli hän moninaisista onnettomuuksista
tullut tyytymättömäksi ja luulevaksi.
Thore teki poikinensa monta viemämatkaa, ennen kun Ole ennätti tulla
juntustaa esille; he ymmärsivät kumpikin, ettei se tullut hyvässä
aikomuksessa, sen tähden olisi se ollut sitä somempata, ettei hän olisi
ennättänyt milloinkaan. Heidän täytyi kumpaisenki kävellä sangen
totisina ja haastella hyvin hiljaa, mutta kun siitä ei tullut loppua,
niin se alkoi naurattaa. Ainoastansa puoli sanaa, kuin niin sattuu,
saattaa semmoisessa tilaisuudessa sytyttää naurun, varsinki jos
nauraminen on vaarallista. Kun ukko viimein oli ainoastansa muutamien
sylien päässä, mutta joista ei tahtonut tullakaan loppua, sanoi Öyvind
hyvin varoitellen ja hiljaa: "Tuolla mieheltä taitaa olla raskas
kuorma!" -- ja enempätä hän ei voinut naurulta sanoa. "Et sinä tunnu
minusta järkevältä", supatti isä, vaikka häntä itseänsäki nauratti.
"Hm-Hm!" röyhki Ole mäellä. -- "Nyt se jo nääntyy", kuiskutti Thore.
Öyvind viskautui polvillensa heinä-ruon vierelle, pisti päänsä heinien
sisään ja nauraa kuhuutti. Isäkin kuukistui. "Lähtekäämme latoon",
supatti hän, otti sylyyksensä heiniä ja puitti tiehensä; Öyvind otti
pienen tuttosen, juoksi jälestä, naurusta kumarana, ja rötkähti
heinille latoon. Isä oli vakainen mies, mutta kun joku sai hänen
nauramaan, hykkäili hän esinnä, ja sitten kuului aina pitempi mutta
katkoittu hykerrös, kunnes se sotkeutui yhdeksi ääneksi, jonka jälestä
tuli laine laineelta sekä aina pitkä henkäys. Nyt oli hän rietautunut,
poika rötkötti lattialla, isä seisoi takana, ja kumpiki nauraa
kuhuutti. Heillä oli kerranki semmoinen naurupäivä; "mutta se ei ollut
hyväksi", sanoi isä. Viimein eivät he tienneet, mitenkä se kävisi,
sillä vanhus oli jo varmaanki tullut kartanolle. "En minä mene ulos",
sanoi isä, "minulla ei ole hänen kanssansa mitään tekemistä." -- "No,
en minäkään lähde", vastasi Öyvind. "Hm-Hm", kuului aivan ladon seinän
takana; isä muistutti pojalle: "tokko menet ulos!" -- "Menkääte itse
esinnä!" -- "Ei, totto pötkit!" -- "No, menkääte esinnä!" -- ja
työnnellen toisiansa menivät he hyvin vakaisina esille. Tultuansa
rapulta alas näkivät he Olen seisovan kyökin oveen päin ikään kun
mietteissänsä; hän piteli lakkia siinä kädessä, jossa oli sauva, ja
pyyhki nenäliinalla hikeä paljaasta päästänsä, mutta pöyhisteli
ylöspäin hivuksen huituvia korvien takaa ja niskalta, jotta ne
pörröttivät ulospäin kun sian harja. Öyvind työnsiin isänsä suojaan;
tämän täytyi sen tautta seisottua ja tehdäksensä siitä loppua, sanoi
hän hyvin totisena: "Jaksavatko niinki vanhat olla liikkeellä?" -- Ole
kääntyi, katsoi häneen tuikeesti ja painoi lakin päähänsä, ennen kun
hän vastasi: "No, niinpä kyllä." -- "Lienethän väsyksissä, etkö lähde
sisään?" -- "Vielä vähän, voinhan minä levätä tässäkin seistessäni;
minun asiani ei ole pitkä." -- Muuan katsoi salaa kyökin ovelta; vanha
Ole seisoi ovelta katsojan ja Thoren välillä, lakin lippa silmillä,
sillä lakki oli käynyt liian väljäksi tukan hävittyä. Nähdäksensä
töllisti hän päätänsä hyvin takaraivolle; sauvan piti hän
oikeassa kädessänsä, ja vasen oli ojona sivulla, milloin hän ei sillä
koikehtinut, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt kovemmin kun kättänsä
ojona pitämällä liikuttamatta, muka kun arvonsa vartiana. "Onko se tuo
poikasi, joka seisoo takanasi?" alkoi hän hyvin vilkkaalla kielellä.
"Niinhän ne sanovat." -- "Eikös sen nimi ole Öyvind?" -- "No,
Öyvindiksihän sitä kutsutaan." -- "Onhan se ollut muutamassa
peltokoulussa tuolla etelässä päin?" -- "Olihan se vähän sinne päin."
-- "Ei, tyttäreni, tuo tyttäreni tytär Mari, piti minun sanoa, se on
viime aikoina tullut hullumaiseksi." -- "Sepä oli paha." -- "Se ei
tahdo mennä naimiseen." -- "Nytkö?" -- "Se ei huoli kestään niistä
taloisista pojista, jotka sitä köytäilevät." -- "Vai niin?" -- "Mutta
se kuuluu olevan tuon syy, tuon, joka seisoo tuossa." -- "Vai niin?" --
"Hän kuuluu tehneen sille pään hämmikkiä, juuri tuo, poikasi, Öyvind."
-- "Elä hitolla!" -- "Minä, näetsen, en salli kenenkään viedä
hevoisiani, kun minä lasken ne metsään, enkä myöskään salli kenenkään
viedä tyttäriäni, kun minä lasten ne tanssiin, sitä en salli
ollenkaan." -- "No, se nyt on tietty." -- "Minä en voi käydä jälestä
jälkeen; minä olen vanha, minä en voi vahdata." -- "Eipä, ei!" --
"Niin, minä, näetsen, tahdon pitää järjestystä kaikissa: tuossa pölkyn
pitää seista, ja tuossa kirveen pitää olla, ja tuossa puukon, tuossa
pitää lakaistaman, ja tuohon pitää viskattaman ulos, ei oven taakse,
mutta tuonne nurkan taakse, juuri tuonne, niin, ja ei muuanne
minnekään. Ja, kun minä siis sanon tytölle: 'ei hänelle, mutta
hänelle', niin se pitää oleman hänelle -- eikä hänelle." -- "Totta
kaiketi." -- "Mutta siten se ei ole; kolmena vuotena on tyttö estellyt,
ja kolmeen vuoteen ei ole välillämme ollut hyvää sopua. Se on paha; ja
jos poikasi lienee siihen syynä, niin minä sanon hänelle sinun
kuultesi, sinun, joka olet isä, ettei hänellä ole siitä etua; hän saa
heretä." -- "Aivan niin." -- Vähän aikaa katsottuansa Thoreen sanoi
Ole: "Sinä vastaat niin lyhyesti?" -- "Se juttu ei ole pitempi."
Tällöin täytyi Öyvindin nauraa, vaikka hänen mielensä ei tehnyt
nauramaan. Mutta eräillä ihmisillä on pelko naurun rajalla, ja se
viimeinen sai hänessä nyt vallan. "Millä sinä naurat?" kysäsi Ole
tiukkaan. -- "Minäkö?" -- "Nauratko sinä minulla?" -- "Jumala
varjelkoon!" mutta hänen oma vastauksensa nauratti häntä. Ole keksi sen
ja tuli aivan vimmatuksi. Sekä Thore että Öyvind pyytivät nyt, ollen
totisina, lähtemään sisään, mutta se oli kolmen vuoden mielikarvaus,
joka nyt pullahti ulos, ja sen tautta sitä ei ollut hyvä taukouttaa.
"Elä luule saavasi tehdä minusta pilkkaa", alkoi hän; "minä olen
luvallisella asialla, minä pidän lapsenilapsen onnesta huolta paraan
ymmärrykseni mukaan, ja koiransilmien nauraminen ei minua estä. Ei sitä
vasten tyttöjä kasvateta, että niitä survataan ensimäiselle
mökkiläiselle, joka vaan tulee ottamaan, eikä sitä vasten taloa hallita
neljäkymmentä vuotta, että kaikkityyni jätettäisiin ensimäiselle, joka
viekoittelee tyttöä. Tytär-vainaani kyöhäili niin kauvan, kunnes hän
sai jonki-joutavan heittiön mieheksensä, joka juoda kellitti heidän
kumpaisenki mieron tielle, ja minun täytyi ottaa lapsi hoitaakseni ja
maksaa huvitukset; mutta surma vieköön! jos tyttäreni tyttärelle käypi
samalla lailla; nyt sen tiedät! -- Sen minä sanon sinulle, että niin
totta kun minä olen Ole Nordistuen Heidegaardenesta, niin papin pitää
ennen kuuluttaman häitä keijulaisille pohjois-laakson metsissä, kun hän
saapi mainita semmoisia nimiä saarnas-tuolista, kun Marin ja sinun,
sinä joulupukki! -- Vai menetkö sinä säikyttelemään kelvollisia
kosioita pois talostani, häh? Vaan koetapas tulla, niin pitää saamasi
semmoisen kyydin ala-mäkeä myöten, että kenkäsi pitää tupsuta savuna
jälestäsi. Sinä Irvi-Mikko! Sinä luulet ehkä, etten minä tiedä, mitä
sinä mietit, niin sinä kun tyttökin. Ä-äh, te luulette, että vanha Ole
Nordistuen kääntää nokkansa ylöspäin tuolla kirkkomaalla, ja sitten te
tahdotte kepoitella alttarin ääreen. Ei, nyt minä olen elänyt 66
vuotta, -- ja minä, juuri minä, näytän sinulle, poika, että minä elän,
niin että teidän kumpaisenki pitää kalveneman. Ja sen minä sanon
sinulle vielä, että sinä saat väijyä seinämillä kun varas, ja sinun
ei kumminkaan pidä näkemän tytön kantapäitäkään; sillä minä
lähetän sen kotoa sinne, jossa se säilyy, niin että sinä saat lennellä
näillä seuduin naururastaana, ja tehdä naimisen sateen ja pohjatuulen
kanssa. Ja nyt minä en puhu sinulle enempätä; mutta sinä, joka olet
isä, tiedät nyt minun tahtoni, ja jos sinä tahdot katsoa poikasi
parasta, josta tässä on kysymys, niin saa'os hänen johdattamaan virran
sinne, jonne se saattaa juosta; minun maani poikki se on kielletty." --
Hän kääntyi lyhyillä askelilla sukkelaan, nostellen oikeata jalkaansa
vähän enämmin kun vasenta ja jupattaen vielä itseksensäki.
Jälelle-jääneet seisoivat nyt oikein vakaisina; heidän ilveilemistänsä
ja naureskelemistansa seurasi nyt paha perästä, ja kartano seisoi
muutaman hetken autiona, niin kun jonkun hirmun jälestä. Äiti, joka
kyökin ovelta oli kuullut kaikki, katsoi pahoilla mielin Öyvindiin, ja
ollen vesissä silmin ei hän tahtonut sanaakana virkkamalla tehdä
poikansa mieltä vielä raskaammaksi. Kun he kaikki olivat menneet
äänettöminä tupaan, istuikse isä ikkunan luokse ja katsoi Olen jälkeen
hyvin vakaisen näköisenä. Öyvindin silmät tarkastivat hänen katsantonsa
pienimpiäki muutteita; sillä mitä hän nyt ensimäiseksi sanoisi, oli
mitä tärkeintä näiden kahden nuoren vastaisuudelle. Jos Thore kieltäisi
samoin kun Ole, niin siitä tuskin voisi päästä ohitse. Pojan ajatukset
kiitivät nyt haikeasti vastuksesta vastukseen; hän näki edessänsä
ainoastansa köyhyyttä, vastahakoisuutta, epähuomiota ja solvaistua
jalomielisyyttä, ja kaikki turvat, joihinka hänen teki mielensä
luottautumaan, solahtelivat ajatuksien alla. Se enenti hänen
levottomuuttansa, että äiti seisoi käsi kyökin oven linkulla,
epätietoisena, tokko hänellä oli uskaliaisuutta olla sisässä ja odottaa
asian ratkaisemista, ja että se vihdoin kokonansa kadotti
uskaliaisuutensa ja pujahti ulos. Öyvind katsoi järkähtämättä isäänsä,
joka ei tahtonut heretäkään katsomasta ulos; poika ei myös tohtinut
puhua, sillä sen toisen piti saaman miettiä rauhassa. Mutta juuri
samalla hetkellä oli ajatukset päässeet ahdistuksestansa ja
järjestyivät jälleen; "ei kukaan muut kun Jumala voi meitä kumminkaan
eroittaa", mietti hän ja katsoi isän rypistettyihin silmänluomiin; --
nyt sieltä näytti tulevan kohta jotakin. Thore huokasi pitkään, nousi
seisallensa ja luotti silmänsä ulkoa tupaan juuri poikansa silmiin. Hän
seisoi ja katsoi häneen kauvan. -- "Se minun olisi tahtoni, että sinä
luopuisit tytöstä; sillä ei sitä pidä kerjäämän liiaksi eikä tungetella
itseänsä esille. Ellet sinä taivu luopumaan, niin anna sinä minulle
siitä sopivassa tilaisuudessa tieto, ja ehkä minä voin sinua auttaa."
-- Hän lähti työhönsä ja poika seurasi.
Mutta iltamassa oli Öyvindillä aikeensa valmissa; hän koettaisi päästä
piirikunnan maaviljelys-neuvojaksi ja pyytää Johtajaa ja Koulumestaria
auttamaan itseänsä. "Jos Mari vaan jaksaa kärsiä, niin kyllä minä sen
vielä Jumalan avulla ja työlläni voitan."
Hän odotti tyhjään sinä iltana Maria; mutta hän lauleli kävellessänsä
mieluisintansa laulua:
Nosta pääsi, nuorukainen!
Josko toivo pettää,
Loistaa silmässäsi toinen,
Jonka Luoja jättää.
Nosta pääsi ilo-mielin,
Käännä vähä kaulaa;
Takanais tuhansin kielin
Lemmittysi laulaa.
Nosta pääsi, siell' on suuri,
Sinertävä kumu,
Josta kuuluu riemu juuri,
Harpun, huilun humu.
Nosta pääsi lauleskellen,
Kevät-päivä koittaa.
Talonpoika työskennellen
Vuoden viljan voittaa.
Nosta pääsi nopeasti:
Toivo kuutaa tuolta
Pilven päältä tänne asti;
Ei nyt ole huolta!
Yhdestoista Luku.
Päivä oli puolessa; Heidegaardin talon väki oli ruokalevolla, heinät
olivat ruolla, ja haravat maahan isketetyt. Heinäreet olivat laon rapun
vieressä, valjaat olivat remallansa sivulla, ja hevoiset olivat
syömässä vähän matkan päässä. Paitsi näitä ja muutamia kanoja, jotka
olivat tulleet sen niityn viereiselle pellolle, ei näkynyt yhtään
henkeä koko kentällä.
Talojen luona oli vuoressa lotma, jossa kulki tie Heidegaardin
laveille, vuoren päällys-laitumille. Mäellä, lotman päässä seisoi tänä
päivänä eräs mies katsellen pitkin lotmaa, ikään kun odottaen jotakuta.
Hänen takanansa oli lammikko, josta se puro juoksi alas, joka teki
lotman vuoreen; tämän lammin ympärillä kulki karjan uria laitumille,
jotka näkyivät hänelle kaukaa. Hälinä ja koiran haukunta kuului
läheltä, kellot roiskivat sinne tänne harjuin välissä; sillä karja
täytti nyt vesipaikalle, koirat ja paimenet kokivat saada niitä koolle,
mutta turhaan. Lehmät laukata leipukkivat mitä kummallisinta
hoijakkata, keippelehtelivät ja ammua riehkasivat juosten häntä
pystössä aivan lammikon veteen asti, johonka ne seisottuivat; niiden
kellot mälkättivät joka kerran, kun ne liikuttivat päätänsä. Koiratkin
joivat vähä, mutta maalta jaloin; paimenet tulivat jälestä ja
istuiksivat helteesen sileelle kalliolle. Tässä he ottivat eväänsä
esille, jakoivat toisillensa, kehuivat toisiensa koiria, härkiä ja
talonväkeä, riisuivat sitten ja juoksivat veteen lehmien sekaan. Koirat
eivät tahtoneet mennä uimaan, mutta läähättivät käähäillen sinne tänne
rippuvin päin, kuumin silmin ja kieli toisella puolella. Mäen vierillä
ei näkynyt yhtään lintua, eikä muuta ääntä kuulunut kun lasten rähinä
ja kelloin helinä; kanervikko oli palanut mustalle muralle, aurinko
tulisti kallion kupeita, niin että kaikki kiehui varina.
Mutta se oli Öyvind, joka istui yläällä puolipäivän paisteessa
odottaen. Hän istui paita-hihasillansa sen puron varrella, joka juoksi
lammikosta ulos. Ei ketään näkynyt vielä Heidegaardenen kentällä, ja
hän rupesi jo pitkästymään, kun iso koira yht'äkkiä ryykäsi ulos
muutamasta ovesta Nordistuen talosta ja sen jälestä paita-hihasillansa
oleva tyttö, joka alkoi juosta heinärukoin ohitse vuorelle päin; pojan
teki mielensä huutamaan alas, mutta ei tohtinut. Hän piti tarkasti
taloa silmällä, tokko ketään näkyisi tulevaksi ulos, joka olisi
keksinyt tytön, mutta se oli rauhassa, ja hän nousi monta kertaa ylös
malttamattomuudesta.