lukeneet, ja somaa on nähdä kaikkia, mitä kummallista maailmassa on
tapahtunut, varsinkin omassa maassamme. Sillä meidän soturit ovat aina
voittaneet, paitsi silloin kun ovat tapanneet, ja silloin niitä onki
ollut paljoa vähemmän. Nyt meillä on vapaus, ja sitä ei ole muilla
kansoilla niin paljoa kun meillä, paitsi Amerikassa; mutta siellä ne
eivät ole onnellisia. Ja omaa vapauttamme tulee meidän rakastaa enämmin
kun mitään muuta.
Nyt minä lopetan tällä kertaa; sillä minä olen kirjoittanut hyvin
pitkältä. Koulumestarihan se lukee kirjeeni, ja kun se vastaa
puolestanne, niin sanokoon hän minulle jotakin uutta yhdestä ja
toisesta; sillä sitä hän ei muuten tee. Mutta tuhansia terveisiä
toivottaa teille oma rakas poikanne
Ö. Thorenpoika.
Rakkaat vanhempani!
Nyt minä saan sanoa teille, että täällä oli tutkinto, ja minä osasin
(huutomerkkien mukaan) varsin hyvästi monta oppimatani ja sangen
hyvästi kirjoitusta sekä kuvailus-taitoa, mutta jokseenki hyvästi
äidinkielen käytäntöä. Se tulee siitä, sanoo Johtaja, että minä en ole
lukenut tarpeeksi asti, ja hän on lahjoittanut minulle monjaita Ole Vig
nimisen miehen tekemiä kirjoja, jotka ovat verrattomia, sillä minä
ymmärrän kaikkityyni mitä niissä seisoo. Johtaja on hyvin hyvä minua
kohtaan, hän tarinoipi meille niin monta juttua. Kaikkityyni on täällä
niin sangen pienoista sitä vastaan, mitä ne ovat ulkomaalla; emme
ymmärrä tuskin mitään, mutta opimme kaikkia Skotlantilaisilta ja
Schveitsiläisiltä, mutta Hollantilaisilta me opimme meritoimitusta.
Moni matkustaa pois näihin maihin, Ruotsissakin ollaan paljon
vilkkaampia meitä, ja siellä on Johtaja itse ollut. Nyt minä olen ollut
täällä kohta vuoden, ja minä luulin oppineeni jo paljon, mutta kun
tutkinnossa kuulin, mitä ulos-pääsevät osasivat, ja kun mietin,
etteivät nekään osaa mitään ulkomaalaisten rinnalla, niin minua
huolettaa sangen paljon. Ja siihen on vielä maakin niin huonoa täällä
Norjassa sen suhteen, kun se on ulkomaalla; se ei maksa ollenkaan
kaikkea sitä vaivaa, mitä me sen kanssa näemme. Sitä paitsi ei rahvas
tahdo taipua tekemään jälestä. Jos ne tahtoisivatkin, ja jos maa
olisikin paljoa parempi, niin eihän niillä ole rahaakaan maatansa
muokata. Se on kummallista, että se on käynyt niin kun on käynyt.
Nyt minä olen ylimmäisellä luokalla ja pitää ollakseni siinä vuoden,
ennen kun olen valmis. Mutta useemmat kumpanini ovat menneet matkaansa
ja minulla on ikävä kotiin. Minusta tuntuu niin kun olisin yksinäni,
vaikka eihän se ole ensinkään niin; mutta se on niin kummallista, kun
joku on ollut niin kauvan poikessa. Minä luulin kerran tulevani täällä
taitavaksi, mutta mitenhän käyneekin!
Mitä minä täältä tultuani rupeen tekemään? Se nyt on luonnollista että
minun tekee mieleni esinnäkin tulemaan kotiin, ja sitte minä voin etsiä
itselleni jotaki, mutta ei kaukaa.
Eläkääte rakkaat vanhempani terveinä! terveisiä niillekin, jotka
minusta kyselevät; sanokaate niille, että minulla on hyvä olento, mutta
tekee mieleni kotiin jälleen.
Nöyrä poikanne
Öyvind Thorenpoika Pladsen.
Rakas Koulumestari!
Tämän ohessa saan kysyä teiltä, tokko tahdotte lähettää tähän kirjeesen
sulettua kirjettä kellekään sanomatta. Ellette tahdo, niin polttakaate
se.
Öyvind Thorenpoika Pladsen.
Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Nordistuen
Ylä-Heidegaardenessa!
Mahtanet hyvin kummeksia saadessasi kirjeen minulta, mutta ei sinun
pidä tehdä sitä, sillä minä kysyn vaan, kuinka voit. Anna minulle siitä
tieto niin pian kun mahdollista ja kaiken mokomin. Itsestäni on
sanomista, että minä valmistun täällä vuoteen.
Korkeimmalla kunnioituksella
Öyvind Pladsen.
Nuori mies Öyvind Pladsen, maaviljelyskoulussa!
Kirjeesi minä sain Koulumestarilta, ja tahdon nyt vastata, koska pyydät
minua vastaamaan. Mutta minua peloittaa se, kun sinä nyt olet niin
oppinut; minulla on tosin kirjekaava-kirjakin, vaan eipä se tahdo olla
sovelias. Koetanpa kumminki kirjoittaa, ja sinä saat pitää tahtoa
tekona; mutta elä suinkaan näytä muille, sillä silloin et ole se, kun
minä ajattelen. Elä sinä myöskään pane sitä piiloon, sillä joku voipi
saada sen sittenki, mutta polta, ja se sinun pitää luvata minulle.
Niitä oli niin monta seikkaa, joista minun teki mieleni kirjoittamaan,
mutta joita en oikein tohdi. Me saimme hyvän syksyn, potaatilla on
korkea hinta, ja niitä meillä on täällä Heidegaardenessa kyllä. Mutta
karhu on ollut tänä kesänä karjalle julma; se kaatoi alapihan Ollilta
kaksi lehmää, ja meidän mökkiläiseltä repi se yhden semmoiseksi, että
se piti tapettaman. Minulla on hyvin pitkä kangas kudottavana; se on
niin kun skotlantilaista vaatetta, ja se on vaikeata. Ja nyt minä
tahdon sanoa sinulle, että minä vielä olen kotona, ja että muut
mielellänsä tahtoisivat sitä toisin. Nyt minulla ei ole tällä kertaa
enää kirjoittamista, ja voi siis hyvin!
Mari Knuutintytär.
Muistakin polttaa tämä kirje!
Maaviljelijä Öyvind Thorenpoika Pladsen!
Sen minä olen sanonut sinulle, Öyvind, että se, joka vaeltaa Jumalan
kanssa hän on hyvä perillinen Jumalan valtakunnassa. Mutta kuule nyt
neuvoani, ja se on, että sinä et katselisi maailman menoja himoin etkä
kiukku-mielisyyden kannalta, mutta että sinä luottaisit Jumalan päälle
etkä antaisi sydämesi kalvaa itseäsi; sillä sinulla on silloin Jumala
ilman hänettä. Sitte minä voin sanoa sinulle, että isäsi ja äitisi
voivat hyvin, mutta minun toista ronkkoani pakottaa; sillä sodat ja
mitä niissä on kärsitty rasittavat taas. Mitä nuoruus kylvää, sitä
vanhuus leikkaa; sekä sielussa että ruumiissa on nyt kipu ja kolottaa
ja saapi yhtenään valittamaan. Mutta vanhuuden ei pitäisi valittaa;
sillä viisaus vuotaa haavoista, ja kolotus saarnaa kärsiväisyyttä,
jotta ihminen saisi voimaa viimeiselle matkallensa. Tänä päivänä minä
tartuin kynään monesta syystä, esinnäkin Marin tautta, josta on tullut
jumalinen neiti, mutta on kepeä-jalkainen kun peura ja monimielinen.
Kyllä se tahtoisi mielellänsä pysyä yhdessä, mutta ei voi luonnoltansa;
vaan sen minä olen usein nähnyt, että Jumala on kärsiväinen ja
pitkämielinen sellaiselle huikentelevaiselle eikä salli koeteltaa
liikamaisesti, jotta se pääsisi särkymään kappaleiksi, kun heikko
astia. Kirjeesi minä annoin hänelle kauniisti, ja hän kätki sen
kellenkään näyttämättä omaan sydämeensä. Ja jos Jumala tahtoo antaa
sille asialle suosionsa, niin minulla ei ole sitä vastaan mitään; sillä
sen näkee selvään, että nuorten miesten silmät palavat lempeydestä sen
tytön perään, ja onhan sillä yltäkyllin maallista hyvyyttä, ja
taivaallista myös huikentelevaisuudessansakin. Sillä Jumalan pelko on
hänen mielessänsä niin kun vesi rapakossa; siinä on vettä sataessa,
mutta ei auringon paistaessa.
Nyt eivät silmäni enää kestä; kyllä niillä näkee isoja kappaleita,
mutta pieniä tarkastaessa alkaa niihin koskea ja kohota vettä. Viimeksi
tahdon minä sanoa sinulle, Öyvind, että mitä ikänänsä haluat ja
toimitat, niin pidä aina Jumala silmäisi edessä; sillä Raamattu sanoo:
kourallinen levollisuutta on parempi kun kahmalollinen tukaluutta ja
tunnonvaivaa (Salomon Saarn. 4: 6).
Vanha Koulumestarisi
Baard Antinpoika Opdal.
Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardenessa!
Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut, aivan
niin kun sanoit. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et mitään siitä,
josta minä olisin suonut kirjoittavasi. Minäkään en tohdi kirjoittaa
muutamasta asiasta, ennen kun saan tietää vähän laveammalta,
kuinka sinun laitasi on kaikin puolin. Koulumestarin kirje ei sano
mitään, johonka olisi luottamista, mutta hän kaunistelee sinua
ruusunkukkasilla, vaan sanoo kumminki huikentelevaiseksi. Niinhän sinä
olit ennenki. Nyt en tiedä, mitä uskonen, ja juuri sen tautta pyydän
minä sinua kirjoittamaan; sillä minulla ei ole hyvin, ennen kun olet
kirjoittanut. Tällä aikaa minä muistelen enimmän, että sinä tulit
vuorelle silloin viimeisenä iltana, ja mitä silloin sanoit. Enempätä en
sano tällä kertaa, ja voi siis hyvin!
Korkeimmalla kunnioituksella
Öyvind Pladsen.
Nuorimies Öyvind Thorenpoika Pladsen!
Koulumestari antoi minulle uudellensa kirjeen sinulta ja sen minä nyt
olen lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, ja se tulee varmaan
siitä, etten ole oppinut. Sinä tahdot tietää, kuinka minun laitani on
kaikin puolin, ja minä olen raitis ja terve eikä minua vaivaa niin
mikään. Ruoka maistaa minusta hyvältä, varsinki kun saan maitoruokaa,
uni samate yöllä ja toisinaan päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon
tänä talvena; sillä täällä on ollut yhtenänsä sekä pitoja että
juominkia. Minä käyn kirkossa, ellei lunta ole liiaksi, mutta se on
ollut tänä talvena haittana. Nythän sinä lienet saanut tietää
kaikkityyni, ja ellet liene, niin minä en tiedä parempata neuvoa, kun
että sinä saat kirjoittaa minulle vielä kerran.
Mari Knuutintytär.
Hyvin kunnioitettu neiti Mari Knuutintytär Heidegaardene!
Kirjeesi minä sain, mutta sinä näytät tahtovan antaa minun olla yhtä
viisaana. Ehkä sekin on vastaus, sitä en tiedä. Minä en tohdi
kirjoittaa siitä mitään, josta minun tekisi mieleni kirjoittamaan,
sillä minä en tunne sinua. Mutta ehk'et sinäkään tunne minua!
Ei sinun tarvitse luulla, että minä enää olen se juuston hötelö, josta
sinä pusersit vettä, silloin kun minä istuissani katsoin sinuun
tanssissa. Minä olen jo ollut monella hyllyllä kuivamassa sen ajan
jälkeen. Enkä minä myöskään ole niin kun luppakorva koira, joka
allapäin korvin potkii ihmisiä pakoon, niin kun minäkin ennen tein; nyt
minä jo osaan pitää paikkani.
Kirjeesi oli kyllä leikittelevä; mutta se leikitteli siinäkin, jossa ei
olisi pitänyt ollenkaan leikitellä; sillä kyllä sinä ymmärsit, mitä
minä tarkoitin, ja näithän siis, etten turhia kysynyt, mutta sen tautta
kun en näinä aikoina voi ajatella muuta kun sitä, jota minä kysyin.
Minä käyskentelin huolissani odottaen, ja silloin tuli vaan leikkiä ja
naurua.
Hyvästi nyt, Mari Heidegaardene! minä olen vasta katsomatta sinuun
liiaksi, niin kun muinoin tanssissa. Maistakoon vaan sekä ruoka että
uni sinusta hyvältä ja saa'os uuden kankaasi valmiiksi ja saatta'os
varsinki luoda lumen pois kirkkotieltäsi!
Korkeimmalla kunnioituksella
Öyvind Thorenpoika Pladsen.
Maaviljelijä Öyvind Thorenpoika, maaviljelyskoulussa!
Huolimattani vanhuudestani ja silmäini heikkoudesta sekä oikean
ronkkoni kolottamisesta täytyy minun kumminki taipua nuorison
ahdistuksiin; sille se tarvitsee meitä vanhoja, silloin kun on itse
tarttunut kiini juostessansa. Se houkuttelee ja itkee, kunnes pääsee
irti, mutta juoksee sitte paikalla luotamme eikä tahdo kuulla enää
mitään.
Mari viehättää nyt minua suloisilla sanoilla, jotta minä kirjoittaisin
matkaan; sillä hän kainostelee kirjoittaa yksinänsä. Minä olen lukenut
kirjeesi. Mari oli ajatellut, että hänellä nyt oli Junnu Hatten eli
joku muu koiran silmä edessänsä, eikä semmoinen, jonka Koulumestari
Baard oli kasvattanut; mutta nyt on pulassa. Kumminki olet sinä ollut
liian kova; sillä muutamat naiset juonittelevat, ettei heidän
tarvitsisi itkeä, eikä siinä ole eroitusta itkun ja sen juonittelemisen
välillä. Mutta minusta on mieleen, että sinä pidät totta totena; sillä
muuten sinä et voisi nauraa leikille.
Mitä teidän mieleenne kuuluu, niin sen nyt näkee monesta kohtalosta,
että se on toisiinne päin rientävä. Marista minä olen usein arvellut,
sillä se on kun tuulen vaellus; mutta nyt minä tiedän, että se ei ole
kumminkaan taipunut Junnu Hattenin tuumiin, josta sen ukkovaari on
syttynyt suureen vihaan. Tyttö tuli iloiseksi, kun tarjouksesi tuli, ja
jos hän kujeilikse, niin se ei ollut pahasta aivoituksesta, mutta
ilosta. Hän on kärsinyt paljon, ja sen hän on tehnyt odottaessa sitä,
jonka puoleen mielensä riensi. Mutta sinä et huoli hänestä, vaan
viskaat hänet pois niin kun ilkeän pennun.
Sitä minun teki mieleni kertomaan sinulle. Ja sen neuvon minä saatan
panna lisäksi, että Marin kanssa sinun pitäisi olla suosiossa, sillä
hänellä on taistelemista muutenki. Minä olen jo vanha, joka olen nähnyt
kolme miespolvea; minä tunnen siis hullumaisuudet ja niiden juoksut.
Äidillesi ja isällesi minä vien terveisiä sinulta, ne odottavat sinua.
Mutta siitä minä en ole tahtonut ennen kirjoittaa, ettei sinulle tulisi
kovin ikävä kotiisi. Isääsi sinä et tunne, sillä hän on kun puu, joka
ei voivoittele, kun sitä hakataan. Mutta jos sinusta vaan tulee
jotakin, niin kyllä sinä sitten opit tuntemaan hänen, ja sinä saat
ihmetellä niin kun rikasta lähdettä. Hän on ollut maailmassa ahdistettu
ja hiljainen, mutta äitisi on keventänyt hänen mielensä maallisesta
huolesta, ja nyt se kepenee yhä päivittäin.
Silmäni tummuvat nyt ja käteni ei enää tahdo jaksaa. Jää siis sen
haltuun, jonka silmä aina valvoo, ja jonka käsi ei koskaan väsy.
Baard Antinpoika Opdal.
Öytvind Pladsen!
Sinä näytät olevan minulle vihoissasi, ja se koskee minuun hyvin
kovasti. Sillä minä en tarkoittanut muuta kun hyvää. Minä muistan, että
minä usein en ole ollut sinulle kohtelias, ja sen tautta minä nyt
tahdon kirjoittaa sinulle, mutta elä sinä näytä sitä kellekään. Kerran
minä sain sen tahtoni mukaan, ja silloin minä en ollut näppärä; mutta
nyt ei pidä kukaan minusta enää mitään, ja nyt minulla on hyvin tukala.
Junnu Hatten on tehnyt minusta pilkka-laulun, ja sitä laulavat kaikki
pojat, ja minä en tohdi mennä mihinkään tanssiin. Vanhukset tietävät
sen kumpiki, ja minä kuulen pahoja sanoja. Mutta minä istun yksinäni ja
kirjoitan, ja elä sinä näytä sitä.
Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoa, mutta sinä
olet nyt kaukana. Minä olen usein käynyt alaalla vanhempiesi luona, ja
äitiäsi minä olen puhutellut, ja meistä on tullut ystävykset; mutta
minä en tohdi sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti.
Koulumestari tekee minusta vaan pilkkaa, vaikka hän ei tiedä
pilkka-laulusta mitään; sillä kukaan seudullamme ei tohdi laulaa
sellaista hänelle. Nyt minä olen yksinäni eikä minulla ole ketään,
jonka kanssa haasteleisin; minä ajattelen lapsuutemme aikaa, ja sinä
olit minulle niin hyvä, ja minä sain yhtenänsä istua kelkassasi. Mutta
nyt minun tekisi mieleni olemaan lapsena jälleen. Minä en enää tohdi
pyytää sinua vastaamaan minulle; sillä minä en tohdi. Mutta jos
tahtoisit vastata minulle vielä ainoastansa yhden kerran, niin minä en
siitä koskaan unouttaisi sinua, Öyvind.
Mari Knuutintytär.
Rakkaani, polta tämä kirje; minä tuskin tiedän, tokko sitä tohtinen
lähettääkään.
Rakas Mari!
Kiitoksia kirjeestäsi! sen sinä olet kirjoittanut hyvällä hetkellä. Nyt
minä tahdon sanoa sinulle, Mari, että sinua minä rakastan, niin että
tuskin voinen enää olla täällä, ja jos sinä rakastat minua niin todella
jälleen, niin Junnun pilkka-laulut ja muiden pahat sanat pitää oleman
kun liikalehdet puussa. Kirjeesi saatuani olen minä kun uusi ihminen;
sillä minulle on tullut voimaa kaksinkertaisesti, ja minä en pelkää
ketään koko maailmassa. Lähetettyäni edellisen kirjeeni kaduin minä
sitä, niin että minä olin tulla kipeeksi. Ja nyt saat kuulla, mihinkä
se oli syynä. Johtaja vei minun syrjään ja kysyi minulta, mikä minua
vaivasi; hän luuli minun lukevan liioin. Tällöin sanoi hän minulle,
että minä vuoteni loputtua saisin olla täällä vielä vuoden ja sangen
vapaasti; minun pitäisi muka auttaa häntä yhdellä ja toisella, mutta
hän opettaisi minua enämmin. Silloin minä ajattelin, että työ oli
ainoa, jota minä voisin harjoittaa, ja minä kiitin paljon; enhän minä
vielä nytkään kadu sitä, vaikka mieleni tekisi luoksesi; sillä kuta
kauvemmin minä olen täällä, sitä paremmalla perustuksella minä kerran
saatan pyytää sinua. Voi kuinka iloinen minä nyt olen! minä
työskentelen kolmen edestä, eikä minun pidä koskaan jäämän jälelle
missään kohdassa. Mutta minä laitan sinulle erään kirjan, jota minä
luen; sillä siinä puhutaan paljon rakkaudesta. Sitä minä luen illoin,
muiden maatessa, ja silloin minä luen myös kirjettäsi uudellensa.
Oletko sinä miettinyt toisiamme tapaamisesta? Sitä minä usein
ajattelen, ja sitä saat sinäkin kokea ja nähdä, kuinka se on somaa.
Mutta minä olen iloinen niin paljon tarinoituani ja kirjoitettuani,
vaikka se ennen oli niin vaikeata; sillä nyt minä saatan sanoa sinulle,
mitä tahdon, ja nauraa sen ohessa sydämessäni.
Minä annan sinulle monta kirjaa lukeaksesi, jotta voit nähdä, kuinka
paljon niillä on ollut vastuksia, jotka ovat oikein pitäneet
toisistansa, niin että ne ovat ennen kuolleet huolesta, kun luopuneet
toisistansa. Ja niin meidänki pitää tekemän, ja sen me teemme suurella
ilolla. Kyllähän sitä tulee melkein kaksi vuotta, ennen kun näemme
toisemme, ja vielä kauvemmin ennen kun saamme toisemme; mutta jokainen
päivä, joka kuluu, lyhentää kumminki odottama-aikaa yhden päivän, ja
niin meidän täytyy ajatella työskennellessämme.
Toisella kertaa minä kirjoitan niin monesta jutusta, mutta tänä iltana
ei minulla ole enää paperia, ja muut makaavat. Niinpä minäkin rupeen
maata ja ajattelen sinun päällesi ja sitä minä tahdon tehdä
maatessanikin.
Ystäväsi
Öyvind Pladsen.
Yhdeksäs Luku.
Muutamana lauvantaina Juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen salmen
yli hakemaan poikaansa, joka oli jälestä puolenpäivän tuleva
maaviljelyskoulusta, jossa hän oli valmistunut. Äidillä oli ollut
kasakka-akka monena päivänä sitä ennen, kaikki oli nyt pesty puhtaaksi,
kammari oli jo ammoin aikoja ollut laitoksessansa, uuni oli katajan
havuja täynnä, jotta Öyvindin asumahuone näyttäisi siistiltä. Tänä
päivänä kantoi äiti vielä tuoreita lehtiä sisään, pani puhtaan lakanan
sänkyyn ja peitteli sitte täkillä hyvästi ja katsahti aina ikkunasta
ulos, tokko venettä näkyisi soutavaksi salmen ylitse. Tuvassa oli
paljon peittelemistä ja aina jotaki puuttuvaista tahi kärpäisiä ajella
ulos, ja kammarissa oli korjailemista, yhtenänsä korjailemista. Venettä
ei vielä näkynyt; äiti lepäsi kyynäsvarsin ikkunan-karmilla ja katsoi
ulos; silloin kuuli hän jalan kopseen likeltänsä tieltä ja käänti
päänsä; se oli Koulumestari, joka tuli hiljallensa alaspäin kepillä
varoitellen itseänsä, sillä ronkko oli pahana. Hänen viisaat silmänsä
vilkkuivat somasti päässä; hän seisattui lepäämään, nyökäytti päätänsä
emännälle: "Ei se ole vielä tullut?" -- "Ei, minä odotan niitä joka
hetki." -- "Hyvä heinän kuivuupäivä." -- "Mutta palava vanhan kävellä."
-- Koulumestari katsoi naurussa suin emäntään: "Onkos nuorikko ollut
tänä päivänä liikkeellä?" -- "On kyllä, mutta on mennyt jälleen." --
"No se nyt on tietty; tottahan tapaavatkin toisensa tänä iltana
jossakin?" -- "Tottahan toki; Thore sanoo, ettei ne saa kohdata
toisiansa hänen huoneessansa, ennen kun niillä on vanhuksien lupa." --
"Oikein, oikein." -- Vähän ajan perästä ihastui äiti: "Kah, tuollapa ne
luullakseni tulevat." -- Koulumestari katsoi kauvan salmelle. "Kyllä ne
ovat ne", vakuutti äiti ja lähti ikkunan luota, mutta Koulumestari meni
sisään. Kun hän oli levähtänyt ja juonut, lähtivät he nyt rantaan,
veneen heitä kohti kiitäessä; sillä isä ja poika soutivat kumpikin. He
olivat soutamaan ruvetessansa heittäneet pois takkinsa; airoukset
kuohahtelivat vaahdessa, vene oli siis kohta odottavien kanssa
vierekkäin. Öyvind käänti päänsä ja katsoi ylös, hän näki ne kaksi
valkamalla, taukoutui soutamasta ja huuti: "Hyvää päivää, äiti! hyvää
päivää, Koulumestari!" -- "Aikamiehen äänihän sillä on", sanoi äiti, ja
riemu loisti silmistä; "eikö vähän; hän on yhtä valkoinen", jatkoi hän
vielä. Koulumestari varautui venettä vasten, isä nosti airot veneen
sisään, Öyvind juoksi isänsä sivuitse maalle, antoi ensin kättä
äidillensä, sitten Koulumestarille, hän nauroi iloissansa uudellensakin
ja kertoi, vaikka vasten talonpoikain tapaa, heti kepeellä kielellä
tutkinnosta, matkasta, Johtajan todistuksesta, hyvistä tarjouksista;
hän kyseli vuoden tulosta ja tutuistansa, paitsi yhdestä. Isä yritti
kantamaan tavaroita veneestä, mutta hänenki teki mielensä kuulemaan,
hän mietti siis: jääkööt vielä rantaan, ja seurasi kanssa. Ja niin
mentiin nyt ylös, Öyvind nauroi ja jutteli, äiti nauroi kanssa, sillä
hän ei tiennyt ollenkaan, mitä hän sanoisi. Koulumestari vetäysiin
vähitellen syrjempään ja katsoi viisasti poikaan, isä kävi
kunnioituksella etempänä. Ja siten tulivat he kotiin. Öyvind oli
iloinen kaikesta; hän näki esinnä, että kartano oli maalattu, sitten
että mylly-aittaa oli isonnettu, ja että lyijyiset ikkunan kehät olivat
otetut pois sekä tuvasta että kammarista, ruudut valkeasta eikä niin
kun ennen ryönisestä lasista, ja ikkunan pielet isommat. Kun hän tuli
sisään, näytti kaikki kohtalot niin kumman pieniltä, jommoisiksi hän ei
ollut niitä ensinkään luullut, mutta kuitenki somilta. Kello käydä
nakitti seinällä, tuolit olivat pestyjä, ja näyttivät milt'ei
puhuvilta, hän tunti joka kupin sillä peitetyllä pöydällä, valkoiseksi
kalkittu pankko nauroi: terve tultua! hyvän hajuisia, lehtisiä oksia
rippui pitkin seiniä, katajan havuja oli lattialla ja kaikki puhui
juhlasta. He istuiksivat syömään; mutta syömisestä ei tullut paljon
mitään, sillä Öyvind jutteli lakkaamatta. He katselivat nyt häntä,
kuinka hän nyt mutkistelematta rauhassa näytti viisaalta ja
yhtäläiseltä kun ennenki, ja sitten, mitä hänellä oli uutta, aivan
niihin uusiin sinisiin verkavaatteihin, jotka hänellä olivat päällä.
Kun hän oli jutellut muutaman pitkän historian yhdestä kumppanistansa
ja viimenki vaikeni vähäksi aikaa, sanoi isä: "Minä tuskin ymmärrän
yhtään sanaa puheestasi, poika; sinä puhut niin liian sukkelasti." --
He rupesivat jokainen nauramaan, eikä Öyvind vähimmän; hän tiesi hyvin
kyllä sen olevan totta, mutta harvempaan puhuminen oli hänelle
mahdotointa. Kaikki, mitä hän ison poissaolonsa ohessa oli nähnyt ja
oppinut, oli niin uutena iskeytynyt hänen mieleensä ja käsitykseensä,
ja sillä lailla viehättänyt hänet tavallisuudestansa, että ne kauvan
levänneet voimansa olivat kun säikäytetyt, ja että pää teki työtä
lakkaamatta. Sitä paitsi havaitsivat he, että hänellä oli tapana
välistä matkia samoja sanojansa pari kolme kertaa uudellensa, ja taas
samaten paljaasta hupaisuudesta; hän näytti ikään kun korjailevan
itseänsä. Se tuntui naurattavalta, mutta hän nauroikin, ja se unehtui.
Koulumestari ja isä istuivat uskotellen, tokko häntä muisti pettäisi,
mutta se ei kuulunut siltä; hänellä oli kaikki mielessänsä ja muistutti
itse että heidän pitäisi hakea tavarat veneestä, veti vaatteensa heti
esille ja ripusti naulaan, näytteli kirjojansa, lakkari-kelloansa,
kaikki uutta, ja ne olivat säilyneet hyvästi, sanoi äiti. Pienessä
olennossansa oli hän yltäkyllin iloinen; hän tahtoi esinnäkin olla
kotona, sanoi hän, auttaa heinän teossa ja lukea. Minne hän sitten
menisi, ei hän tiennyt, mutta se oli hänelle yhtäkaikki. Hän oli saanut
virvoittavan ripeyden ja voiman ajattelemaan sekä sellaisen vilkkauden
mielialaansa selittämään, joka tekee sille hyvää, joka koko vuosikauden
on kokenut hillitä itseänsä. Koulumestari tuli kymmentä vuotta
nuoremmaksi.
"Nyt olemme tulleet hänen kanssansa niin pitkälle", sanoi hän
noustessansa lähtemään.
Kun äiti oli tullut sisään seurattuansa Koulumestaria kalliolle asti,
kutsui hän Öyvindiä tulemaan kammariin. "Muuan odottaa sinua tuolla
kello 9", supatti hän. -- "Missä?" -- "Kalliolla."