Koulumestari puhui siis papin kanssa. Öyvind luotti silmänsä Mariin; se
oli yhtä iloinen vieläki, mutta jäi kumminkin istumaan, ken tiesi,
itsensäkö vai muiden tautta. Kuinka kaunis eikö nyt Mari ollut; hän oli
lahealta hipiältänsä kuulakka, jonka moista Öyvind ei ollut koskaan
nähnyt; nenä oli vähän ylävänä, suu naurussa. Silmät olivat puolittain
kiini, ellei hän vaan katsonut kehenkään, mutta katsannolla olikin aina
sitä odottamatoin voima, silloin kun hän katsoi -- ja kun hän itse
tahtoi, että se ei muka merkitse mitään, niin hän veti sen ohessa
suutansa puolittain nauruun. Tukka oli koommin musta kun valkea, mutta
se oli pikkulaineilla ja kammattu kulmille, niin että se raollansa
olevien silmien kanssa tuotti katsannolle jotaki salaista, jota ei
koskaan voinut ymmärtää. Sitä ei voinut arvata varmaan, kehenkä hän
katsoi istuissansa virkkamatoinna toisten keskellä, eikä sitäkään, mitä
hän oikeestansa ajatteli, jos hän kääntyiki jonkun kanssa haastelemaan;
sillä hänen sanansa olivat hätä hädin suusta pyörähtäneet, kun hän jo
paikalla otti ne takasi. Kaiken tämän varjossa piiloitteliksen
varmaanki Junnu Hatten, ajatteli Öyvind, mutta katsoi kumminki
luopumatta tyttöön.
Silloin tuli Koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja joudutikse hänen
ympärillensä. "Monesko minä olen?" -- "Entäs minä?" -- "Entäs minä,
minä?" -- "Oih, piritsat, ei tässä tarvita näytelmätä; -- siivolla
lapset, niin saatte kuulla." Hän katseli nyt ympärillensä. "Sinä olet
numero 2", sanoi hän muutamalle sinisilmäiselle pojalle, joka
rukoilevilla silmillä katsoi häneen, ja poika tanssasi joukosta
matkaansa. "Sinä olet numero 3", -- hän kopasi silloin muuanta
punatukkaista, pienoista, joka nykki häntä jakusta; "sinä olet numero
5", "sinä numero 8" j.n.e. Hän keksi Marin: "Sinä olet numero 1
tytöistä"; Mari sävähti punaiseksi sekä kasvoiltansa ja kaulaltansa,
mutta koki olla toimessansa. "Sinä numero 12, olet ollut laiskanlainen,
mutta hulivili ja suuri koiransilmä; sinä numero 11 et paljoa parempi,
poikarukkani; sinä numero 13, saat lukea lujasti yhteiseen tutkintoon,
muuten käypi sinulle hullusti!" -- Öyvind ei voinut enää sitä kärsiä;
numero 1 oli tosin mainitsematta; mutta hän oli seissut koko ajan sillä
lailla, että Koulumestari näki hänen hyvästi. "Koulumestari!" -- se ei
kuullut; "Koulumestari!" -- hän sai sanoa kolmannen kerran, ennen kun
häntä kuultiin. Vihdoin katsoi Koulumestari häneen; "numero 9 eli 10,
en muista varmaan kumpiko", sanoi hän ja kääntyi toiseen päin. "Kukas
sitte on numero 1?" kysyi Hanno, joka oli Öyvindin parain ystävä. --
"Et se ole sinä, kähäräpää!" sanoi Koulumestari ja löi häntä
paperikääryllä kädelle. "No kukas se on?" kysyi useammatkin, "kuka se
on, kuka, kuka?" -- "Se sen saa tietää, jolla se numero on", sanoi
Koulumestari vihaisesti; hänen ei tehnyt mielensä kuulemaan useampia
kysymyksiä. -- "Menkääte nyt, lapset, kauniisti kotiinne; kiittäkääte
Jumalatanne, ja iloittakaate vanhempianne! Kiittäkääte myös vanhaa
Koulumestarianne; te olisitte jääneet vieläkin luita järsimään, ellei
häntä olisi ollut!" Ne kiittivät häntä naurussa suin, ja vetäysivät
riemuiten matkohinsa; sillä tällä hetkellä, jolloin he pääsivät
rientämään kotiinsa vanhempiensa luo, olivat he kaikki iloisia. Yksi
ainoa oli taas, joka ei löytänyt paikalla kirjojansa, ja joka ne
löydettyänsä istuikse, ikään kun uudellensa niitä lukemaan.
Koulumestari meni hänen luoksensa: "No, Öyvind, etkö sinä mene toisten
kanssa?" -- Hän ei vastannut. -- "Minkä tautta sinä kirjojasi au'ot?"
-- "Minä tahtoisin katsoa, mitä minä tänäpänä olen vastannut väärin."
-- "Ethän sinä ole vastannut mitään väärin!" -- Öyvind katsoi
silloin häneen, vesikarpalot kohosivat silmiinsä, hän katsoi vaan
järkähtämättä; kyynel toisensa perään vierähteli pitkin kasvoja, mutta
hän ei virkkanut halaistuakaan sanaa. Koulumestari istuikse hänen
eteensä: "Etkö sinä ole nyt iloinen, kuin pääsit?" -- Pojan suu vipatti
sanomaisillansa, mutta hän ei vastannut. "Äitisi ja isäsi iloitsisivat
hyvin mielellänsä", sanoi Koulumestari katsoen häneen. -- Öyvind
taisteli kauvan, ennen kun hän viimeinki voi katkomalla sanoa: "Senkö
tautta -- että minä saan -- olla numero 9 eli 10:s -- kun olen --
mökkiläisen poika?" -- "Aivan niin", vastasi Koulumestari. -- "Eihän
minulle sitten ollut työstäni hyötyä", vaikeroi hän ja nuukahti
allapäin miettimään, mihinkä kostoon kaikki unelmansa nyt menivät.
Yhtäkkiä nosti hän päätänsä, kohotti oikean kätensä ylös, löi nyrkkinsä
pöytään täyttä voimaa, viskausiin pitkällensä ja pullahti itkemään mitä
kivakammasti.
Koulumestari antoi hänen rötköttää ja itkeä itkemisensä. Sitä
kesti kotvan, mutta Koulumestari odotti, kunnes itku muuttui
lapsellisemmaksi. Sitten vasta nosti hän kahden käden pojan päätä ylös
ja katsoi sen itkeneihin silmiin. "Jumalanko sinä nyt luulet olleen
luonasi?" sanoi hän pidellen häntä ystävällisesti itseensä päin. Öyvind
nyyhki vielä, mutta harvempaan, kyynelet vieryivät hiljemmasti, mutta
hän ei tohtinut katsoa kysyjään eikä vastata. -- "Tämän sinä, Öyvind,
olet ansainnut. Sinä et ole lukenut kristillisyyttäsi ja vanhempiasi
rakastamalla; sinä olet lukenut turhuudesta." -- Virkkamattomuus
seurasi aina Koulumestarin puhuttua, Öyvind tunsi että sen silmät eivät
luopuneet hänestä ja se hänen lauhdutti nöyräksi. "Semmoisella vihalla
sydämessäsi et sinä olisi voinut mennä tekemään liittoa Jumalasi
kanssa; vai olisitko, Öyvind?" -- "En", täytyi hänen myönnyttää. "Ja
jos nyt olisitkin numero 1, niin eiköhän turha ilosi siitä olisi
synti." -- "Syntihän se olisi", supatti hän, vaikka suu vielä vipatti
itkusta. "Vielähän sinä pidät minua mieluisenasi, Öyvind?" -- "Pidän
kyllä", hän katsoi nyt vasta ensi kerran ylös. "Niinpä minä sanon
sinulle, että se olin minä, jonka tahdosta sinä muutettiin alas; sillä
minä rakastan sinua Öyvind siten." Toinen katsoi häneen, silmät
tinkivät räpyttämään ja kyyneleet alkoivat rapaltaa alas. -- "Oliko se
sinusta väärin?" -- "Ei"; hän katsoi nyt kaitsematta, vaikka ääni
vapisi. -- "Rakas lapseni! minä pidän sinusta huolta niin kauvan kun
elän."
Koulumestari odotti Öyvindiä, kunnes tämä suoriutui lähtemään ja keräsi
kaikki kirjansa, sitte sanoi hän tahtovansa seurata häntä kotiin. He
kulkivat hiljan verkkaan, ensimältä oli Öyvind vielä äänettä ja
kamppaili, mutta vähitellen voitti hänen hyvä luontonsa. Hänellä oli
semmoinen tositus, että mitä hänelle nyt oli tapahtunut, oli kaikkien
parasta kun hänelle koskaan olisi voinut tapahtua, ja ennen kotiin
tulemistansa oli hän siitä luulosta niin vakuutettu, että hän kiitti
Jumalatansa sekä ilmotti sen Koulumestarille. "No, ruvetkaamme nyt
miettimään jotakin tarkoitusta elämällesi", sanoi Koulumestari, "eikä
sokon ja numeroiden jälestä juoksemista. -- Mitäs sinä pappiskoulusta
virkat?" -- "Sitä, että minun kyllä tekisi mieleni sinne." --
"Tarkoittanet maanviljelys-koulua." -- "Niinpä, niin." -- "Se onki kyllä
mitä parain; sillä siellä oltuasi saatat toivoa muutakin kun
Koulumestarin ammattia." -- "Mutta kuinkas minä sinne pääsen? Minulla
on harras halu, mutta eihän minulla ole varaa." -- "Ole uuttera ja
noppas, niin kyllähän varojakin siunautuu."
Öyvind tunsi itsensä kiitollisuudesta sangen heltyneeksi. Hänen
silmänsä alkoivat loistaa ja katsanto virkeni sen käsittämättömän
rakastavaisuuden liekistä, joka syttyy silloin, kun kanssa-ihmisten
hyvyys tunnetaan. Koko vastaisuus tuntuu mielelle silmänräpäys-hetken
ikään kun raikkaassa mäkimaan ilmassa käveleminen; silloin ollaan
koommin koholla, kun kävelyssä.
Vanhemmat istuivat, heidän kotiin tullessa, tuvassa odottaen
joutilaina, vaikka se oli paras työaika. Koulumestari tuli esinnä
sisään, Öyvind jälestä; kumpikin naurussa suin. "Kas nyt!" sanoi isä,
laskien kädestänsä virsikirjan, josta hän oli juuri lukenut rippilapsen
rukousta. Äiti seisoi pankon luona tohtimatta virkkaa mitään; hän oli
nauruissansa, mutta käsi vapisi; hän odotti nähtävästi jotakin hyvää,
mutta ei ollut niinä miehinänsäkään. "Minä läksin seuraamaan,
ainoastansa teitä iloittaakseni sillä sanomalla, että Öyvind vastasi
oikein jokaiseen kysymykseen, mitä häneltä kysyttiin, ja että pappi
sanoi, Öyvindin mentyä, että hänellä ei ole ollut vilkkaampata
rippilasta." -- "Oikeenko todella?" sanoi äiti ja oli hyvin liikutettu.
-- "Sepä oli hyvä", sanoi isä, mutta kyöhäili kumminkin epäluulossa.
Ison aikaa sen perästä äänettä oltua kysyi äiti hiljaa: "Minkä numeron
se saapi?" -- "Numero 9 eli 10", sanoi Koulumestari somasti. -- Äiti
katsoi isään, tämä ensin häneen, sitte Öyvindiin; "mökkiläisen poika ei
saata odottaakaan parempata", sanoi hän. Öyvind katsoi häneen jälleen,
hänestä tuntui ikään kun jokin ahdistaisi hänen kaulaansa, mutta hän
hillitsi itsensä paikalla ajattelemalla rakkaita seikkoja, yhtä
toisensa perään, kunnes ahdistus meni ohitse.
"Nyt on parasta, että lähden", sanoi Koulumestari ja kääntyi päätänsä
nyökäyttäen. Vanhemmat seurasivat häntä kumpainenki tavallisuuden
mukaan kalliolle asti; täällä otti Koulumestari heinän rikun kalliolta
sanoi: "Hän tulee kumminkin olemaan numero 1; mutta ei hänen siitä
tarvitse tietää mitään, ennen kun määrä-päivä tulee" -- "Ei, ei", sanoi
isä nyökyttäen. "Ei, ei", sanoi äitikin nyökyttäen; otti sitte
Koulumestaria kädestä; "kiitoksia paljon kaikesta häntä kohtaan
tekemästänne", sanoi hän. "Niinpä niin, kiitoksia vaan", sanoi isä,
Koulumestari lähti astumaan, mutta ne seisoivat vielä kauvan katsoen
hänen jälkeensä.
Seitsemäs Luku.
Koulumestari oli varsin pitänyt silmällä Öyvindin, silloin kun hän
käski papin koetella, tokko se ansaitseisi numero yhtä. Kolme viikkoa
päästö-pyhää ennen kävi hän pojan luona joka päivä; ne ovat kaksi
erilaista juttua, jos nuori, hervahtava mieli taipuu johonkuhun
ulkonaiseen vaikutukseen, tahi jos se uskolla pitää jotakin
omituisenansa. Monta synkeätä hetkeä vietti poika, ennen kun hän oppi
onnellisuutensa perusteena pitämään muita kohtaloita kun kunniata ja
pöyhkeyttä. Kun hän paraallansa oli täydessä työssä, loppui häneltä
halu ja hän keskeytti työnsä: mihinkä kostoon? ... mitä minä tällä
voitan? ja sitten jonkun hetken perästä johtui hänen mieleensä
Koulumestari, sen sanat sekä hyvyys; tätä ihmisellistä keinoa teki
hänen mielensä käyttämään, joka kerran kun hän uudellensa unhotti
korkeamman velvollisuutensa ymmärtämisen.
Niinä päivinä kun Öyvind valmistautui kasteen-liittonsa uudistamiseen,
valmistettiin myös hänen lähtemistänsä maaviljelys-kouluun. Räätäli ja
suutari istuivat nyt Pladsen'in mökin tuvassa, äiti leipoi ja isä teki
matka-arkkua.
Siellä juteltiin sinne ja tänne, mitä poika tulisi heille maksamaan
kahteen vuoteen, ellei hän voisi tulla kotiin ensi jouluksi, ehk'ei
vielä toiseksikaan, ja kuinka vaikea heidän olisi olla niin kauvan
erillänsä. Siellä puheltiin siitäkin rakkaudesta, kun hänen pitäisi
osoittaa vanhemmillensa, jotka niin paljon kokivat lastansa auttaa.
Öyvind istui kun muuan, joka olisi mennyt merille ja koettanut
purjehtia omin päinsä, mutta tullut haaksirikkoon ja rakkailta
ihmisiltä pelastetuksi.
Sellainen tuntemus vaikuttaa nöyryyttä, ja sen kanssa tulee paljon
muutakin. Kun se mainio päivä lähestyi, tohti hän sanoa itseänsä
valmistuneeksi ja tohti katsoa eteensä vahvalla luottamuksella. Joka
kerran kun Marin kuva johtui mieleensä, koki hän varoitellen luovuttaa
sitä pois, mutta silloin tunsi hän aina kivun sydämessänsä. Tähän
työhön koetteli hän totuttauta, mutta sepä ei onnistunut koskaan, kipu
kiihtyi vaan. Sen tautta oli hän väsyksissä viimeisenä iltana, jolloin
hän pitkällisen itse-koettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä
suhteessa koetteleisi häntä.
Koulumestari tuli illan pimettyä. Kaikki tuvassa olevat istuivat
peseyttyänsä ja valmistauttuansa, niin kun tavallisesti tehdään iltaa
ennen Herran Ehtoolliselle menemistä. Äiti oli liikutettu ja isä
äänettä; eropäivä oli huomeisen juhlan jälestä, ja se oli
tietymätöintä, milloinka he taas voivat istua yhdessä. Koulumestari
otti virsikirjat esille; nyt pidettiin rukoukset ja veisattiin, ja
lopuksi rukoili Koulumestari lyhyesti omilla sanoillaanki.
Nämä neljä ihmistä istuivat nyt yhdessä kotvan iltaa, kunnes ajatukset
supistuivat; he erosivat silloin mitä paraimmin toivotuksin tulevalle
päivälle ja sen liitoille. Öyvindistä tuntui maata ruvetessansa, ettei
hän ollut milloinkaan mennyt vuoteellensa niin iloisena; tänä iltana
selitti hän sen nimittäin omalla laillansa; hän ymmärti sillä: minä en
ole koskaan ruvennut maata näin tyytyväisenä Jumalan tahtoon ja näin
iloisena siitä. -- Marin kasvot olivat hänellä taas unissakin
edessänsä, ja havaitsemaisillansa näki hän viimeiseksi, että hän oli
miettivinänsä itsestänsä: en aivan onnellinen, en aivan, -- ja hän
vastasi: olen aivan mutta taaskin: en aivan; -- olen aivan; -- eikö
vähä, en aivan. --
Havaittuansa muisti hän heti mikä päivä nyt oli, piti rukoukset ja
tunsi olevansa virvoitetun, niin kun sitä tekee aamuisella. Hän oli jo
kesästä lähtien maannut erillänsä; hän nousi nyt ylös, puki päällensä
uudet, koreat vaatteensa varoitellen; sillä hän ei ollut vielä koskaan
pitänyt semmoisia päällänsä. Varsinki sai hän koetella pyöreä-helmaista
verkajakkuansa monta kertaa, ennen kun hän tottui siihen. Hän otti
pienoisen peilin, kun hän saatuansa paidan kauluksen näkymään neljättä
kertaa koetteli jakkua päällensä. Nähtyänsä oman tyytyväisen naamansa
valkeine tukkinensa katsovan peilistä naurussa suin, arveli hän
tämänkin olevan turhuutta. Niin, mutta saapihan sitä olla hyvästi ja
puhtaasti vaatteutettuna, vastasi hän kääntyen pieliin katsomasta,
ikään kun se olisi ollut synti. Kyllä kaiketi, mutta ei aivan niin
iloinen itseksensä siitä seikasta. -- Eikö vähä, mutta sallineehan
Jumala, että joku kokee näyttää hyvältä! -- Kyllä niinki, mutta
paremminhan se sallisi näyttäväsi hyvältä, kun et sitä itse niin paljon
tarkastaisi. -- Se on kyllä tosi, mutta katsos, se tulee nyt siitä,
että kaikki on niin uutta. -- Niin, mutta riisukin ne vähitellen pois.
-- Sitte rupesi hän vielä pitämään sekä tästä asiasta että eilisen
päiväisistä seikoista sellaista puhetta, ettei syntiä tekeminen tätä
päivää pilaisi; mutta hän tiesi myös, että sitä kumminki tulisi
tehdyksi.
Hänen tullessansa tupaan istuivat vanhempansa odottaen häntä
aamiaiselle. Kätellen kiitti hän vanhempiansa vaatteista, ja sai
jälleen: "kulutta'os niitä terveydellä!" He istuiksivat pöydän ääreen,
siunasivat supattaen ja söivät. Äiti nousi ylös panemaan kirkko-evästä
laukkuun. Isä veti takin päällensä, äiti solmitsi huivinsa ja otti
virsikirjat matkaan, pani huoneet lukkoon ja alkoi mennä ylös päin.
Tultuansa mäen päälliselle tielle tapasivat he kirkkoväkeä, hevoisella
ajavia ja jalkamiehiä, rippilapsia niiden keskellä, ja muutamien
seurassa harmaapäisiä ukkovaaria ja mummuja, jotka vielä tämän ainoan
kerran olivat lähteneet matkaan.
Se oli syksyinen auringon-paisteetoin päivä, ikään kun pahojen ilmojen
vaiheella. Pilvet yhtyivät ja eroilivat jälleen juosta longottaessansa,
sillä erää tuli isoista pilven nauloista parikymmentä pienempätä, jotka
kiitivät ylitse myrskyä ennustaen; mutta alaalla vaan pinnalla oli
vielä tyyni; lehdet lurpottivat kylmettyneinä eivätkä edes
heiluneetkaan; ilma oli jylkeän-lainen; kirkkoväellä oli päälysvaatteet
muassa, mutta niitä ei nyt pidetty päällä. Sangen iso joukko oli
kokoutunut ympäri kirkkoa, joka köllötti kelkkeellä paikalla; mutta
rippilapset menivät kirkon sisään, joutuaksensa hiljaisuudessa
paikoillensa ennen Jumalanpalveluksen alkamista. Tällöin tuli
Koulumestarikin sinisissä vaatteissansa, rakki päällä sekä
polvihousut ja pitkävartiset saappaat jalassa, jäykistetty huivi
kaulussa ja piipun varsi takalakkarista ulkona; hän nyökytti päätänsä
naurussa suin, laski kätensä muutaman olkapäälle, puhui toiselle pari
sanaa kehoittaen vastaamaan korkealla ja selvällä äänellä, ja tätä
tehden tuli hän vaivaispölkyn luokse, jossa Öyvind seisoi vastaten
ystävänsä Hannon jokaiseen kysymykseen matkalle lähtemisestä. "Hyvää
päivää, Öyvind! kaunis tänä päivänä", -- hän otti häntä takin
kauluksesta, ikään kun olisi hän tahtonut puhutella häntä; "kuulepas!
sinusta luullaan kaikkea hyvää. Nyt minä olen ollut papin kanssa
puhetuksin; sinä saatkin pitää oikean paikkasi, joka on numero 1; mene
vaan ensimäisen paikalle ja vastaa selvästi."
Hämmästyneenä katsoi Öyvind häneen. Koulumestari nyökytti päätänsä
kehoittaen, poika liikahti monjaita askelia, seisahti, taas monjaita
askelia, seisahti; kyllä se on niin, hän on puhutellut pappia
hyväkseni, ja poika lähti menemään sukkelasti paikallensa. "No olethan
sinä kumminkin numero 1", kuiskutti muuan hänelle. "Niin olen", sanoi
Öyvind hiljaa, mutta ei vielä tiennyt oikein, tokko hän tohti.
Rippilapset olivat paikoillansa, pappi tuli, nyt soitettiin yhteen, ja
väkeä tulla jyrysi kirkkoon. Silloin näki Öyvind, että Mari
Heidegaardene seisoi aivan häntä vastapäätä; tyttökin katsoi häneen,
mutta kumpainenki piti paikkaa niin pyhänä, että he eivät tohtineet
tervehtiä. Poika näki vaan, että tyttö oli kaunis ja avopäin, enempätä
hän ei nähnyt. Öyvind, joka yli puolen vuoden oli ilomielellä
miettinyt, kuinka hän seisoisi yhtä yläällä kun Marikin, unoutti nyt
tultuansa esille sekä paikan että tytön, ja että hän milloinkaan oli
niitä ajatellutkaan.
Kirkosta päästyä tulivat omaiset ja tutut onnea toivottamaan, sitte
tulivat Öyvindin kumppanit jättämään hänelle jäähyväisiänsä, kuultuansa
että hän seuraavana päivänä lähtisi matkalle; niiden perästä tuli monta
pientä, joidenka kanssa hän oli laskenut mäkeä, ja joita hän oli
auttanut koulussa ollessansa, ja ne eivät olleet aivan jupisematta
hyvästiä heittäissänsä. Viimeksi tuli Koulumestari, otti äänettä häntä
ja vanhempia kädestä kiini, ja lähti käymään; hän tahtoi seurata. Ne
neljä olivat taas yhdessä, ja se olisi nyt viimeinen ilta. Tiellä oli
vielä monta, jotka jättivät Öyvindille jäähyväisensä ja toivottivat
hänelle onnea, mutta muuten he eivät haastelleet keskenänsä, ennen kun
he istuivat kotona tuvassa.
Koulumestari koki pitää heitä hyvillä mielin; siinä ei ollut mitään
muuta, kun että ne kaikki kolme nyt haikealla mielellä ajattelivat,
miltä kaksi kokonaista vuotta erillänsä oleminen tuntuisi, kun eivät he
tähän asti olleet viettäneet päivääkään erillänsä; mutta ei kukaan
ollut niinä miehinänsäkään. Kuta enämmin aika kului, sitä enämmin tuli
Öyvind pahoillensa; hänen teki mielensä ulos päästäksensä vähäksi aikaa
rauhaan.
Nyt oli jo hämärä ja tuuli humisi kummallisesti, hän jäi seisomaan
kalliolle ja katsoi ylös päin. Tällöin kuuli kallion reunalta
mainittavan omaa nimeänsä, sangen hiljaa; se ei ollut mikään petos,
sillä se kuului kaksi kertaa. Hän katsoi ylös kallion reunalle ja
havaitsi, että muuan vaimoihminen oli kyykyllänsä puiden välissä ja
katsoi alas. -- "Kuka se on?" kysyi hän. -- "Minä kuulin, että sinä
lähdet matkalle", sanoi tämä hiljaa, "niin minä läksin sanomaan sinulle
jäähyväisiä, koska sinä et tahtonut tulla minun luokseni." --
"Kultaiseni, oletko se sinä, Mari! Minä tulen ylös luoksesi." -- "Eläkä
tee sitä; minä olen odottanut niin kauvan, ja sitte minun pitäisi
odottaa vielä kauvemmin; kukaan ei tiedä, missä minä olen, ja minun
pitää joutua kotiin." -- "Se oli kauniisti sinulta, että tulit", sanoi
poika. -- "Minä en voinut kärsiä, että sinä, Öyvind, lähtisit siten
matkalle; me olemme tunteneet toisemme pienuudesta pitäen." -- "Niin
olemme." -- "Ja nyt emme ole puhutellet toisiamme puoleen vuoteen."
"Emmepä kyllä ole." -- "Me erosimmekin sillä kertaa somanlaisesti." --
"Niin; -- jopa taidan tulla luoksesi." -- "Aiai, elä tee sitä. Mutta
sano minulle: ethän sinä vaan liene minulle vihoissasi?" --
"Kultaiseni, kuinka sinä sitä luulet?" -- "No hyvästi sitte, Öyvind, ja
kiitoksia siitä, kun meillä on ollut yhtenä!" -- "Ei niin, Mari!" --
"Niinpähän! nyt minun täytyy lähteä; minua kaivataan." -- "Mari,
Mari!" -- "Ei, minä en tohdi olla kauvemmin poikessa, Öyvind; hyvästi!"
-- "Hyvästi!"
Sitte käveli hän kun unissansa ja vastasi aivan perin nurin, kun ne
häntä haastattelivat; ne luulivat sitä lähtemisen syyksi, niin kun sitä
voi odottaakin, ja hän ajattelikin ainoastansa lähtemistänsä kun
Koulumestari iltaisella otti hyvästiä ja antoi hänelle käteen jotakin,
jonka hän sitte näki olevan viiden talarin setelin. Mutta maata
ruvettuansa ei hänellä ollut lähteminen mielessä, mutta ne sanat, jotka
olivat tulleet vuoren reunalta alas ja menneet taas ylös. Lapsena ei
Mari tohtinut tulla vuoren reunalle sen tautta, kun ukkovaari pelkäsi
hänen putoovan alas. Ehkä se vielä kumminkin tulee alas?
Kahdeksas Luku.
Rakkaat vanhempani!
Nyt me olemme saaneet paljoa enemmän lukemista, mutta nyt minä olenkin
tullut enämmin toisten sivuitse, niin että se ei ole niin vaikeata. Ja
nyt minä laitan monta kohtaa toisin isän mökillä, kunhan tulen kotiin;
sillä siellä on laitettu hyvin hullumaisesti, ja se on kummallista,
että se on pysynyt koossa. Mutta kyllä minä saan sille järjestyksen
jälleen, sillä minä olen nyt oppinut paljon. Minun tekee mieleni tulla
semmoiseen paikkaan, jossa minä saisin tehdä kaikkia mitä minä nyt
tiedän; sen tähden minun pitää hakea iso paikka, sitten kun olen
valmis. Täällä sanoo kaikki, että Junnu Hatten ei ole niin näppärä, kun
siellä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma tilansa, niin että se on
muilleki kun hänelle itsellensä yhtäkaikki. Moni, joka tulee täältä,
saapi hyvin ison palkan; mutta niille maksetaan sen tautta niin
hyvästi, että tämä on paras maaviljelyskoulu koko maassa. Muutamat
sanovat, että lähimmäisessä läänissä on yksi parempi, mutta se ei ole
ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa, se ensimäinen on tieto, toinen
taito, ja sen on hyvä, jolla on ne kumpikin, ja toinen niistä ei ole
toisetta mitään, mutta se jälkimäinen on kumminkin paras. Se edellinen
sana merkitsee työn ainehiston ja perustuksen tietämistä, mutta se
toinen merkitsee taitamista tehdä työtä, esimerkiksi suota viljellessä.
Sillä moni kyllä tietää, mitä suolla tehdään, mutta tekee kumminki
hullumaisesti, kun ei taida paremmin. Mutta monella taas on taitoa vaan
ei tietoa, ja siitäkin voi tulla hullumaisuutta, sillä soita on
monenlaisia. Mutta me opimme täällä maanviljelyskoulussa kumpaisenki
sanan. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan voi kilvotella hänen
kanssansa. Viimeisessä koko maatamme koskevassa maaviljelyskokouksessa
johdatti hän kahta kysymystä, mutta muilla maaviljelykoulun johtajilla
oli ainoastansa yksi kullakin, ja asiat päätettiin aina hänen sanansa
mukaan, kun toiset vaan saivat ajatelluksi päänsä ympäri. Mutta
edellisessä kokouksessa, jossa hän ei ollut, siellä ne vaan tolasivat.
Luutnantin, joka opettaa kuvailus-taitoa, on Johtaja saanut ainoastansa
vilkkautensa tautta; sillä muilla kouluilla ei ole luutnanttia
ensinkään. Mutta hänki on niin taitava että hän kuuluu olleen mitä
parain luutnantti-koulussakin.
Koulumestari kysyy, tokko minä käyn kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa,
sillä pappi sai nykyjään apulaisen, ja se saarnaa, niin että kaikki
ovat kirkossa hyvin peloissansa, ja että sitä on soma kuunnella. Hän on
uusi uskonoppilainen, joita on Kristianian kaupungissa, ja kansa pitää
häntä liian tiukkana, mutta kyllä se tekee hyvää.