oli lämpöinen, hän heitti sen heti, ikään kun se olisi polttanut häntä.
-- "Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana." -- "Niin olen", sanoi
tyttö; "mutta etpäs sinä ole tanssannut paljoa", jatkoi hän. "En ole",
vastasi poika. "No minkä tautta et?" -- "Hm! niinpä niin."
"Öyvind!" -- "No?" -- "Minkä tautta sinä istuit sillä lailla minuun
katsoen?" -- "Vai niin."
"Mari!" -- "No?" -- "Minkäs tautta sinä et sallinut minun katsoa
sinuun?" -- "Siellä oli paljon väkeä."
"Sinä tanssasit tänä iltana yhtenänsä Junnu Hatten'in kanssa." --
"Niinpä kyllä." -- "Se on veiterä tanssimies." -- "Näyttääkö se sinusta
niin?" -- "Eikös sinusta näytä?" -- "Totta kaiketi."
"En tiedä, miten lienee, mutta tänä iltana minä en salli sinun, Mari,
tanssivan hänen kanssansa"; hän kääntyi pois tuskin voituansa sanoa
sitä. "Sitäpä minä en ymmärrä, Öyvind." -- "Enkä minä itsekään; se on
minulta niin älyttömästi. Jää hyvästi, Mari, nyt minä menen." Hän otti
muutaman askeleen taaksensa katsomatta. Tällöin sanoi Mari hänelle
vielä: "Nyt olet, Öyvind, nähnyt väärin." Hän seisahti: "Että sinä olet
aika tyttö, ei ole väärin nähty." Kun ei se nyt sanonut, mitä tyttö oli
luullut, niin ei hänkään virkkanut mitään; mutta sillä havaa näki hän
edustallansa tupakka-piipun tulet; se oli Marin ukkovaari, joka kävellä
kuhjasti katsellen ja sattui nyt kulkemaan sivuitse. Hän seisahti:
"Täälläkö sinä olet, Mari?" -- "Niin olen." -- "Kuka sinun kanssasi
juttelee?" -- "Öyvind." -- "Mitenkä sanoit?" -- "Öyvind Pladsen." --
"Ahaa, Pladsen'in mökin poika; tule pois paikalla sisään."
Viides Luku.
Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli hän nukkunut pitkään
ja nähnyt onnellisia unia. Mari oli istunut kallion reunalla ja
tiputellut lehtiä hänen päällensä, hän oli ottanut vastaan ja heitellyt
niitä jälleen ylös, ne olivat lennelleet ylös ja alas tuhannen värisinä
ja kuvaisina, aurinko paistoi suoraan alas, ja koko vuori kiilteli
alempana. Havaittuansa katsasti hän ympärillensä nähdäksensä niitä
kaikkia uudellensa, silloin johtui eilenen päivä hänen mieleensä, ja
samallainen, pistävä, vaikea kipu tuntui taas rinnassansa. Tästäpä
kivusta en taida päästä milloinkaan vapaaksi, ajatteli hän ja tunsi
itsessänsä heikkouden, joka käänsi hänen vastaisuuden mietteensä
perinnurin.
"Nytpäs olet maannut kauvan", sanoi äiti, joka istui vierellä ja
kehräsi. "Nouse nyt ylös aamiaiselle, isäsi on vielä metsässä halkoja
hakkaamassa." -- Tämä ääni tuntui lohduttavan häntä; hän kavahti ylös
vähän vilkkaampana. Äiti muisti kyllä oman tanssi-aikansakin; sillä hän
istui rallatellen rukkinsa ääressä Öyvindin pukeudessa ja aamiaista
syödessä; pojan täytyi silloin nousta ylös pöydän äärestä ja mennä
ikkunan luokse; samallainen painavaisuus ja tympeys vaivasi häntä
sittenki, hänen täytyi ruveta ajattelemaan työskentelemistä. Ilma oli
muuttunut toisellaiseksi, nyt oli kolkko, niin että ne pilvet, joidenka
eilen luultiin satavan vettä, nyt sataa rötköttivät lumiräntää. Hän
otti talvijalkineet, karvalakin, merimiehen jakun ja rukkaset, heitti
jäähyväiset ja meni kirves olalla.
Lunta tulla longotti isoissa höytyvissä; hän tuli kulkemaan kelkkamäen
yli kääntyäksensä vasemmalle kädelle metsään. Hän ei ollut ennen
milloinkaan, joko talvella eli kesällä, kulkenut kelkkamäkeä
ajattelematta jotaki, josta hänelle oli iloa tahi jonka perään hän
harrasti. Nyt oli se tie kuolettavaista ja vaikeata, hän käydä juntusti
märässä lumessa, polvet olivat jäykistyneet, joko eilisestä
tanssimisesta tahi tympeydestä; nyt hän tunsi, että mäenlasku oli
loppunut tänä vuonna, ja niin muodoin ainiaan. Hänen teki mielensä
muuta, kun kävellen puiden välitse, jossa lunta sataa luppasi
hiljallensa, muuan säikähtänyt riekko rääkyi ja lentää räpytti parin
sylen päässä, ja kaikki kappaleet näyttivät kun olisivat odottaneet
sanaa, jota ei milloinkaan tullut sanotuksi. Mutta mitä se oli, jota
hänen teki mielensä, ei hän itsekään tiennyt selvästi, kotiin hänen ei
kumminkaan tehnyt mielensä eikä myös kylään, ei huvituksiin, eikä
työhön, se oli jotaki korkeamman arvoista, joka veti vertoa laululle.
Vähitellen kokoutuivat nämä mietteet varsinaiseksi toivotukseksi,
nimittäin, että hän ensi kevännä voisi kasteenliittossa uudistaa, ja
siinä tilaisuudessa olla numero ensimäissä. Hänen sydämensä tykytti
isosti tätä ajatellessa, ja ennen kun hän kuulikaan isänsä kirveen
kolkkeen tärähtelevistä männyistä, kolkutti tämä toivotus hänessä
kovemmin kun mikään muu, sitten hänen synnyttyänsä.
Isä ei puhunut tavallisuutensa mukaan paljon mitään; ne hakkasivat
kumpikin ja kantoivat yksiin läjiin. Sillä keinoin tapahtui, että ne
välistä tulivat toisiansa vastaan, ja semmoisessa kohtauksessa vaikeroi
Öyvind kerran: "Mökkiläisen täytyy kärsiä paljon vaivaa." -- "Niin
hänen kun muidenki", sanoi isä mennessänsä kirveensä luokse, sylkäsi
kouraansa ja rupesi hakkaamaan. Kun puu oli kaattu ja isä vetää
nujuutti sitä läjään, sanoi Öyvind: "Jos isäkin olisi talonmies, niin
ei tarvitsis tuolla lailla nujuta." -- "Niin, mutta silloin olisikin
monta muuta huolta rasittamassa", hän otti kiini kahden käden. Samaan
liittoon toi äiti heille päivällistä, ne istuikset. Äiti oli iloinen,
hän istui laulellen ja naputti jalkojansa yhteen tahdin mukaan.
"Mitenkä sinä, Öyvind, mielit elää aika mieheksi tultuasi", kysäsi hän
pojaltansa lystin vuoksi. "Mökkiläisellä ei ole siinä suhteessa monta
keinoa", vastasi poika. "Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi menemän
maaviljelys-kouluun", sanoi äiti. "Pääseekö sinne vapaasti?" kysyi
Öyvind. "Koulukassa maksaa", vastasi isä syödä mutustaen. "Tekisikö
mielesi sinne?" kysyi äiti.
"Minun tekisi mieleni oppimaan jotakin, mutta en minä kumminkaan
rupeisi Koulumestariksi." Ei kukaan näistä kolmesta virkkanut vähään
aikaan mitään; äiti alkoi viimein laulella ja katsoi suoraan eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja istuikse erillensä.
"Emme juuri tarvitse lainata koulun kassasta", sanoi äiti pojan mentyä.
Miehensä katsoi häneen: "Köyhät niin kun me?" -- "En minä salli sitä,
että sinä, Thore, aina olet olevinasi köyhä, kun et kumminkaan ole."
Kumpainenki katsahti nyt poikaan päin, tokko se sitä kuuli. Thore
katsoi sitte tuikeesti vaimoonsa: "Sinä haastat ikään kun olisit mieltä
vailla." Vaimo sanoi nauru-suin: "se on niin kun ei kiitettäisi
Jumalata, siitä kun on meille käynyt hyvin." -- "Saattaahan sitä
hyvästi kiittää kiiltonapittakin", mietti isä. -- "Niin, mutta ei sitä
silläkään keinoin kiitetä että Öyvindin annetaan mennä tanssiin
semmoisena kun eilenki." -- "Öyvind on mökin poika." -- "Saattaahan
sille siltä laittaa kelvolliset vaatteet, koska meillä on siihen
varoja." -- "Haasta nyt siitä niin että hän itse kuulee." -- "Ei se
kuule sitä, vaikka minun kyllä tekisi mieleni ilmaisemaan", sanoi vaimo
urhoollisesti katsoen mieheensä, joka oli tureissansa ja otti syötyänsä
tupakka-piipun käteensä.
"Semmoinen huono torppa kun meillä on", sanoi hän. -- "Minä en voi olla
nauramatta sinulle, joka aina puhut torpasta; minkä tautta sinä et
koskaan mainitse myllyjä?" -- "Niin, sinä taas myllyinesi! vaikka et
luullakseni tahtoisi kuulla niiden pyörimistä." -- "Aivan mielelläni,
Jumalan kiitos, vaikka ne kävisivät yötä päivää." -- "Nyt ne ovat
seisseet siitä lähtien kun ennen joulua seisotettiin." -- "Eihän kukaan
jauhata joulun pyhinä." -- "Kun ne kerran tottuvat, niin kyllä ne sitte
jauhattavat; mutta sitä myöten kun ne saivat myllyn uuteen koskeen, on
meidän myllyillä jauhattajat vähenneet."
"Eipähän Koulumestari sanonut niin tänäpäivänä." -- "Toisellaisen
miehen, kun Koulumestari on, minä annan hallita rahojamme." -- "Niin,
hänen pitäisi viimeiksi puhua oman vaimosi kanssa." Thore ei virkkanut
siihen mitään, hän oli juuri saanut tulen piippuunsa; viskausiin nyt
varpu-rion päälle ja luotti silmänsä ensin vaimoonsa, sitten poikaansa
ja jäi viimein katsomaan vanhaan puun känttyrään, joka oli kaatunut
hongan oksaa vastaan.
Öyvind istui itseksensä ja näki koko vastaisuutensa edessänsä ikään kun
lavean, nilpun jään, jota myöten hän ensikerran lasketti hyvää
hoijakkata rannasta rantaan. Että köyhyys vaivasi häntä kaikin puolin,
tunsi hän kyllä, mutta siitä syystä mietti hän kaikellaisia keinoja
päästäksensä sen ohitse. Sitä hän piti varmana, että köyhyys oli
eroittanut hänen Marista ainiaan, hän luuli sen jo olevan puolittain
luvatun Junnu Hatten'ille; mutta sitä hän mietti jos jotenki, kuinka
hän voisi kilvoitella sekä Junnu Hatten'in että Marin kanssa koko
elinkautensa. Että häntä ei enää survittaisi niin kun eilen, ajatteli
hän olla menemättä seuroin, kunnes hän oli päässyt joksikin, ja Jumalan
avulla hän toivoi pääsevänsä kunnon mieheksi, eikä hän ensinkään
epäillyt, tokko se onnistuisi. Häntä aavisti sekavasti, että se
lukemalla onnistuisi paraite; minkä onnen hän siten voittaisi, tahtoi
hän vasta tarkemmin miettiä.
Illaksi tuli hyvä mäenlaskukeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei
Öyvind. Hän istui pankon luona ja luki; hänellä ei ollut aikaa hukata
silmän-räpäystäkään. Lapset odottivat kauvan, muutamat olivat viimein
niin malttamattomia, että ne tulivat katsomaan ikkunasta sisään ja
kutsuivat häntä ulos; mutta hän ei ollut kuulevinansakaan. Niitä tuli
useampi, ja ilta illalta ihmettelivät toiset ulkona, minkä tautta häntä
ei näkynyt; mutta hän käänti niille selkänsä ja luki, sekä koki
järkähtämättä muistutella lauseita mieleensä. Sittemmin sai hän kuulla,
ettei Marikaan tullut. Hän luki niin uutterasti, että isänsäkin täytyi
sanoa sitä liialliseksi. Hänestä tuli totinen; naama, joka ennen oli
ollut pyöreä ja lihava, kävi laihaksi ja soikeemmaksi, silmät
tuikeemmaksi, harvoin lauleli hän, eikä koskaan enää leikitellyt, se
näytti ikään kun aikaa ei olisi ollut tarpeeksi asti. Kun hänen rupesi
mielensä tekemään niitä, tuntui se aina, kun joku olisi kuiskuttanut:
"sitte, sitte", ja yhä: "sitte." Lapset juoksivat, huusivat ja
nauroivat jonkun aikaa niin kun ennenki, mutta kun he eivät voineet
kutsua häntä luoksensa, ei omalla riemullaan eikä ikkunan ruuvusta
huutamalla, luopuivat ne vähitellen pois; ne löytivät muita
ilopaikkoja, ja kohta oli mäki autiona.
Mutta Koulumestari havaitsi kohta, että se ei ollut entinen Öyvind,
joka luki pakosta, ja leikitteli, sillä hän ei tullut muuten aikaan.
Hän puhutteli häntä usein, uskotteli ja uteli, mutta hän ei tahtonut
saada tietää pojan mielen tilaa niin helposti kun se oli ennen
onnistunut. Hän haastatteli vanhempiakin ja niiden tuuman takeen tuli
hän muutamana sunnuntai-iltana kevätpuoleen talvea, ja sanoi vähän
aikaa istuttuansa: "Tulepas nyt, Öyvind, niin mennään ulos, minä
tahtoisin mielelläni haastella kanssasi." Öyvind otti vaatetta
päällensä ja seurasi. Nyt mentiin Heidegaardiin päin, juttelemista oli
kyllä, mutta ei mitään tärkeätä; kun ne olivat päässeet kartanoita
lähelle, poikkesi Koulumestari keskimäistä kohti ja tultuansa
lähemmäksi kuulivat he hälinän ja riemuitsemisen sieltä. "Mika jyräkkä
täällä on?" kysyi Öyvind. -- "Täällä on tanssit", sanoi Koulumestari;
"emmekö mene sisään?" -- "Ei suinkaan." -- "Etkö sinä, poika, tahdo
mennä tanssiin?" -- "En vielä" -- "Et vielä! no milloinkas?" -- Poika
ei virkkanut mitään. -- "Mitä sinä tarkoitat sanalla: vielä?" Kun ei
poika vastannut, sanoi Koulumestari: "Tule nyt estelemättä." -- "Enkä
tule." -- Hän oli hyvin järkähtämätöin, ja vähän pahoillaanki. "Voitko
sinä antaa oman Koulumestarisi seista tässä pyytäen sinua tanssiin?"
Sitä seurasi ison aikaa virkkamattomuus. "Onko siellä ketään sisässä,
jota sinä pelkäät näkeväsi?" -- "Enhän minä voi tietää, ketä siellä
on." -- "Mutta voisikos siellä olla jokukaan semmoinen?" Öyvind ei
virkkanut mitään. Koulumestari meni silloin hänen luoksensa, pani
kätensä hänen olalle: "Pelkäätkö sinä sitä, että näkisit Marin?" Öyvind
katsoi alas ja alkoi hengittää raskaammasti ja sukkelammasti. "Sanopas
se minulle nyt, Öyvind." Öyvind oli äänettä. "Sinä et ehkä julkea sanoa
sitä, kun et ole vielä ripilläsi käynyt; mutta sano hänet kumminki
mulle nyt, Öyvind, ja sinä et tarvitse katua sitä milloinkaan!" Öyvind
katsoi ylös, mutta ei saanut sanaa ulos ja luotti silmänsä toisaalle.
"Et sinä ole enää iloinenkaan; vai pitääkö Mari muita sinua
mieluisempina?" Öyvind ei sittenkään virkkanut mitään; se närkästytti
vähän Koulumestaria, niin että se kääntyi hänen luotansa pois; he
menivät jälleen.
Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, seisottui Koulumestari siksi,
kunnes Öyvind ennätti tulla vierelle. "Sinun tekee varmaanki mielesi
kasteenliittoasi uudistamaan", sanoi hän. -- "Tekeepä kyllä." -- "Mitäs
sitten mielit teeskennellä?" -- "Minun tekisi mieleni kouluun." --
"Joko sitte Koulumestariksi." -- "Ei suinkaan." -- "Semmoinen ammatti
on sinusta muka liian halpa?" Öyvind oli vaiti. He kävivät taas
kappaleen matkaa. -- "No miksikä sinä koulussa oltuasi mielit ruveta?"
-- "Kas sitäpä en ole tarkoin miettinyt." -- "Jos sinulla vaan olisi
rahoja, niin sinä varmaanki ostaisit talon?" -- "Niin, mutta
pitäisin kumminki myllyt." -- "Silloin on parasta, että menet
maaviljelyskouluun." -- "Oppiiko siellä niin paljon kun esim.
pappiskoulussa." -- "Ei suinkaan, mutta siellä oppii, mitä maata
viljellessä tarvitaan." -- "Saadaankos sielläkin numero?" -- "Minkä
tautta sinä sitä kysyt?" -- "Minun tekisi mieleni kerkeäksi." --
"Voithan olla kerkeä numerottakin." He kävivät taas äänettöminä, kunnes
Pladsen'in mökki näkyi; tuli tuikki tuvasta, vuori köllötti ylempänä
mustan puuhkeana talvipakkasessa, lahti oli alaalla jäässä, aivan
nilppuna ja kiiltävänä, metsässä lahden ympäristöillä ei ollut lunta,
kuutama vaikutti, että metsä kuvailikse jään pinnasta ikään kun
peilistä. "Kas! kuinka tämä Pladsen on kauniilla paikalla", sanoi
Koulumestari. Öyvindin silmät katselivat seutuvan ihanuutta samalla
lailla kun silloin, koska äitinsä kertoi kummallisia juttuja, elikkä
silloin, kun hän hujotti mäessä; hän katsoi nyt, ja kaikki näytti
olevan ylävätä ja valoisata. "Kyllä on kauniilla", sanoi hän, mutta
huokasi pitkään. "Isällesi on siinä ollut paikkaa kyllä; voisihan siinä
olla sinullekin." Paikan ihanuus katosi sillä erää pojan silmistä.
Koulumestari, joka odotti vastausta, ei saanutkaan, puisti päätänsä ja
meni tupaan yhtenä. Hän istui siellä jonkun hetken niiden luona, mutta
enämmin äänettä kun puhellen, eivätkä toisetkaan virkkaneet mitään
hänen vaiti ollessansa. Kun hän otti jäähyväisensä, seurasi sekä mies
että vaimo häntä ulos; kumpainenki näytti odottavan, että hän sanoisi
jotakin. Ne jäivät kumminki seisomaan katsellen iltamata. "Se tuntuu
vähän oudolta, että meillä nykyjään ollaan niin hiljaisia", sanoi äiti,
"siitä lähtien kun lapset ovat muuttanut pois leikkinensä." -- "Eipä
teillä olekaan enää pientä lasta", sanoi Koulumestari. Äiti ymmärti
hänen tarkoituksensa, ja sanoi: "Öyvind ei ole viimeiseltä ollut
iloinen." -- "Mitä vielä; eihän kunniata harrastava koskaan ole
iloinen", sanoi Koulumestari katsahtaen vanhan luottamuksella taivaalle
päin.
Kuudes Luku.
Puolen vuotta jälemmin, nimittäin syksyllä (rippikoulu määrättin vasta
silloin pidettäväksi), istuivat emäpitäjän rippikoululapset pappilassa
päästämähuutoa odottaen; niiden joukossa oli Öyvind Pladsen ja Mari
Heidegaardene. Mari oli juuri tullut papin luota, jossa hän oli saanut
kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän oli nyt nauruissansa ja supatti
ystäviensä kanssa joka kulmalle sekä katseli ympäriinsä poikien
lomitse. Mari oli jo aika tyttö, kevyt ja vapaa liikenneissänsä, ja
niin hyvin pojat kun tytötkin tiesivät, että seutuvan parain nuorimies
Junnu Hatten köytäili häntä; hän istui nyt ilomielellä. Oven suussa
seisoi monjaita poikia ja tyttöjä, joita ei ollut päästetty ripillensä;
ne itkivät, mutta Mari ja hänen ystävänsä nauroivat; itkiöistä oli
muutamalla pienellä pojalla isänsä saappaat ja äitinsä kirkkohuivi.
"Voi hyvä Jumala kuitenki", vaikeroi hän, "minä en tohdi mennä kotiin
jälleen." Ja tämä vaikutti niissäkin, joita ei ollut vielä huudettu,
alakuloisuutta; jokainen vaikeni. Niillä oli hätä kulkussa ja
silmissä, niin että ne eivät voineet katsoa selvään eivätkä nieleksiä,
jota he olisivat tarvinneet tehdä alinomaa. Muuan istui lukua laskien,
mitä hän osasi, ja vaikka hän ainoastansa monjaita tuntia ennen oli
miettinyt osaavansa kaikki lukunsa, havaitsi hän nyt yhtä varmaan, että
hän ei osannut mitään, ei edes lukea sisältäkään. Toinen mietti, mitä
syntiä hän oli tehnyt siitä lähtien kun hän oli niin iso, että hän voi
ajatella, siihen asti kun hän nyt istui siinä, ja hänestä ei ollut se
ihmeellistä, jos Jumala salli hänen nyt jäädä pääsemättömien joukkoon.
Kolmas istui ehdotellen kaikellaisia merkkiä: jos kello, joka oli
lyömäisillänsä, ei pimahtaisi ennen kun hän ennätti kahteen kymmeneen,
niin hän pääsisi; jos se, jonka hän kuuli tulevan porstuasta, oli
taloinen poika Lassi, niin hän pääsisi; jos se iso vesipisara, joka
ruutua myöten valui alas, valuisi pienaan asti, niin hän pääsisi.
Viimeinen ja varma koettelemus oli, jos hän saisi oikean jalkansa
kietoutumaan vasemman ympärille, ja tämä oli hänelle aivan mahdotointa.
Neljäs tiesi itseksensä, että jos häneltä vaan kysyttäisiin Josepin
juttua piplianhistoriasta, tahi kasteen sakramenttia, eli Saulista, eli
huoneentaulusta, eli Jesuksesta, eli käskyjä, eli -- hän mietti vielä
koetellen, kun häntä jo huudettiin. Viides oli kummallisesti
mielistynyt vuorisaarnaan; hän oli nähnyt untakin vuorisaarnasta, hän
oli vakuutettu siitä, että häneltä kysytään vuorisaarnaa, ja hän lukea
ramisti vuorisaarnaa itseksensä, hänen piti mennä seinämälle
muistelemaan vuorisaarnaa, -- kun häntä huudettiin tutkittavaksi
isommista ja vähemmistä Profeetoista. Kuudes ajatteli papin päälle,
joka oli niin siunattu mies ja niin vahva tuttu hänen isänsä kanssa,
hänellä oli mielessänsä Koulumestarikin, jolla oli niin lempeä
katsanto, sekä Jumala, joka oli niin laupias, ja jolta niin moni on
avun saanut samate kun Jakob ja Josef, ja hän ajatteli vieläkin, että
äiti ja sisarensa istuivat kotona rukoillen hänen edestänsä, niin että
se varmaan auttaisi. Seitsemäs istui ja mietti heretä toivomastakaan
pääsevänsä siksi kun hän oli ajatellut pääsevänsä kerran maailmassa.
Muutaman kerran ajatteli hän, että hänestä vielä tulee kuningas, toisen
kerran taas kenraali tahi pappi, nyt oli ne ajat ohitse; mutta vähää
ennen sinne tulemistansa oli hän kumminki miettinyt mennä merille ja
päästä kapteeniksi, ehkä meriryöväriksi, ja siten hankkia hirveän
paljon tavarata; nyt jätti hän pois ensin tavarat, sitte meriryövärin
sekä kapteenin ja tyyrmannin, hän seisottui matroosiin, korkeimmittain
vene'päälikköön, kas kun oli pilvinen sää, hän ei halunnut mennä
merille ollenkaan, mutta rakentaa mökin kotitaloansa alemmaksi.
Kahdeksas tiesi seikkansa varmemmin, kumminkin ei aivan varmaan; sillä
vikkelinkään ei tiennyt tarkkaan. Hän ajatteli, minkälaisissa
vaatteissa hän menisi ripille, tahi missä hän pitäisi niitä sitä vasten
tehtyjä, ellei hän pääsisi. Mutta jos hän pääsisi, niin saisi hän
kylästä vaikka verkavaatteetkin ja tulisi kotiin jälleen ja tanssisi
jouluna, jotta kaikki pojat kadehtisi ja kaikki tytöt saisivat
riemuita. Yhdeksäs laski lukua toisella lailla: hän laittoi pienen
tilikirjan Jumalan kanssa, johonka hän pani toiselle puolelle
nimityksellä "saamiset": antakaan hän minun päästä, toiselle puolelle
taas "maksetut": niin minä en milloinkaan valhettele, enkä räävää
suutani, käyn usein kirkossa, annan tyttöin olla rauhassa ja totuttaun
olemaan noitumatta. Mutta kymmenes ajatteli, että koska Olli
Hannonpoika pääsi mennä vuonna, niin se olisi enämmin kun väärin, jos
ei hän pääsisi tänä vuonna, osattuansa paremmin pienten lasten koulussa
ollessansa sekä sitä paitsi ollen parempain ihmisten lapsi. Hänen
vierellänsä istui yhdestoista, miettien mitä hirveimmiä kostokeinoja,
ellei hän pääsisi, joko polttaa koko koulun tahi karata niiltä seutuvin
ja tulla jälleen papin sekä koko kouluhallituksen julmana tuomarina,
mutta jalomielisesti armahtaa oikeuden sijaan. Esinnäkin mieli hän
mennä palvelemaan lähimäisen ulkoseurakunnan pappia sekä siellä
tulevana vuonna seista numero ensimäisenä ja vastata niin että koko
kirkkokunta kummeksisi. Mutta kahdestoista istui itseksensä kellon
luona kädet lakkariloissa ja katsoi haikeasti joukon päälle. Ei kukaan
täällä tiennyt, mitä kuormaa hän kantoi, missä edesvastauksessa hän
seisoi. Kotona oli muuan, joka tiesikin; sillä hän oli kihlattu. Iso,
pitkäsäärinen hämähäkki kulki lattiata ja läheni hänen jalkaansa; hän
yritti astumaan tämän inhottavan hyttysen päälle, mutta tänäpäivänä
nosti hän lempeästi jalkansa pois tieltä, jotta hämähäkki voisi mennä,
minne tahtoi. Hänen äänensä oli säyseä kun papin lohdutus, ja silmänsä
luote sanoi selvään, että kaikki ihmiset olivat hyviä; hän nosti
alakuloisesti kätensä lakkarista tukkaansa silittelemään. Jos hän
samasti voisi vetäytyä tämän ahtaan neulansilmän lävitse, niin kyllä
hän toiselle puolelle päästyänsä tahtoisi kasvaa jälleensä, ja panna
tupakkapurun suuhunsa sekä julkaista kihlauksensa. Mutta ovensuurahilla
ja jalat koukussa allansa istui kolmastoista rauhatoinna; pienet,
säyhkyilevät silmänsä kiitivät ympäri koko tupaa kolme kertaa
sekunnissa, ja sen vahvassa, terävässä päässä mylläästi jokaisen niiden
kahdentoista ajatukset kirjavassa häiriössä, mitä suloisimmasta
toivosta murtavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä aivotuksista seutuata
hävittävimpiin koston-mietteihin, ja sillä aikaa oli hän syönyt kaiken
joutavan lihan oikeasta peukalostansa, järsi nyt kynsiänsä ja lähätteli
isoja kappaleita pitkin lattiata.
Öyvind istui ikkunan luona oltuansa tutkittavana ja vastattuansa joka
kysymykseen; mutta pappi ei ollut virkkanut mitään, eikä myös
Koulumestari; Öyvind oli jo yli puolen vuoden ajatellut, mitä kumpikin
sanoisi, saatuansa tietää, kuinka uuttera hän oli ollut, ja hän tunsi
olevansa hyvin suutuksissa, miltei solvaistuna. Mari istui nyt tuolla,
paljoa vähemmästä työstä ja taidosta saatuansa sekä kehoituksia ja
palkinnon; hän oli juuri sitä vasten ollut niin uuttera, että Marin
silmät näkisivät hänen taitoansa kiiteltävän, ja nyt se sai vaan
naurussa suin havaita, mihinkä kostoon hän oli tehnyt työtä niin
suurella mielikarvaudella. Marin ilveet ja aavistukset polttivat hänen
sydäntänsä ja sen vapaa liikentö teki hänelle pahaa. Hän oli jo
eilisestä illasta lähtien karttanut puhutella Maria suosiolla; nyt
siihen tarvitaan vuosia, ajatteli hän; ja kun hän nyt näki tytön
istuvan iloisena ja mahtavampana, niin sepä häntä tahtoi painaa maahan,
ja kaikki hänen röykeät aikeensa surkastuivat alaspäin kun märät
lehdet.
Hän koki kumminki lohdutella itseänsä. Seikka oli nyt siinä, jos hän
tänä päivänä pääsisi numero ensimäiseksi, ja sitä hän odotti.
Koulumestari meni vähäksi aikaa papin luokse järjestämään nuorisota,
jotta hän sitte voisi ilmoittaa itsekullekin huutonsa; se ei tosin
vielä ollut lopullinen päätös, mutta se oli, mitä pappi ja hän olivat
nyt edeltäkäsin tuumineet. Puheleminen alkoi käydä tuvassa
vilkkaammasti, sen mukaan kuta useempi pääsi tutkistelemuksesta
vapaaksi; mutta kunniata harrastavat alkoivat nyt erota kokonansa
iloisten joukosta; nämä viimeiksi mainitut lähtivät, saatuansa
seurakumppania, ilmoittamaan onneansa vanhemmillensa elikkä odottivat
muiden tautta, jotka eivät vielä joutuneet; edelliset taas jäivät
enämmin ja enämmin äänettömiksi, silmät katsoa mourottivat ovea kohti.