ILOINEN POIKA
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suom. T. J. Dahlberg
Helsingissä,
P. Tikkasen kustannuksella,
1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Ensimäinen Luku.
Öyvind oli hän nimeltä ja itki synnyttyänsä. Vaan äitinsä sylissä
pystönä istuen rupesi hän jo nauramaan, ja iltamassa tulta
sytyteltäessä nauroi niin että kaikui, mutta purskahti itkuun, kun ei
päässyt kynttilälle. "Tuosta pojasta taitaa tulla jotain erinomaista",
sanoi äiti.
Paljasta kalliota kielui hänen syntymäpaikkansa ympäri, mutta vuori ei
ollut korkea; hongat ja koivut siitä katselivat alas; tuomet tiputtivat
kukkia katolle. Katollapa käyskenteli pienoinen pukki, jota Öyvind
hoiteli; se pantiin katolle, ettei muka pääsisi karkuun, ja Öyvind
kantoi sille lehtiä sekä ruohoa. Kerran hypätä keikautti pukki
kumminkin katolta kalliolle ja nousta kapitti vuoren kukkulalle asti,
jossa se ei ollut vielä milloinkaan käynyt. Öyvind päivälliseltä
tullessa ei nähnyt pukkia: hänelle juolahti heti kettu mieleen. Koko
ruumiinsa sävähti variksi ja katsahtaen yltä-ympärillensä kuulosti hän:
"Kili-kili-kili-pukki!" "Bä-ä-ä!" vastasi pukki vuoren reunalta, väänti
päänsä väärälle ja katsoa volmotti alas.
Mutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. "Onko tämä omasi,
tämä pukki?" kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pisti
kumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. "Kuka sinä
olet?" kysäsi hän. -- "Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotini
kukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinen
syksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä." -- "Vai sinä se olet!" sanoi
poika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinut
henqittääkään.
"Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö uudestaan. "Onpa kyllä",
sanoi poika ja katsoi ylös. -- "Minun niin tekis mieleni tätä pukkia,
-- annatko sen mulle?" -- "Enkä anna".
Tyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi:
"Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte?" -- Öyvind oli
köyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä,
silloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, ei
ennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. "Näytäpäs ensin
sitä rinkeliä", sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti ison
rinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; "tässä se nyt on!" sanoi hän
ja viskasi sen alas. "Aiai! se meni kappaleiksi", sanoi poika ja kokosi
joka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmän
maistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamatta
vielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt koko
rinkelin.
"Nyt on pukki minun omani", sanoi tyttö. Pojalla oli viimeinen pala
suussa, tyttö nauroi nurmikossa pitkällänsä, pukki, valkea rinta,
kallavo harja, seisoi vieressä ja katsoi väärälläpäin alas.
"Etkös voinut odottaa!" vaikeroi poika, ja sydän rupesi tykyttämään
hänessä isosti. Tyttö nauroi siihen vielä kovemmin, ja kiepsahti
polvillensa. "Eipä muuta, vaan pukki on minun omani", sanoi hän ja
jonnahti käsivarsin sen kaulaan, päästi sukkanauhansa ja sitoi sen
pukin kaulaan. Öyvind vaan katseli. Tyttö nousi ylös ja alkoi taluttaa
pukkia; sepä ei tahtonut lähteäkään matkaan, mutta kuikisti kaulansa
alaspäin Öyvindiä kohti ääntäen: "Bä-ä-ä-ä!" Mutta tyttö tarttui
toisella kädellänsä karvoihin kiini, veti toisella nauhasta ja sanoi
kauniisti: "Tule pois, pukki, niin saat käydä tuvassa ja syödä äitini
kipusta ja minun esiliinastani", ja hän lauloi näin:
Käy pikkuinen pälli,
Käy pukkini tuo.
Käy naukuva killi,
Käy äitini luo;
Käy keltanen valta,
Käy katoksen alta,
Tulkaa pienetkin
Kanat kotihin,
Kiitee kyyhkyseni,
Hieno höyheniseni;
Kas kastetta maass',
Päivä paistavi taas.
Ja varhain se paistavi suvella,
Vaan syksy jo joutuvi tuulella.
Poika jäi seisomaan. Hän oli nujunnut pukin kanssa jo talvesta asti,
jolloin se syntyi, eikä milloinkaan vielä ajatellut, tulisiko hänestä
eroa, mutta nyt se jo oli hetkenä tapahtunut, ja hänen ei pitäisi enää
nähdä sitä!
Äiti tuli laulellen mäeltä, niittämänsä heinävihko selässä; hän näki
poikansa heinikossa istuvan jalat ristissä ja silmät vesissä; hän sen
luokse. "Mitäs itket?" -- "Niin pukki, pukki!" -- "Noh, missäs se pukki
nyt on?" kysyi äiti katsahtaen katolle. "Ei se tulekaan takasin", sanoi
poika. "Kultaiseni, mihinkähän tuo meni?" Poika ei heti tahtonut
virkkaa. "Veikö sen kettu?" "Niin, jospa se olisikin ollut kettu!" --
"Viisasteletko sinä?" sanoi äiti, "mihinkä se pukki joutui?" --
"No -- -- -- niin -- -- -- tuota -- -- -- minä satuin -- -- -- myömään
sen yhdestä rinkelistä."
Mutta juuri sanoessaan sen ymmärsi hän, mitä pukin myyminen yhteen
rinkeliin oli; ennen hän ei ollut sitä miettinytkään. Äiti sanoi:
"Mitäs luulet sen pienen pukin ajattelevan sinusta, kun sen saatoit
myödä yhdestä rinkelistä?"
Poika ajatteli itsekin sitä ja ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän enää
milloinkaan voisi tulla iloiseksi tässä maailmassa; eikä edes
Jumalankaan luona, ajatteli hän sitte.
Se huoletti häntä niin paljon, että hän päätti vastapäin ei tehdäksensä
minkäänlaista koirankuria, joko rukin nauhoja leikkelemällä tahi
lampaita irti päästämällä tahi rantaan yksinänsä menemällä. Hän nukkui
paikallensa ja näki unta pukista, että se oli tullut taivaasen; Herra
Jumala istui siinä pitkä parta leuvan alla, niinkuin Kuva-pipliassa
näkyy, ja pukki syödä nauskutti kuulakan puun lehtiä, mutta Öyvind
istui yksinänsä katolla eikä voinut tulla ylös.
Äkkiäänpä tunti korvaansa nykäistävän niin kuin kostealla kädellä, ja
hän kavahti ylös. "Bä-ä-ä-ä!" mäkätti nyt pukki takasin tultuansa.
"Noh, palasitkos takasin!" Hän kavahti seisallensa, sieppasi sen
kumpaisetkin etujalat ylös ja tanssia leippasi sen kanssa kun veikko;
hän nyki sitä parrasta ja lähti menemään sen kanssa äitinsä luo alas,
kun kuuli jonkun olevan takanansa, ja näki tytön vieressänsä istuvan
nurmikolla. Hän ymmärsi nyt kaikki, ja heitti pukin irti; "Sinäkö tulit
sen kanssa?" Tyttö istui ja nyhti nurmea kädellänsä: "Minun ei luvattu
pitää sitä; ukkovaari istuu tuolla ylempänä ja odottaa." Poika vielä
seisoi ja katseli tyttöä, kun kuuli karkean äänen vuorelta päin
huutavan: "No!" Tyttö mietti, mitä nyt tekisi; hän kiepsahti ylös ja
meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä pojan käteen ja
sanoi: "Anna anteeksi!" Mutta siihen loppuikin hänen rohkeutensa, hän
kavahti pukin kaulaan ja itki.
"Minä sanon, että sinä saat pitää pukin, minä", virkkoi Öyvind lemmestä
heltyneenä.
"Joudu nyt pois!" sanoi ukkovaari mäeltä. Mari nousi nyt ylös ja alkoi
käydä juntustaa mäelle päin. "Mari! sukkanauhasi unohtuu", huusi Öyvind
jälestä. Tyttö kääntäysi ja luotti silmänsä ensin pukin kaulassa
riippuvaan nauhaansa, ja sitte poikaan. Viimen teki hän lujan päätöksen
ja sanoi päätänsä nyökäyttäen: "Sen saat pitää". Öyvind meni tytön
luokse ja sulki kätensä sen käteen. "Kiitoksia paljon!" sanoi hän. "No,
vieläpä siinä on kiittämistä", vastasi tyttö, huokasi hyvin pitkään ja
alkoi uudellensa käydä.
Öyvind istuikse taas nurmikolle, pukki käveli vierellä, mutta se ei
häntä enää iloittanut niin kuin ennen.
Toinen Luku.
Pukki käydä töpötteli tuvan seinämällä nuorassa, mutta Öyvind
käyskenteli katsellen vuoren yli. Äiti tuli tuvasta ja istuikse
poikansa luo; tämä tahtoi kuunnella tarinoita kaukaisista retkistä,
sillä pukki ei nyt enää viihyttänyt häntä kyllin. Siten sai hän kuulla,
että kaikki kappaleet olivat kerran olleet haastelevia; vuoret puhuivat
puroille, purot virroille, virrat merille ja meret taivaalle; mutta
nytpä hän kysäsi, tokko taivas puhui kellenkään, ja taivas puhui
pilville, pilvet puille, puut nurmelle, nurmi kukille ja kukat
eläimille, mutta eläimet lapsille, ja lapset taas aikaihmisille; ja
siten se meni vieläkin ympäri lumperoisiansa, eikä kukaan tiennyt kestä
se alkoi. Öyvind katseli vuorta, puita, merta ja taivasta, eikä ollut
ennen milloinkaan niitä siten tarkastanut. Kissa juosta viipotteli nyt
esiin ja vätkähti kalliolle päiväpaisteesen. "Mitäs kissa sanoo?" kysyi
Öyvind. Äiti lauloi:
Iltarusko on ihana,
Kissa kalliolla makaa.
"Kahden hiirenki kapina
Kuuluvi nyt kopsan takaa,
Mut en minä jaksa juosta
Noita tappamahan tuosta.
Sillä koska ma kodassa
Hauki-astiata haistoin,
Niin mä olleni nälässä
Niistä neljää jo maistoin,
Enkä siis nyt ensinkänä
Huoli hiiristä mitänä."
sanoo kissa.
Mutta kukko tuli koko kanaparven kanssa. "Mitäs kukko sanoo?" kysyi
Öyvind ja räpsäytti kämmeniänsä yhteen. Äiti lauloi:
Pienet poikaset
Kanat kynikset
Siipiänsä siiristellen,
Lintu lentelee,
Kukko katselee
Arvellen ja ajatellen:
"Hanhi Harmaja,
Vaiko valkea,
Kiitää kyllä korkealle,
Vaan kas, tokko toi
Viisaudessa voi
Vetää vertoa kukolle.
Kanat kultani!
Pienet poikani!
Käykääte katoksen alle.
Mielelläni mä
Tänäpäivänä
Annan luvan auringolle."
sanoo kukko.
Mutta kaksi pienoista lintua istui laulellen harjavuolen nenällä.
"Mitäs linnut sanovat?" kysyi Öyvind naurahtaen.
"Herra Jumala!
Sen on hyvä eleskellä,
Jonk' ei tarvitse työskennellä."
sanoo linnut.
Ja hän sai kuulla, mitä kukin sanoi, kaikkityyni, mitä kusiaisetkin
sammalikossa suikkelehellessansa sekä lesiäiset kuoren alla
takuttaissansa virkkoivat.
Samana kesänä alkoi äiti opettaa häntä lukemaan. Kirjoja oli hänellä
ollut jo kauvan aikaa, ja hän oli jo paljon miettinyt, mitenkä se
kävisi laatuun, että nekin rupeisivat puhumaan. Kirjaimista tuli nyt
eläimiä, lintuja ja kaikkia, mitä vaan löytynee; mutta nepä alkoivat
kohta kävellä yhdessä, kaksittain; a seista törötti b-nimisen puun
juurella, c teki samoin, mutta kun niitä koontui kolmeen ja neljään
asti, niin ne näyttivät vihastuvan toisiinsa eivätkä lähteneetkään
käymään. Ja kuta etemmäksi hän joutui, sitä enämmin hän unoutti, mitä
ne olivatkaan; kauvimman hakeli hän a:ta, joka oli hänestä mieluisin;
se oli hänestä pienoinen musta vuonna, joka oli kaikille ystävänä;
mutta kohta unoutti hän a:nki eikä kirja, mutta leikittely-aika tuntui
vaan somalta.
Muutaman päivän kuluttua sillä lailla tuli äiti kerran ulkoa ja sanoi
hänelle: "Huomenna alkaa koulu taas, silloin sinun pitää lähteä
kanssani ylätaloon". Öyvind oli kuullut koulun olevan semmoisen paikan,
jossa monta poikaa leikittelevät, ja sitä hän ei ensinkään paheksinut.
Hän oli vaan hyvin iloissansa; ylätalossa oli hän käynyt usein, mutta
ei koulun ajalla milloinkaan, ja hän juosta leppasi nyt vasta mäetkin
sukkelammin kun äitinsä käyden, sillä hänellä oli mieliteko. He tulivat
ylätalon porstuaan, ja kauhea porina niinkuin kotona myllystä kuului
nyt, ja hän kysyi äitiltänsä, mikä se oli. "Se on lapsien lukeminen",
vastasi äiti, ja Öyvind ihastui hyvin, sillä hänkin oli lukenut sillä
lailla, ennenkun hän tunti kirjaimiakaan. Ne tulivat tupaan, ja siellä
istui niin paljon lapsia pöydän ympärillä, ettei kirjassakaan ollut
enempätä; toiset istuivat eväsarkkujensa päällä seinävierillä; muutamia
seisoi taulun ympärillä. Koulumestari, vanha harmapää mies, istui
rahilla pankon luona ja pani tupakkata piippuunsa. Kun Öyvind äitinensä
astui sisälle, kääntyi jokainen niitä katsomaan, ja myllyn jyrinä
taukoutui, ikään kun olisi sulku rännissä tupattu kiini. Äiti teki
hyvän päivän Koulumestarille, joka vastasi jälleen.
"Nyt minä tuon tänne pienoista poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan",
sanoi äiti. "Mikä tämän miehen nimi on?" kysyi Koulumestari, kaivaen
tupakkata kukkarostansa. "Öyvind", sanoi äiti; "se tuntee jo kirjaimet
ja tavaakin". "Jokohan?" mietti Koulumestari; "no tulepahan tänne
valkopää!" Öyvind meni Koulumestarin luokse; tämä nosti pojan
polvellensa ja otti siltä hatun pois päästä. "Katsopas sitä kaunista
poikaista!" sanoi hän, silittäen sen päätä. Öyvind katsoi naurussa suin
häntä silmiin. "Minullako sinä naurat?" kysyi Koulumestari
silmänluomiansa kiristäen. "Niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nauraa
vilmotti vaan. Tällöin nauroi Koulumestarikin, äiti nauroi, lapset
nauroivat, ja siten nauroi nyt jokainen.
Sillä lailla tuotiin Öyvind kouluun.
Kun hän lähti istumaan, tahtoi jokainen jättää hänelle siaa. Hän
katseli kauvan, toiset supattivat ja osottivat; hän käveli kumminki
sinne tänne lakki kädessä ja kirja kainalossa. "No, mitenkäs se nyt
käypi?" kysyi Koulumestari keskeyttäen tupakoimisensa. Kääntyessänsä
Koulumestariin päin keksi hän, että sitä likellä, pankon luona,
punaiseksi maalatulla jakkaralla istui se moniniminen Mari, joka nyt
oli peittänyt kasvonsa kämmenillänsä, mutta katsoa vilmotti kumminkin
sormiensa lävitse. "Tässä minä istun", sanoa sukasi Öyvind ja istuikse
pienelle jakkaralle tytön viereen. Tämä nosti nyt vähäisen
pojanpuoleista kättänsä ja katsoi poikaan kyynäspäänsä alaitse; tämäki
peitti heti kasvonsa kämmenillänsä ja katseli tyttöä kyynäspäänsä
alaitse. Sillä lailla istuivat he nyt toisiansa tähystäen, kunnes tyttö
rupesi nauramaan, ja poika teki samoin, muut lapset näkivät sen ja
nekin rupesivat nauramaan; tällöin jyrähti peloittava ääni, mutta joka
kumminki vaikeni sanottuansa: "Hiljaa penikat, pyövelit, poikaset,
piikaset -- hiljaa ja totelkaate sokeriporsaat nyt minua!" Se oli
Koulumestari, jolla oli tapana kiivastua, mutta lauhtua jälleen,
ennenkun hän lopettikaan torumisensa.
Kohta tuntui koulu somalta ja myllyn jyrinä alkoi taas kuulua, sillä
jokainen luki korkealla äänellä kirjastansa, kimakimmat äänet kuuluivat
erittäin, karkeimmat taas kajattivat sitä kovemmin muka kuuluaksensa,
muutamat haukoittelivatkin. Öyvind ei ollut elinpäivinänsä viettänyt
niin hupaista hetkeä.
"Tämmöistäkö täällä on ainakin?" kysyi hän supattamalla Marilta. "Aivan
tämmöistä", sanoi tyttö.
Vähän ajan perästä piti heidän menemän Koulumestarin luokse lukemaan ja
pienoinen poika pantiin heille lukukumppaniksi ja sitte ne pääsivät
jälleen somina istumaan.
"Onpa minullakin jo kirja", sanoi tyttö. -- "Onko?" -- "On se, mutta ei
niin korea kuin sinulla on". -- "Minkä tautta sinä et tule useammin
meidän kalliolle?" -- "Ukkovaari pelkää minun putoovan kallion reunalta
alas". -- "Mutta eihän se ole korkea". -- "Ukkovaari ei laske
kumminkaan".
"Voi kuinka monta laulua äiti osaa", sanoi poika. -- "Osaapa
ukkovaarikin". -- "Niin, mutta se ei osaa niitä kun äiti". --
"Ukkovaaripa osaa laulaa tanssista; tahtoisitko sinä kuulla sitä
laulua?" -- "Aivan mielelläni". -- "Mutta siirrä nyt jakkaratasi vähän
tännemmäksi, ettei Koulumestari kuulisi." -- Poika muuttausiin
kuuntelemaan laulua, jonka tyttö luki hänelle neljä viisi kertaa, jotta
hän oppi sen ulkoa, ja ihan ensimäinen, mitä hän koulussa oppi, oli
siis tämä laulu:
"Viu!" pani viulu.
Ja nyt joka henki.
Niin piika kun renki.
Jo tanssia voi.
"Hiu!" huusi Olli,
Kun Jussikin, juuri
Se tanssija suuri.
Jo tyttöä toi.
"Hoh!" sanoi Erik
Ja kinttua käänti,
Kun viulu nyt äänti
Ja laipio soi.
"Noh!" sanoi Elling
Ja tarttui sen niskaan,
"Joko sua viskaan?
Hontelo hoi!"
"Kuin?" kysyi Rasmus,
"On, Randini hoikka!
Sen suutelon seikka;
Ka nytpä mä saan!"
"Nuin!" sanoi Randi,
Ja korvalle mätti
Ja Rasmuksen jätti,
"He tuossa on vaan!"
"Kas niin lapset!" sanoi Koulumestari, "koska nyt on ensimäinen
koulupäivä, niin pääsette aikaisemmin, mutta ensiksi pidetään rukoukset
ja veisataan." Nyt se vasta elämä nousi; ne hyppivät penkiltä, juoksivat
lattiata, ja lopsauttelivat toistensa huulia. "Siivolla penikat,
nauriaiset, naatiaiset! -- siivolla ja käykääte koreesti lattiata,
miurakkeet!" sanoi Koulumestari, ja ne kävelivät nyt hiipetellen
varpaillansa. Koulumestari astui esiin ja piti rukoukset lyhyesti.
Sitte veisattiin; Koulumestari alkoi karkealla äänellä, kaikki lapset
seisoivat kädet ristissä ja veisasivat kanssa, Öyvind seisoi oven
suussa Marin luona; nämä eivät osanneet veisata, mutta kuuntelivat
kädet ristissä.
Tämä oli ensimäinen päivä koulussa.
Kolmas Luku.
Öyvind kasvoi ja olikin rivakka poika; koulussa oli hän ensimäisiä ja
kotona teki hän työtä kelpo lailla. Se tuli siitä, että äiti oli
hänelle kotona mieluinen, Koulumestari taas koulussa; isäänsä näki hän
harvoin, sillä se olosti joko kalassa tahi jauhatti myllyänsä, johonka
kaikki seutulaiset toivat jauheensa.
Näinä vuosina iskeytyi pojan mieleen paraastansa Koulumestarin
historia, jonka äitinsä kertoi hänelle muutamana iltana veneessä
soutaessansa. Se tunkeusiin kirjaanki, se joka sanan alle, mitä
Koulumestari sanoi, sekä käveli ympäriinsä koulussa, kun siellä vaan
oltiin äänettä. Siitä sai hän kuuliaisuutta ja rehellisyyttä ja miltei
helpommin käsittänyt kaikkia, kun siellä opetettiin. Se historia oli
tämmöinen:
Baard oli Koulumestarin nimi ja hänelle oli Antti niminen veli. Ne
mieltyivät hyvin toisiinsa, ottivat kumpikin pestin ruvetaksensa
sotamieheksi ja elivät siis yhdessä niin kotona kun sodassakin, jossa
he kumpikin pääsivät korpraaliksi ja palvelivat samassa komppaniassa.
Niiden kotiin tultua sodasta, näki jokainen, että ne olivat kaksi jaloa
miestä. Sitte kuoli heiltä isä, ja siltä jäi paljon irtonaista
tavarata, jota ei ollut sovelias jakaa; sentähden sanoivat he
toisillensa, etteivät he nytkään herkeä olemaan sopimattomina, mutta
panisivat tavaran huutokauppaan, jotta kumpikin voisi ostaa, mitä
tahtoi, ja jakaisivat sitte hinnat. Tuumasta toimeen. Mutta isältä oli
jäänyt eräs kultainen lakkari-kellokin, joka oli hyvin mainittava,
sillä se oli ainoa kultakello, mitä kansasto niillä seutuvin oli
nähnyt, ja kun tämä kello joutui huutoon, teki sitä monenki rikkaan
mieli, kunnes veljeksetkin rupesivat tarjoomaan; muut antoivat silloin
mukaan. Baard odotti nyt, että Antti antaisi hänen saada kellon, ja
Antti odotti juuri samaa Baardilta; toisensa uhalla tarjosi kumpikin
vuorostansa enemmän kun toinen. Koska kello oli noussut 20 talariin,
tuntui jo Baardista, että se ei ollut kauniisti tehty veljeltä, ja hän
tarjosi uhallakin enemmän, kunnes se nousi 30:een; kun ei Antti
vieläkään herennyt, näytti se Baardista, ettei Antti muistanutkaan,
kuinka hyvä hän oli ollut häntä kohtaan monessa tilaisuudessa, eikä
sitäkään, että hän oli vanhempi, ja kello tuli siis 30 talarin yli;
Antti oli vieläkin matkassa. Tällöin tarjosi Baard kerrassansa 40
talaria, eikä katsonutkaan enää veljensä päälle; muut huutajat olivat
äänettöminä, ainoastansa nimismies kuulutti somasti hintoja. Antti
ajatteli seistessansa, että jos Baardilla lie varaa antaa 40 talaria,
niin on hänelläkin, ja ellei Baard soisi hänelle kelloa, niin voisihan
hän sittekin ottaa sen; hän tarjosi enemmän. Tämä tuntui Baardista mitä
isoimmalta häpeeltä kun häntä milloinkaan oli kohdannut; hän tarjosi 50
talaria sangen hiljaisesti. Paljon kansaa seisoi ympäriinsä ja Antti
ajatteli, ettei veljensä siten saisi pilkata häntä kaikkien kuullen;
hän tarjosi enemmän. Baard naurahti silloin; "100 talaria ja veljeyteni
päälliseksi", sanoi hän, kääntiikse ja meni ulos tuvasta. Vähän ajan
perästä tuli muuan hänen luoksensa juuri kun hän oli satuloimassa sitä
hevoista, jonka hän vast'ikään oli (huudossa) ostanut. "Kello on
sinun", sanoi mies; "Antti luopui". Sillä erää, kun Baard kuuli tämän,
sujahti hänen lävitsensä ikään kun katumus, hänen mielessänsä oli nyt
veli eikä kello. Satula oli laitoksessansa, mutta hän seisoi vielä käsi
hevoisen selällä epä-tietoisena, tokko hän ratsastaisi. Tällöin tuli
paljon väkeä ulos, Antti niiden keskellä, ja kuin tämä keksi veljensä
seisovan satuloidun hevoisen luona, ei hän tiennyt, mitä Baard ajatteli
seistessansa, mutta huusi hänelle: "Kiitoksia kellosta, Baard! et sinä
näe tulevan sitä päivää, että veljesi astuu kantapäillesi". "Eikä sitä
että minä ratsastan kotiin jälleen!" vastasi Baard kalveanaamaisena
kimmertäytyen hevoisen selkään. Ei kumpikaan heistä astunut sen koommin
siihen huoneesen, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa.
Jonkun ajan kuluttua nai Antti torpparin tyttären, mutta ei kutsunut
Baardia häihin; Baard ei ollut kirkossakaan. Ensi vuodella naituansa
löydettiin Antin ainoa lehmä kuolleena tuvan pohjoispuolella, jossa se
kävi laitumella, eikä kukaan havainnut, minkä tautta se oli kuollut.
Monta muuta onnettomuutta tuli siihen lisäksi, ja hänen elantonsa alkoi
mennä takasi-käsin; mutta sepä oli pahin seikka, kun hänen riihensä
paloi keskellä talvea koko ahdoksenensa ja mitä hänessä vaan lie ollut;
eikä kukaan tiennyt mitenkä se oli syttynyt tuleen. "Tämän on
pahansuopa tehnyt", sanoi Antti, ja hän itki sinä yönä. Hänestä tuli
köyhä mies, eikä hänellä ollut halua työnkään tekoon.
Tällöin tuli Baard seuraavana iltana veljensä tupaan. Antti rötkötti
vuoteellansa, veljensä tullessa tupaan, mutta kapsahti nyt seisallensa.
"Mitä sinä täältä haet?" kysäsi hän, mutta vaikeni ja jäi seista
jorottamaan lakkaamatta katsoen veljensä päälle. Baard odotti vähän,
ennen kun hän vastasi: "Minä tarjoisin sulle Antti apua, sulla ei ole
hyvät päivät." -- "Minulla on semmoiset kun sinä Baard olet suonut
minulle! Mene! taikka en tiedä, tokko voin hallita itseäni". -- "Sinä
olet Antti väärässä; minä kadun" -- -- -- "Mene, Baard, tahi Jumala
armahtakoon niin sinua kun minuakin!" -- Baard menikin pari askelta
takasi-käsin; vapisevalla äänellä kysyi hän: "Tahdotko sen kultakellon,
niin saat?" -- "Mene, Baard!" kiljasi toinen ja Baard menikin
tohtimattansa odottaa.
Mutta Baardin juttu olikin tämmöinen. Kuultuansa veljensä
onnettomuuksista, suli hänen sydämensä, mutta korskeutensa veti häntä
kumminkin takasi. Hänen alkoi tehdä mielensä käymään kirkossa, ja
siellä teki hän aina hyviä aikeita, mutta ei jassanut niitä täyttää.
Usein joutui hän jo niin pitkälle, että hän voi nähdä veljensä mökin,
mutta kohta tuli joku ovesta ulos, kohta taas oli siellä joku vieras,
tahi oli Antti ulkona puita hakkaamassa, niin että jokin aina oli
esteenä. Mutta muutamana sunnuntaina talven aikaan kävi hän taas
kirkossa, ja silloin oli Anttikin siellä; Baard näki hänen
kalveutuneena ja laihtuneena, entisissä vaatteissansa, jotka ennen
olivat olleet ehyet, mutta nyt ne olivat vanhoina ja paikoissa.
Saarnattaessa katsoi Antti pappiin ja hän näytti Baardista olevan hyvä
ja lempeä, jotta tämä tuli ajattelemaan heidän lapsuuden-aikaansa ja
kuinka hyvä poika se oli. Baard oli itse sinä päivänä Herran
Ehtoollisen vierassa, ja hän teki Jumalalle sen juhlallisen lupauksen,
että hän sopisi velinensä, kävipä miten tahaansa. Tämä aikomus syttyi
hänen sydämmensä pohjassa, juuri Kristuksen veren kalkkia juodessansa,
ja Herran pöydältä noustuansa yritti hän paikalla menemään veljensä
luokse istumaan, mutta siinä istui muuan tiellä, ja veli nuukotti
katsomattomana. Jumalanpalveluksen jälkeenkin oli taas joku tiellä ja
väkeä oli silloin liian paljon; Antti kulki vaimonensa rinnakkain,
mutta Baard ei tuntenut veljensä vaimoa; hän ajatteli olevan parasta
mennä Antin kotiin toden perästä juttelemaan. Illan tultua teki hän
niin. Tuvan oven taakse päästyänsä seisahti hän kuuntelemaan ja
kuulikin nimeänsä mainittavan; sen teki vaimo. "Hän oli tänäpänä Herran
Ehtoollisella", sanoi tämä, "ja ajatteli varmaankin sinun päällesi". --
"Ei minun päälleni", sanoi Antti, "minä tunnen hänen; hän ajatteli
ainoastansa itsensä päälle."
Sitten ei sanottu kaukaan aikaan mitään, Baard hikoili seistessänsä,
vaikka ilta oli kylmä. Vaimo ramuutti tuvassa pataa, joka kiehua
purpatti liedellä, pikkuinen lapsi itki kerran väliin, ja Antti
soudatti. Vaimo sanoi silloin nämä pari sanaa: "Minä luulen,
että teillä on kumpaisellakin toinen toisenne mielessä
havaitsemattannekaan". -- "Haastellaanpas muusta", vastasi Antti. Vähän
ajan perästä nousi hän ylös lähteäksensä oveen päin. Baardin täytyi
kätkeytyä halkosuojukseen; mutta entäpäs nyt kun Anttikin tuli sinne
halkosylyystänsä ottamaan. Baard seisoi kyykyllänsä ja näki hänen
selvään; hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja käveli nyt sodasta
kotiin tuodussa virkapuvussansa, joka oli samallainen kun Baardinki, ja
joista he olivat tehneet toisillensa lupauksen, etteivät he niitä
milloinkaan liikuttaisi, mutta jättäisivät perinnöksi. Antin puku oli
nyt paikkainen ja kulunut, hänen voimakas, sorea vartalonsa oli kun
ryysykokoon kääritty ja juuri tällöin kuuli hän kultakellon takuttavan
omassa halkosuojuksessansa. Antti meni varpu-rion kupeelle ottamaan
varpuhalkoja; juuri yriteltyänsä poimemaan sylyystänsä seisahti hän,
keuvahti sitte takaperin varpu-riolle ja katsoi taivaalle, kuinka
kirkkaasti tähdet vipottivat. Tällöin huokasi hän ja sanoi: "Niin on
niin; -- Herra Jumala, Herra Jumala!"
Niin kauvan kun Baard eli, kaikui hänen korvissansa ne samat sanat. Hän
oli menemäisillänsä veljeänsä vastaan, mutta tämä puristi juuri
nyrkkiänsä -- kun uhkaeleva -- ja näytti kovalta; häntä ei ollut siis
enää hyvä lepyttää. Antti otti varpuhalkoja sylyyksensä ja mennä kuiti
Baardin sivuitse, jotta oksat löivät tätä naamaan, niin että se
kipeloi.
Varsinkin kymmenen minuuttia seisoi hän vieläkin liikkumatoinna samalla
siallansa, ja tietämätöintä, milloinka hän olisi lähtenyt, ellei häntä
sen kovan liikutuksen perästä olisi ruvennut vilustamaan sillä lailla,
että hän värisi aivan lävitse. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti
itsellensä suoraan, että hän oli liian rohkenematoin menemään sisälle;
sen tautta oli hänellä nyt toinen aikomus. Hän otti porokupista, joka
oli siinä nurkassa, jossa hän oli kyyköttänyt piilossa, monjaita
hiilipalaisia mukaansa, löysi vähän hongan tikkua, ja meni mäelle päin
riiheen, Pani oven kiini ja iski tulen. Saatuansa tikun palamaan nosti
hän sitä ylös, löytääksensä sen naulan, johonka Antti ripusti lyhtynsä,
kun hän aamusta aikaiseen tuli puimaan. Baard otti nyt kultakellonsa
lakkaristansa ja ripusti sen naulaan, sammutti tikkunsa sekä meni pois,
ja silloin oli hän mielessänsä niin kevennyt, että hän juosta kepotteli
hangella kun nuori poika.
Seuraavana päivänä kuuli hän, että veljensä riihi oli palanut samana
yönä. Luultavasti oli kipunoita pudonnut siitä tikusta, jonka piti
näyttämän hänelle tulta kelloa naulaan ripustaissansa.
Tämä sanoma koski häneen niin kovasti, että hän istui sen päivää niin
kun peloissansa, otti virsikirjansa esille ja veisaeli, niin että muu
talon väki luuli täällä olevan jotakin hulluutta matkalla. Mutta
iltaisella meni hän ulos; kuu paistoi kirkkaasti; hän meni veljensä
mökille, ja kaiveli sen palaneen riihen sialla -- sekä löytikin
pienoisen yhteen sulaneen kultamukareen; se oli kello.
Hänellä oli juuri se kultamukare kourassa silloin kun hän meni
iltamassa veljensä luokse, pyytämään sovinnolle, ja tahtoi selvittää
seikkansa. Mutta se on kerrottu, kuinka se silloin kävi.
Pieni tyttö oli nähnyt hänen kävelevän riihen sialla; muutamat tanssiin
menevät pojat olivat edellisenä sunnuntai-iltana nähneet hänen menevän
alas mökille päin; Baardin korteerin talon väki selitti, kuinka
kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun nyt kaikki tiesivät, että
hän oli velinensä sangen vihoin, niin se ilmoitettiin ja tutkinto
seurasi. Ei kukaan voinut todistaa häntä vastaan mitään, mutta häntä
luultiin kumminkin, ja nyt oli hänen vaikeampi kun milloinkaan lähestyä
veljeänsä.
Antti oli ajatellut Baardin päälle riihen palettua, vaan ei sanonut
sitä kellenkään. Koska hän seuraavana iltana näki hänen kalveana ja
kummallisena astuvan tupaansa, ajatteli hän heti, että nyt on katumus
lyönyt häntä, mutta semmoista hirveätä työtä veljeänsä kohtaan ei hän
saa anteeksi. Sitte sai hän kuulla, että ihmiset olivat nähneet hänen
menevän alas mökille samana iltana, kun tulipalo tapahtui, ja vaikka
tutkittaissa ei saatu muuta toteen, uskoi hän järkähtämättä, että Baard
oli sen tehnyt. He tapasivat toisensa asiaa tutkittaissa, Baard hyvissä
vaatteissansa, Antti taas paikatuissa; Baard katsoi veljensä päälle
sisään astuissa, ja silmät rukoilivat, niin että Antti tunti sen
itsessänsä. Hän ei siis tahdo minua sanomaan mitään, ajatteli Antti, ja
kun häneltä kysyttiin: "Luuletkos veljeäsi syypääksi?" sanoi hän
kuuluvasti ja jyrkästänsä: "En".
Mutta Antti rupesi siitä päivästä lähtien ryyppimään ja joutui vähällä
aikaa turmiolle. Vielä pahemmin oli kumminkin Baardin laita, vaikka hän
ei juonut; häntä ei olisi tuntenut entiseltänsä.
Eräänä iltana myöhällä tulee muuan köyhä vaimo siihen pieneen
kammariin, jossa Baard asui ja pyyti häntä kanssansa ulos vähäksi
aikaa. Baard tunti sen olevan veljensä vaimon. Hän ymmärti heti, millä
asialla tämä oli, kävi kalman kalveaksi, puki päällensä ja seurasi
häntä puhumatta sanaakaan. Antin tuvassa paloi valkea, joka tuikahteli
sammumaisillansa; he menivät nyt tulta kohti, sillä tie oli
tuiskuttunut aivan umpeen. Kun Baard tuli porstuaan, töyhähti hänelle
kummallainen haju nenään, niin että se teki hänelle pahan elämän. He
menivät sisään. Pikkuinen lapsi istui pankolla syödä napostellen
hiiliä, ja olikin ihan mustanaamainen, mutta katsoi nyt ylös ja nauraa
vilmotti valkeine hampainensa; se oli veljen lapsi. Mutta sängyssä
kaikellaisilla vaatteilla peitettynä makasi Antti, laihtuneena,
julkeine, korkeine otsinensa ja katsoi lempeästi veljensä päälle.
Baardin polvet vapisivat, hän istuikse sängyn jalkoin ja rupesi
katkerasti itkemään. Potilas katseli häntä eikä virkkanut mitään.
Viimeinki käski hän vaimoansa menemään ulos mutta Baard ei sallinut
sitä -- ja nyt alkoivat veljekset jutella toisiensa kanssa. He
selvittivät nyt seikkansa siitä päivästä lähtien, jona he olivat
kilvalla huutaneet kelloa, aivan siihen päivään asti, kun he nyt
yhtyivät toisiinsa.
Baard lopetti ottaen esille sen kultamukareen, jota hän aina kantoi
matkassansa, ja veljekset havaitsivat nyt, että he olivat viettäneet
tämän ajan tuntematta itseänsä päivääkään onnellisina.
Antti ei puhunut paljon, sillä hän ei voinut hyvin; mutta Baard olosti
Antin sängyn luona, niin kauvan kun tämä sairasti. "Nyt minä olen aivan
terve", sanoi Antti muutamana aamuna herättyänsä; "eläkäämme, veljeni
kauvan yhdessä, milloinkaan toisistamme eroamatta niin kun
muinoisinakin päivinämme." Mutta sinä päivänä kuoli hän.
Vaimo ja lapset tulivat sitte Baardin luokse ja heillä oli siitä ajasta
lähtien hyvät päivät. Mutta mitä veljekset olivat jutelleet sängyssä,
se tunkeutui ulos seinän lävitse yösydämelläkin sekä tuli tutuksi koko
seutuvan kansastolle ja Baard tuli niiden kesken mitä paraimmassa
arvossa pidetyksi mieheksi. Kaikki tervehtivät häntä niin kun jotakuta,
jolla oli ollut paljon surua, mutta joka oli löytänyt taas ilon, tahi
kun muuanta, joka oli ollut poikessa hyvin kauvan aikaa. Baard tuli
tästä ystävyydestä ympärillänsä luonnoltansa vakinaiseksi ja
jumaliseksi mieheksi sekä sanoi tahtovansa jotakin toimitusta; ja niin
muodoin rupesi tämä vanha korpraali olemaan Koulumestarina. Sekä
ensiksi että viimeksi juurutti hän lapsihin rakkautta, ja oli itse
esimerkkinä, niin että lapset pitivät häntä niin hyvänä kun
leikkikumppaniansa ja isäänsä yhdellä haavaa.
Kas tuommoinen historia se nyt kävi siitä vanhasta Koulumestarista, ja
se istuikse Öyvindin mieleen, niin että se oli hänelle sekä uskonoppina
ja kasvattajana. Koulumestari oli hänestä miltei enemmän kun
luonnollinen mies, vaikka hän istuksenteli muiden yhteydessä ja käveli
vähän kumarana. Se oli mahdotointa ettei Öyvind osannut joka läksynsä,
ja jos hän sai jonkun suosimasanan tahi jos päätä silitettiin
luetettua, kas silloin oli hän iloinen ja vilkas koko päivän.
Tehovimman vaikutuksen teki se aina lapsille, kun Koulumestari ennen
veisaamista piti niille vähän puhetta ja varsinkin kerran viikossa luki
muutamia värsyjä, joissa neuvottiin rakastamaan lähimäistänsä. Kun hän
luki ensimäistä näistä värsyistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän oli
lukenut sitä noin 20-30 vuotta; se kuului näin:
Rakastele, kristitty, lähimäistäsi,
Älä häntä kovalla kengälläsi
Potki mullikossakana maatessaan.
Kaikki mitä mailmassa mellastavi
Rakkaus ne uudellensa rakentavi,
Koska niitä kerrankana koitellaan.
Mutta koko virren luvettuansa ja sitte vähän aikaa äänetöinnä
seisottuansa katsoi hän lapsihin lemmellä ja sanoi: "Kas nyt, piritsat!
nouskaate ylös ja menkääte kotiinne siivolla -- kauniisti, että minä
kuulisin ainoastansa hyvää teistä, lapsukaiseni." Kun nämä nyt
paraallansa liehuivat ja hälisivät kirjojansa ja eväitänsä etsien,
huuti hän vielä: "Tulkaate huomenna jälleen heti päivän valettua,
muuten minä annan teille 'kuka käski' -- tulkaate tyttöseni, poikaseni
määrätyllä ajalla, niin sitte ollaan uutteroina!"
Neljäs Luku.
Öyvindin kasvatuksesta sitte myöten kasteenliittonsa uudestamista ennen
viimeiseen vuoteen asti ei ole paljon mainitsemista. Hän luki aamusta,
työskenteli päivällä ja leikitteli iltamassa.
Kun hänellä oli erinomattain iloinen luonto, niin ei siihen tarvittu
kaukaa aikaa, ennen kun läheinen nuoriso vapaa-hetkillä oli mielellänsä
siellä kussa hänki. Öyvindin koti oli nimeltä Pladsen, ja siitä oli
hyvä myötämäki lahteen, vuoren ja metsän välitse (niin kun on jo
mainittu) ja seutuvan nuoriso laski siitä mäkeä talvikaudet hyvällä
säällä ja sunnuntai-iltoina. Öyvind oli mestari mäenlaskussa; hänellä
oli kaksi kelkkaa "Viuhottaja" ja "Langottaja"; viime-mainittua
lainasikin hän useimmille yhteiseksi, mutta edellisellä laski hän itse
ja piti Maria sylissänsä.
Ensimäisenä työnä herättyänsä oli Öyvindillä näinä aikoina katsominen
ulos, jos siellä oli tuisku, ja kun hän vaan näki vesakon lahden takana
olevan mustanpuuhkeana, tahi kuuli veden tippuvan katolta, niin
pukeuminen kävi pitkäpiimäisesti, ikään kun sinä päivänä ei olisi ollut
mitään tekemistä. Mutta jos hän herättyänsä varsinkin sunnuntai-aamuina
havaitsi, että vesakko kuuhotti valkeana ja ilma näytti kylmän
rapsealta ja selkeältä, kas silloin pukeutui hän sukkelasti paraislin
vaatteihinsa, ja tällöin ei hänen tarvinnut työskennellä, paitsi
entisten lukujen kuulostelemista tahi veisaamaan opettelemista edellä
ja sitte koko iltapuolen vapaana, -- hih! silloin oli pojalla heti
sängystä noustuansa housut jalassa ja vaatteet päällä kiireesti kun
sotaan lähtevällä eikä hän joutanut syömäänkään paljon mitään. Kun
puolisen syötyä ensimäinen poika tulla hujotti suksillansa tieviertä
huiskuttaen suksen sauvaa päänsä ylitse, tahi huutaen, jotta kummut
lahden ympäristöllä kaikuivat, ja toinen kelkalla tietä myöten, ja
vielä muuan, ja taas muuan, kas silloin tuli Viuhottajan haltiakin ulos
ja joka mies liehui kohta mäessä huutaen: "hivoo!" joka vongahteli
pitkään vielä lahden takaisilla kukkuloillakin ja vaikeni vasta hyvin
kaukana.
Hän ikävöi Maria, ellei sitä näkynyt, mutta jos se oli ensimäisinä
tullut, niin ei hän pitänyt siitä mitään erinäistä huolta.
Mutta viimein tuli joulu, jolloin niin poika kun tyttökin olivat noin
16 tahi 17 vuoden vanhoja ja ensi kevännä aikoi kumpainenki
kasteenliittonsa uudistaa. Neljäntenä joulupäivänä oli juomingit
Heidegaardin ylätalossa Marin ukkovaarin luona, jossa Mari oli
kasvatettu, sillä tämä oli jo kolmatta vuotta luvannut Marille pitää
nämä pidot, mutta viimeinki täytti hän nyt lupauksensa. Öyvindikin
kutsuttiin sinne.
Silloin oli puoli selkeä, eikä kylmä ilta, tähtiä ei näkynyt ensinkään
ja näytti niin kun seuraavana päivänä sataisi vettä. Jokseenkin ravakka
tuuli puhui pitkin hankea, joka näillä Heidemarkin seutuvilla oli
paikoin nietostunut, paikoin taas sulanut pois. Pitkin tieviertä oli
joko lunta tahi nilppua, joka oli mustansinertävätä, niin että se
vivahti sekä lumeen että paljaasen maahan ja välkkyi paikoin niin
pitkältä kun silmä kantoi. Pitkin mäkien lomia oli tulva-vesi juossut
virtanansa ja heittänyt jälkensä mustaksi ja paljaaksi, mutta kahden
puolen niitä juovia oli kaikki valkoista ja lumella peitettyä, paitsi
niillä paikoin, joissa koivikko pistiin eteen ja teki seudun mustaksi.
Vettä ei ollut näkyvissä, mutta puoli-paljaat kummut ja suot näyttivät
laaksoissa olevan hajaalla ja ikään kun raskaassa unessa. Talot olivat
kun isoja rioja aukeella; ja näyttivät talvisina iltoina mustilta
rykämiltä, joista tuli kiilui pitkin ketoa joko muutamista tahi
useemmista ikkunoista; tulista nähtiin että Marin kotonakin oltiin nyt
iloisina. Nuoriso, niin täysi- kun kesken-kasvuisetkin, kokountui nyt
monelta kulmalta; harvat kulkivat tietä myöten, tahi poikkesivat he
siltä kumminki taloa lähelle tultuansa, ja piiloittelikset, muutamat
navetan taakse, muutamat ruoka-aitan alle, monjaat taas pistihet riihen
taakse ja rääkyivät siellä kettuna, toiset vastasivat kaukaa kissana,
yksi seisoi kodan takana ja haukkua jumputti kun vanha äkäinen koira,
jolta kimakka ääni oli muka särkynyt, kunnes siinä koitui yleinen
ajeleminen. Neidot tulivat isoissa parvissa ja monjaita poikiakin,
varsinki pienoisia, oli niiden seurassa ja ne ilvehtivät niitten
ympärillä, että he muka näyttäisivät aika miehiltä. Kun semmoinen
neitolauma oli taloon pääsemäisillänsä ja joku tahi useampi
täysi-kasvuisista pojista vaan sattui keksimään sen, niin neidot
erosivat kiitäen huoneiden soliin eli rantotietä myöten alas ja piti
sitte vedettämän esille ja sisään yksittäin. Muutamat ujostelivat niin
että Mari piti kutsuttaman niitä hakemaan; Mari tulikin tällöin ulos ja
sai ne taipumaan. Siihen liittoon tuli myös muuan, joka ei suinkaan
ollut kutsuvieras, ja jolla ei ollut aikomustakaan mennä sisään, mutta
ainoastansa katsoa, kunnes hänenki teki mielensä yhden ainoan kerran
tanssimaan. Mari vei nyt mieluisensa vieraat sisään miesvierastenki
seuraan pienoiseen kammariin, jossa vanhat istuivat tupakkata polttaen,
ja mummu käveli ympäriinsä; niille tarjottiin siellä suuhun mitä
parasta ja haastateltiin ystävällisesti. Öyvind ei ollut niiden
joukossa, ja sepä oli hänestä vähän kummallista.
Seutuvan hyvä viulun soittaja ei voinut tulla ennen kun myöhemmällä,
niin että siihen asti piti tyydyttämän vanhaan, joka oli eräs
mökkiläinen, liika-nimeltä "Harmaa Knuuti". Hän viulutti ainoastansa
neljää tanssia, nimittäin kahta juoksema-tanssia, yhtä hyppyriä ja
vanhaa, niin mainittua Napoleon'in valssia; mutta vähitellen oli hänen
täytynyt tehdä hyppyrin Skottlantilaiseksi tahtia muuttamalla ja
samalla lailla tuli juoksema-tanssista polkkamasurkka. Hän rupesi
soittamaan ja tanssiminen alkoi. Öyvind ei tohtinut mennä paikalla;
sillä nyt oli liian monta täysikasvuistakin; mutta puolikasvuiset
löikset kohta yhteen, survivat toisiansa esille, joivat vähän väkevätä
olutta avuksi, ja silloin tuli Öyvindiki kanssa; tuvassa tuli nyt
lämmin, iloisuus ja olut nousi niiden päähän. Mari sai lähteä enimmiten
sinä iltana lattialle, varsinki kun ilot nyt pidettiin hänen
ukkovaarinsa luona, ja siitä seurasi, että Öyvindiki usein luotti
silmänsä Marin päälle, mutta se tanssi aina muiden kanssa. Hän olisi
itseki mielellänsä tanssittanut Maria, ja sen tautta istuikse hän
odottamaan yhden tanssin ajaksi saattaaksensa juosta tytön luokse heti
tanssin loputtua, ja sen hän tekikin, mutta muuan pitkä, mustaverinen,
tuuhea-tukkainen mies viskausiin hänen eteensä. "Pois tieltä, pentu",
huusi tämä ja survasi Öyvindiä, niin että hän oli kaatua takaperin
Maria vasten. Sellaista seikkaa ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut,
kansa ei ollut koskaan menetellyt muuten kun siivolla hänen kanssansa
eikä häntä oltu milloinkaan kutsuttu "pennuksi", silloin kun hän tahtoi
olla muiden seurassa; hän punastui niin että olisi luullut veren
tiukkuvan, mutta ei virkkanut mitään ja vetäysiin pois sinne, jonnekka
se vasta tullut uusi viuluttaja oli istuutunut soittamaan. Joukko
herkesi hiiskumattomana odottamaan kuullaksensa ensimäisiä, täysinäisiä
ääniä "häneltä itseltänsä"; hän koitteli ja viritteli viuluansa kauvan,
mutta viimeinki alkoi hän säveltää juoksijata, pojat hihkuivat ja
keikkelikset sekä ehdättivät parittain kiehkeron sisään. Öyvind
katselee Maria, kun se juuri tanssii sen tuuheatukkaisen miehen kanssa.
Mari katsoi naurussa suin miehen olkapäitse, niin että valkoset hampaat
näkyivät, ja Öyvind tunsi kummasti pistävän kivun rinnassansa,
ensikerran elämässänsä.
Hän katseli kauvemmin ja kauvemmin tyttöä, ja jos hän kuinki katseli,
tuntui se hänestä, että Mari oli jo kun aika ihminen; ei tuo lienekään
niin, ajatteli hän, sillä vielähän se olostaa muassa mäen laskussakin.
Mutta oli se kumminki kasvanut, ja se tuuheatukkainen mies veti häntä
syliinsä tanssin loputtua; Mari reutoiksi irti, mutta jäi kumminkin
istumaan viereen.
Öyvind katsoi miehen päälle; sillä oli siniset verkavaatteensa,
sinertävä paita ja silkkihuivi, pienoinen naama oli hänellä, siniset,
vilkkaat silmät, naurava, urhoollinen suu: hän oli kaunis. Öyvind
katsoi enämmin ja enämmin, katsoi viimein itsensäkin päälle; hän oli
saanut uudet housut jouluksi, ja siitä oli hän hyvin iloissansa, mutta
nyt hän näki, että ne olivat ainoastansa harmaasta sarasta; jakku oli
samasta aineesta, mutta vanha ja musta, liivit olivat ristikkäisestä
vaatteesta, myöskin vanhat, niissä oli kaksi kiiltonappia ja yksi
musta. Hän katseli ympärillänsä olevia ja havaitsi harvat olevan niin
huonosti vaatteutetut kun hän. Marilla oli musta hame hienosta
vaatteesta, solki kaulahuivissa sekä laskoksille pantu silkkinen
niistin-liina kädessä. Takaraivalla oli hänellä pienoinen musta
silkki-huuva, joka oli solmittu leveillä juovukkailla silkkinauhoilla
leuvan alla. Hän oli punakka ja valkea, naurahteli, mies tarinoi hänen
kanssansa ja nauroi, nyt alkoi viulu taas soida, ja nyt piti taas
tanssittaman. Muuan kumppani istuikse Öyvindin viereen ja kysyi
lempeästi: "Minkä tautta sinä et tanssaa?" -- "Vielä vähän", sanoi
Öyvind, "enpä minä näytä sen näköiseltäkään". -- "Näytä sen
näköiseltäkään?" jamasi kumppani kummastellen; mutta ennen kun hän
ennätti virkkaa muuta kysyi Öyvind: "Kuka se on tuo, jolla on siniset
verkavaatteet ja paraallansa tanssii Marin kanssa?" -- "Se on Junnu
Hatten, hän, joka on ollut kauvan poikessa maaviljelys-koulussa ja
saapi nyt talon." Samaan liittoon istuiksit Mari ja Junnu. "Kuka se on
tuo valkotukkainen poika, joka istuu soittajan vieressä minua
tähystäen?" kysyi Junnu. Mari naurahti silloin ja sanoi: "Se on
Pladsen'in mökin poika."
Öyrvind oli kyllä aina tiennyt olevansa mökin poika, mutta hän ei ollut
sitä tuntenut ennen kun nyt. Hänestä tuntui, että hänen vartalonsa oli
silloin pienempi kun kenenkään muiden; pysyäksensä yllä täytyi hänen
koettaa ajatella kaikkia, josta hän tähän asti oli ollut iloinen ja
pöyhkeä, alkaen kelkkamäestä aina muiden mutkistelemattomiin sanoihin
asti. Kun hän siinä sivussa ajatteli, kuinka äitinsä ja isänsä nyt
istuivat kotona luullen hänellä olevan lystin, ei hän tahtonut saattaa
itkuansa pidättää. Kaikki hänen ympärillänsä nauroivat ja kyöhäilivät,
viuluttaja sävelti hänen korvansa juurella, olipa nyt sekin hetki,
jolloin musta aave yritti painamaan hänen mieltänsä, mutta ajatteli hän
koulua sekä kumppaniansa ja Koulumestaria, joka taputteli häntä, ja
pappia, joka viimeisessä tutkinnossa oli lahjoittanut hänelle kirjan ja
sanonut hänen olevan siveän pojan; isänsä oli itse ollut kuulemassa ja
tähystänyt häntä lemmellä. "Ole nyt vilpas, sinä Öyvind", tuntui
Koulumestari sanovan ottaen häntä syliinsä niin kun hänen piennäkin
ollessansa. "Herra Jumala! kaikki on vähän arvoista, ja perijuuriansa
ovat kaikki ihmiset hyviä; se vaan näyttää siltä, kun ei ne olisikaan.
Me kumpiki olkaamme siveitä, Öyvind, yhtä siveitä kun Junnu Hatten'iki,
saadaan kyllä kerran hyvät vaatteet sekä tanssia Marin kanssa
valoisassa tuvassa, ihmiset saavat sadoittain nauratella ja jaaritella,
entäpäs kirkko ja kelloin soitto sekä kaksi vihittävätä, ja pappi, ja
minä kuorissa, joka nauran sinua katsellen, ja äiti kotona, ja iso
kartano, kaksikymmentä lehmää, kolme hevoista, ja Mari hyvä ja nopsas
kun koulussa..."
Tanssiminen taukoutui, Öyvind näki Marin istuvan häntä vastapäätä
penkillä ja Junnun sivulla melkein naama naamassa Marin kanssa; hänen
rintaansa koski taaskin hyvin pistävästi, ja se oli niin kun hän sanoi
itsellensä: onhan se totta, että minulla on vaikea.
Samalla erää nousi Mari ylös, ja tuli suoraan Öyvindin luo. Vähän
kuukistuen sanoi hän Öyvindille: "Elä sinä istu noin minua tähystäen;
näethän, kuinka joukko sen hoksaa; ota nyt joku kumppaniksesi ja tanssi
sinäki."
Öyvind ei virkkanut, mutta katsoi tytön päälle, eikä voinut siltä, kun
silmänsä olivat täydet. Mari oli jo pois menemäisillänsä, kun hän keksi
sen ja seisahti; hän sävähti tulipunaiseksi, kääntyi jälleen ja meni
paikallensa, mutta nousi taas ylös ja istuikse toiseen paikkaan. Junnu
meni paikalla jälestä.
Öyvind nousi penkiltä, meni ulos joukon välitse pihalle ja istuikse
jäähyttelö-paikkaan, eikä tiennyt mitä hän siellä tekisi, nousi ylös,
mutta istuikse jälleen, sillä olihan hänen niin hyvä istua siinä kun
muuallakin. Kotiin menemisestä hän ei pitänyt mitään eikä myös
sisäänkään menemisestä, se oli hänelle yhtä kaikki. Hän ei voinut
kerätä mieleensä mitään tapahtuneista seikoista; hän ei tahtonut
ajatellakaan niitä; vasta tulevaisia ei hän myöskään tahtonut ajatella,
sillä niistä ei ollut mitään jota hän harrasti.
Mutta mitäs minä ajattelen? kysyi hän puolittain kuuluvasti itseltänsä,
ja kuultuansa oman äänensä ajatteli hän: vielä sinä voit haastella;
voitkos nauraa? Ja hän koetti; aivan niin, hän saattoi nauraa ja
nauroikin kovasti, vielä kovemmasti, ja silloin hänestä tuntui, että se
oli kovin hullumaista, kun hän istui ja nauroi ipo itseksensä, ja
nauroi. Mutta Hanno, ystävänsä, joka sisässä oli istunut hänen
vieressänsä, tuli ulos häntä hakemaan. "Mitä, Jumalan nimessä, sinä
naurat?" kysyi hän seisahtaen jäähyttelö-paikan edustalle. Öyvind
lakkasi silloin.
Hanno jäi seisomaan ikään kun odottaen, mitä sitten tapahtuisi; Öyvind
nousi ylös, katseli varoisasti yltä-ympäritsensä, ja sanoi silloin
hiljaisesti: "Nyt minä sanon sinulle, Hanno, minkä tautta minä olen
ennen ollut niin iloinen; se on ollut siitä, kun en ole ketään erittäin
suosinut; mutta siitä päivästä, kun miellymme johonkuhun, emme enää ole
iloisia", ja hän pullahti itkemään.
"Öyvind!" kuului kuiskutus pihanmaalta, "Öyvind!" Hän kavahti
kuuntelemaan; "Öyvind!" kuului vieläkin kerran, vähän kovemmasti. Se on
varmaanki se, jota hän ajatteli. "Jaa!" vastasi hän myös kuiskuttaen,
pyyhki silmiänsä vesistä sukkelasti ja lähti menemään esille. Tällöin
tuli eräs vaimonpuoli pihan maata myöten. "Sielläkö sinä olet?" kysyi
tämä; "niinpä kyllä", vastasi Öyvind ja nousi seisallensa. "Kuka sinun
on luonasi?" -- "Se on Hanno." -- Mutta Hanno yritti menemään pois;
"elä mene!" pyysi Öyvind. Nainen tuli nyt aivan heidän luoksensa, ja se
oli Mari. "Sinä läksit niin aikaseen pois", sanoi hän Öyvindille. Tämä
ei tiennyt, mitä hän siihen vastaisi. Tällöin tuli tyttökin hämille, ne
kolme olivat nyt äänettöminä. Mutta Hanno vetäysiin pois vähitellen. Ne
jäivät nyt kahden kesken, eivätkä katsoneet toisiinsa päälle, mutta
eivät liikahtaneetkaan. Silloin sanoi Mari supattaen. "Minä olen kaiken
iltaa kävellyt kantaen lakkarissani joulun tuotteita sinulle, Öyvind;
mutta en ole saanut tilaisuutta antaa niitä sinulle ennen." Hän veti
nyt esille muutamia omenia, nammukakun viipaleen ja pikku-ruikkusen
nassakan tötterön, jotka hän jättää sukasi Öyvindille ja sanoi, että se
voisi ne pitää.