Vanhan lady Harbingerin kuoleman johdosta, mikä tapahtui seuraavan
vuoden helmikuussa, Barbaran avioliitto lordi Harbingerin kanssa
lykättiin kesäkuuhun.
Hääpäivän varhaisena aamuna tuntui Monklandin nummen reunoilla vielä
runsaasti kevään villiä suloutta.
Barbara oli jo jalkeilla ja puettuna ratsastuspukuun, kun hänen
kamarineitsyensä tuli herättämään häntä. Nähdessään Staceyn
hämmästyneiden silmien tähystävän hänen saappaisiinsa hän sanoi:
"Mitä nyt, Stacey?"
"Te väsytte."
"Joutavia, minä en mene hirtettäväksi."
Kieltäydyttyään ottamasta ratsaspalvelijaa mukaansa hän läksi ajamaan
nummelle, missä oli ollut Courtierin kanssa vuosi sitten. Siellä
oli runsaasti maili tasaista, lyhyen, vielä kukkimattoman kanervan
peittämää nelistyskenttää. Hän ajoi kiinteästi, ja hänen henkensä
ratsasti ikäänkuin hänen edellään, haluten päästä hyyppien ja kuovien
keskelle ja tuntea turpeisen maan luiskahtelevan allaan ja tuulen
löyhyttelevän vasten hänen kasvojaan sinisen taivaan alla. Hän ajoi
kuumaverisellä lempiratsullaan, joka huohottaen ja pärskyen sulasta
riemusta oli valmis hyppäämään ulos sileistä nahoistaan, jonka
silmien hän saattoi nähdä harhailevan toivossa päästä edes hitusenkin
ymmärtämään hänen aikomuksiaan, jonka suusta hän saattoi kuulla
kuolainten kalinaa ja jonka oikutkin näyttivät olevan omiaan viemään
heitä lähempään kosketukseen toistensa kanssa -- hän oli täynnään
eräänlaista suloista kärsimättömyyttä kaikkea kohtaan, missä ei
ilmennyt samassa määrässä runsasta elinvoimaa.
Päästyään nummen laelle hän pani hevosensa nelistämään. Tuuli
löyhytteli hurjasti hänen kasvojaan ja kurkkuaan, hänen jokainen
lihaksensa oli jännittynyt ja hänen verensä humisi -- tämä oli
oikeata liikunnan tuottamaa innostusta!
Hän pysäytti ratsunsa kiviröykkiön luona, mistä hän ja Courtier
olivat katselleet ponylaumoja. Se oli nyt vain muistoa, hämärää ja
hieman suloista, se oli jonkun erittäin ihanan kevätpäivän muistoa,
jolloin puut näyttävät kukkivan meidän silmiemme edessä ja sulassa
hillittömyydessään levittävän sitruunantuoksua. Ponyt olivat siellä
vieläkin, ja etäämpää näkyi hohtava meri. Hän istui ajattelematta
mitään, mutta miten ihanaa oli elää! Kaikki tämä oli niin täyttä ja
suloista, oli vapautta ja voimaa! Kaukana lännessä yksinäisen farmin
yläpuolella hän saattoi nähdä kahden hiirihaukan suurissa kehissä
ajavan otusta. Hän ei kadehtinut niitä -- hän oli niin onnellinen,
niin onnellinen kuin aamu. Ja hänet valtasi äkkiä totinen,
kaikkivoittava halu päästä vuorten huipuille.
"Minun täytyy", hän ajatteli, "yksinkertaisesti minun täytyy!"
Laskeuduttuaan alas hevosen selästä hän heittäytyi selälleen ja
unhotti kaiken, taivasta lukuunottamatta. Hänen ruumistaan, jota
kannatti lämmin, pehmeä kanerva, kosketti hiljaa tuuli. Hänen
henkensä yhtyi tyyneen, aavistamattomaan vapauteen. Yltäkylläisen
viehättyneenä hän ei enää tuntenut, oliko iloinen.
Hänen Halinsa yritti pureskella hänen hihojaan ja herätti hänet
siten. Hän nousi satulaan ja ratsasti alas. Lähellä kotiaan hän
oikaisi niityn poikki, minkä läpi juoksi kaksi pientä puroa,
muodostaen suistomaan, mikä oli täynnänsä purppuransinisiä
kämmekkäitä ja keltaisia kurjenmiekkoja. Tämän pitkän ja niin
moninaisen, kirjavakukkaisen ja -puisen niityn toisesta päästä
toiseen kulki kevään viime tunnelma.
Barbaran ja hänen hevosensa vuoksi muutamat ponyt kapsahtivat pystyyn
aran uteliaina ja seisoivat turvallisen matkan päässä, turvat
epäilevästi ojolla, heilutellen hoikkia häntiään. Ja äkisti jossain
korkealla, seuraten omaa musiikkiaan, kaksi käkeä lensi poikki nummen
orapihlajia kohden. Tarkastaessaan nuolenmuotoisia lintuja hän
huomasi jonkun tulevan itseään kohden pyökkipuiden välistä ja näki
äkkiä, että se oli mrs Noel!
Hän ratsasti eteenpäin punastuen. Mitä uskalsi hän sanoa? Saattoiko
hän puhua häistään ja ilmaista siten Miltounin läsnäolon? Saattoiko
hän ollenkaan avata suutaan herättämättä joitakin tuskallisia
tunteita? Sitten kärsimättömänä päättämättömyytensä johdosta hän
alkoi:
"Kovin hauskaa nähdä teitä jälleen. Minä en aavistanut teidän olevan
täällä."
"Minä tulin Englantiin eilispäivänä, vain katsomaan, miten tavarani
pakataan."
"Oh!" mutisi Barbara. "Te tiedätte, mitä minulle tapahtuu, luulen?"
Mrs Noel hymyili, katsahti ylös ja sanoi: "Kuulin sen eilisiltana,
kaikkea hauskaa teille!"
Barbara tunsi kurkkuaan ahdistavan.
"Oli niin hauskaa tavata teitä", hän mutisi vielä kerran, "mutta
minä luulen, että minun täytyy rientää", ja sanottuaan "hyvästi" hän
ratsasti tiehensä.
Mutta hänen iloinen mielialansa oli hävinnyt. Vieläpä ratsukin näytti
astuvan epätasaisesti, siitä huolimatta, että asteli takaisin talliin
päin, mikä siitä tuntui aina mielenkiintoiselta kymmenen minuutin
poissaolon jälkeen.
Mrs Noel ei ollut muuttunut, paitsi että hänen silmänsä näyttivät
tummemmilta. Jos hän olisi osoittanut pienintäkin itsesäälin merkkiä,
niin Barbara ei olisi ollenkaan tuntenut itseään niin murheelliseksi
ja lamaantuneeksi kuin nyt. Jätettyään tallin hän huomasi, että tuuli
ajoi suurta, valkeanhohtavaa pilveä. "Eikö sittenkään tule kaunista
säätä!" hän ajatteli.
Astuttuaan sisään vanhojen, niin sanottujen salaportaiden kautta,
jotka veivät suoraan kirjastoon, hänen piti kulkea tuon suuren,
synkän huoneen läpi. Siellä hän näki Miltounin istumassa nojatuolissa
vastapäätä liettä, kirja polvella, mitä hän ei kuitenkaan lukenut,
katsellen vain vanhan kardinaalin kuvaa. Hän riensi eteenpäin
varpaillaan, henkeään pidätellen, peläten häiritsevänsä tuota
omituista miestä, tuntien itsensä myöskin syylliseksi uuden tietonsa
johdosta, jota ei aikonut ilmaista. Hän oli kerran polttanut sormensa
näiden välisessä liekissä eikä halunnut tehdä sitä enää toista kertaa!
Ikkunasta hän näki, että oli alkanut sataa rankasti. Hän
pääsi makuuhuoneeseensa kenenkään huomaamatta. Huolimatta
ilomielisyydestään nummella tämä hänen tyttöikänsä viime seikkailu
ei ollut ollut täysin onnellinen. Hänellä oli entiset tunnelmansa,
entiset epäilynsä ja tyytymättömyytensä, jonka hän oli luullut
hävinneeksi. Nuo kaksi! Sulkea silmänsä ja olla onnellinen -- oliko
se mahdollista! Puistoon oli ilmestynyt suuri sateenkaari, niin
lähelle, ettei ollut moista ennen nähnyt, ja sen toinen pää laskeutui
maahan jossakin lähellä olevalla niityllä. Aurinko paistoi jälleen
tuulenviemän kirkkaan sateen läpi. Siniset jalokivet olivat alkaneet
koristaa tummia ja vaaleita ja kultaisia pilviä. Outo vaalea valo --
kevään henki, mikä kulki ohi tällaisena viimeisenä väkivaltaisena
purkauksena -- maalasi kaikki puiden lehdet, ja satoja villejä
värivivahduksia oli laskeutunut alas, kuten täplikkäät linnut
nummelle ja kedoille.
Barbaran valtasi toivottoman kauneuden hetki. Kiitävän viileyden
henki lensi suoraan hänen sydämeensä. Hän risti kätensä rinnoilleen
koettaakseen pidättää tätä hetkeä. Kaukana jossakin käki kukkui --
ja kuolematon kutsu kävi tuulen mukana. Tämän kutsun mukana kaikki
kauneus ja värit ja elämän viehätys näytti kiitävän. Jospa hän
olisi voinut tarttua siihen ja pitää sitä aina sydämessään, samalla
lailla kuin voikukat vangitsevat auringon ja pudonneet sadepisarat
orjantappurapensaassa ikkunan alla sulkevat sisäänsä kaiken
vaihtelevan valon! Jospa ei olisi mitään kahleita, mitään seiniä,
mitään loppua!
Hänen kellonsa löi kymmentä. Tähän aikaan huomisaamuna! Hänen
poskiaan alkoi polttaa. Eräästä peilistä hän saattoi nähdä, miten
niitä poltti, miten hänen huulensa käyristyivät ivallisesti, miten
hänen silmänsä näyttivät oudoilta. Seisoen siinä hän tarkasti kauan
itseään, kunnes vähitellen hänen kasvoistaan hävisivät kaikki
hämmennyksen merkit ja ne tulivat kiinteiksi ja päättäviksi jälleen.
Hän lakkasi tuntemasta sydämessään tuota kiitävää, villiä tunnetta
ja sensijaan tunsi itsensä kylmäksi. Vapautuneena omasta itsestään
hän tarkasti tyytyväisenä, miten hänen tyyni ja loistava kauneutensa
pukeutui siihen sotisopaan, jonka se hetkeksi oli riisunut.
Sinä yönä, päivällisen jälkeen, kun ihmiset olivat jättäneet
ruokasalin, Miltoun pujahti omaan tyyssijaansa. Kaikista kirkossa
olleista hän näytti vähimmän liikutetulta, mutta oli kuitenkin ollut
syvimmin liikutettu. Vaikka häät olivatkin olleet niin hiljaiset
ja yksityiset, niin hän oli pannut pahakseen kaiken arvottoman
juhlimisen, mikä säesti hänen nuorimman sisarensa lähtöä. Hän
olisi tahtonut, että tämä seremonia olisi tapahtunut synkässä,
käyttämättä jätetyssä hovin kappelissa, missä nuo kaksi olisivat
olleet vain papin kanssa kahden. Täällä, puolipakanallisessa,
pienessä maalaiskirkossa, mikä oli kiireesti kukitettu ja
missä puolipakanallinen kuoro lauloi raa'asti -- kaikki oli
pärissyt, ja kaikki vanhentuneet kestit ja kylän puolelta tulleet
kunnianosoitukset ja uteliaisuudet olivat saaneet hänet kipeäksi.
Vaihtaen hännystakkinsa vanhaan kotitakkiin hän meni ulos nurmelle.
Avarassa pimeydessä hän saattoi vapautua kiihtyneisyydestään.
Vaalipäivän jälkeen hän ei ollut ollut kertaakaan Monklandissa.
Mrs Noelin lähdön jälkeen hän ei ollut koskaan jättänyt Lontoota.
Lontooseen ja työhön hän oli haudannut itsensä, Lontoolla ja työllä
hän oli pelastanut itsensä. Hän oli lähtenyt taisteluun.
Kaste ei ollut vielä laskeutunut, ja hän alkoi astella ketojen
poikki vievää polkua. Ei ollut kuuta, ei tähtiä, ei tuulta. Karja
oli liikkumattomana puiden alla. Huuhkajat eivät huhunneet,
yökehrääjät eivät kuhertaneet, turilaat eivät olleet liikkeellä.
Virta yksinään oli hereillä rauhallisessa pimeydessä, ja kun Miltoun
kulki kiemurtelevaa satakaunojen ja voikukkien reunustamaa polkua
pitkin, niin hänet valtasi tunne siitä, että hänen lähellään oli
ikuinen odotus. Hänen askeltensa ääni tuntui pyhyydenloukkaukselta.
Niin harras oli tämä hiljaisuus, missä miljoonien lehtien ja korsien
hyvätuoksuinen pyhä savu kohosi.
Astuttuaan viimeisen porraspuun poikki hän tuli lähelle Audreyn
autiota huvilaa, hänen lehmuksensa alle, mikä Courtierin
seikkailuyönä oli roikkunut mustansinisenä kuun ympärillä. Siltä
puolelta vain ristikkoaita ja jotkut pensaat rajoittivat Audreyn
puutarhaa.
Talo oli kokonaan pimeä, mutta monet hoikat, valkeat kukat, maasta
nousevan kirkkaan huurun tavoin, kietoutuivat ilmaan kukkalavojen
yläpuolella. Nojaten puuta vasten Miltoun jättäytyi muistojen valtaan.
Hiljaisista oksista, jotka riippuivat hänen synkän muotonsa
ympärillä, pieni uninen lintu päästi heikon liverryksen, siili tai
joku muu pieni yöeläin kahisteli tiehensä läheisessä ruohostossa,
ja perhonen lensi ohi, etsien kynttilänvaloaan. Jokin Miltounin
sydämessä sai siivet ja etsi hänen rakkautensa sammuneen kynttilän
lämmintä ja valoa. Sitten hän kuuli hiljaisuudessa äänen, tuntui
siltä, kuin pitkän ruohon läpi olisi laahattu oksaa. Tuo ääni
tuntui milloin heikommalta ja heikommalta, milloin selvemmältä
ja selvemmältä, milloin taas heikommalta, mutta hän ei voinut
nähdä mitään, mistä tuo ääni sai alkunsa. Ja hänet valtasi tunne
siitä, että jokin näkymätön oli hänen lähellään, niin että hänen
tukkansa nousi pystyyn. Jospa Jumala olisi sytyttänyt kuun ja
tähdet ja antanut hänen nähdä! Jospa Jumala olisi lopettanut tämän
yön odotuksen, antanut kalpean hohteen valua tähän puutarhaan ja
kalpean hohteen hänen sydämeensä! Mutta yö pysyi pimeänä, eikä tuo
levoton ääni tauonnut. Miltounin valtasi kammottava ajatus, että se
läksi hänen omasta sydämestään, joka koetti tuntea itsensä jälleen
lämpimäksi. Hän sulki silmänsä ja tiesi heti kohta, että se ei
lähtenyt hänen sydämestään, vaan jostakin ulkonaisesta, lohduttomasta
olennosta. Ojentaen kätensä hän liikkui tuota ääntä kohden saadakseen
sen kiinni. Kun hän saapui ristikkoaidalle, niin se taukosi. Ja hän
näki liekin syttyvän ja kalpean, leveän valojuovan valaisevan ruohoa.
Oivallettuaan, että Audrey oli siellä sisällä, hän läähätti. Hänen
kyntensä käyristyivät ja särkyivät hänen tietämättään rautaista
ristikkoaitaa vastaan. Nyt ei ollut, kuten tuona yönä, jolloin
punaiset kukat Audreyn ikkunakomerossa olivat löyhytelleet tuoksuaan
häntä kohden, nyt ei ollut intohimon pelkkää ylitsevuotavaa syöksyä.
Syvempi ja hirveämpi oli hänessä rakkauden kaipuu -- mikä näytti
siltä, kuin ei koskaan enää heräisi, vaan lepäisi kuolleena noiden
synkkien oksien alla olevassa synkässä ruohossa. Ja jos se olisi
päässyt voitolle -- mitä sitten? Hän vetäytyi takaisin puun alle.
Hän saattoi nähdä pienten, valkeiden perhosten liitävän lampun
valossa, hän saattoi nähdä aivan selvästi valkeat kukat ja
kalpean kukkasvartion vartioivan toisia nukkuvia, ja hän seisoi
ajattelematta mitään, tuntien enää tuskin mitään, huumautuneena ja
taistelun rusentamana. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat hunajaisen
kasteen tahmentamat, kasteen, joka hitaasti, näkymättömästi tippui
lehmuksesta. Hän kumartui alas ja tunnusteli ruohoa. Ja äkkiä hän
tuli vakuutetuksi Audreyn läsnäolosta. Niin, hän oli siellä --
ulkona verannalla! Hän saattoi erottaa hänen vaalean vartalonsa
kiireestä kantapäähän saakka, ja kun ei oivaltanut, että Audrey ei
saattanut nähdä häntä, hän odotti hänen sanovan jotakin; mutta mitään
ääntä ei kuulunut, mitään liikettä ei näkynyt, vaan Audrey kääntyi
takaisin taloon. Miltoun juoksi ristikkoaitaa kohden. Mutta tiellä
hän pysähtyi vielä kerran -- kykenemättä ajattelemaan, kykenemättä
tuntemaan mitään, ikäänkuin oman itsensä hylkäämällä. Ja äkkiä
hän tapasi kätensä suultaan, ikäänkuin siinä olisi ollut hänen
sydämestään päässyttä, hyytynyttä verta.
Pitäen yhä kättään suullaan ja hilliten askeltensa ääntä ruohossa hän
hiipi pois.