Ravenshamin suuressa lasihuoneessa seisoi lady Casterley lähellä
muutamia japanilaisia liljoja, kirje kädessä. Hänen kasvonsa olivat
hyvin valkeat, sillä influenssan jälkeen hänen sallittiin tänään olla
ensi kertaa jalkeilla. Liioin ei siinä kädessä, jolla hän piteli
tuota kirjettä, ollut tavallista vankkuutta. Hän luki:
Monkland Court.
Vain joku rivi, rakkaani, ennen postin menoa, mainitakseni
sinulle, että Babs on lähtenyt onnellisesti. Lapsi näytti
suloiselta. Hän lähetti sinulle rakkaat terveisensä ja jonkun
hullun sanoman -- että olisit iloinen kuullessasi, että hän on
täydessä turvassa, molemmat jalat lujasti maassa.
Pieni, julma hymy väreili lady Casterleyn huulilla. Niin, tosiaankin,
oli jo aikakin! Lapsi oli ollut hyvin lähellä jyrkänteen reunaa!
Vallan vähällä tehdä romanttisen hullutuksen! Tuo kaikki oli
onnellisesti ohi! Ja kohottaen uudestaan kirjettä hän jatkoi lukuaan:
"Me olimme tietenkin siellä kaikki, ja tulemme takaisin huomenna.
Geoffrey on aivan masentunut. Asiat eivät voi olla entisellään ilman
Babsia. Minä olen pitänyt Eustacea hyvin huolellisesti silmällä
ja luulen tosiaankin, että hän on onnellisesti suoriutunut tuosta
asiastaan. Hän esiintyy nykyään erittäin hyvin parlamentissa.
Geoffrey sanoo, että hänen köyhäinhoitolakia kosketteleva puheensa
oli väkisinkin paras."
Lady Casterley antoi kirjettä pitelevän käden vaipua: Onnellisesti?
Niin, Miltoun oli suoriutunut onnellisesti! Hän oli tehnyt oikein
-- niinkuin piti tehdäkin! Ja aikaa voittaen hän tulisi olemaan
onnellinen! Hän tulisi nyt nousemaan haluamalleen huipulle, josta
hän, lady Casterley, oli uneksinut hänen puolestaan aina siitä
saakka, kun hän oli pikkuinen poika, aina siitä saakka, kun hänen
pieni, ohut kätensä oli ollut hänen kädessään heidän kulkiessaan
kukkain tai huonekalujen keskellä. Mutta kun hän seisoi siinä --
rutistellen kirjettään, vaaleanharmaana, kuten pieni, päättäväinen
henki, hoikkien kukkiensa keskellä, jotka täyttivät tuoksullaan tuon
suuren lasihuoneen -- niin varjoja kiiti hänen kasvojensa poikki.
Oliko se pakenevaa keskipäivän aurinkoa? Vai oliko se jotakin tuon
vanhan kreikkalaisen lauseen -- "luonne on kohtalo" -- kimmaltelevaa
tajuamista, jotakin äkillistä tuon yleisen totuuden tunnetta, että
kaikki ovat sidottuja omaan luonteeseensa ja että se, mitä ihminen
kaikkein hartaimmin toivoo, tulee hänet lopulta orjuuttamaan?