Tallin päällä oleva kello löi seitsemää, kun Barbara ja Miltoun
kulkivat korkean rautaportin kautta, tuossa pienessä nopeassa
maailmassaan, mikä tuoksui hieman bentsiiniltä. Vaikka auto oli
suljettu, niin pieni sadesuihku ajautui sisään avoimesta ikkunasta,
virkistäen siten Barbaran kuumia kasvoja, lieventäen hieman hänen
pelkoaan. Sillä nyt oli kohtalo ollut totisesti karkea; nyt kun ei
Miltoun enää voinut vapauttaa itseään kärsimyksistään, niin siskon
sydän vuoti verta hänen puolestaan, ja hän, Barbara, muisti unhottaa
itsensä. Liikkumattomuus, millä Miltoun oli ottanut hänet vastaan,
oli pahaenteinen. Ja vaikka Barbara olikin hiljaa nurkassaan,
niin hän pani toivottomasti liikkeelle kaiken naisellisen kykynsä
keksiäkseen keinon, millä olisi voinut tunkeutua veljensä mielentilan
salaisuuksiin. Miltoun ei näyttänyt edes panneen merkille, että he
olivat kääntäneet selkänsä Lontoolle ja joutuneet Richmond Parkiin.
Sateen synkistämät puut näyttivät täällä katselevan jurosti tämän
suhisevapyöräisen, punaisen laatikon kulkua, puut, jotka eivät olleet
vielä tuulentuoksuisessa rauhallisuudessaan tottuneet tällaisiin
karkeihin tungettelijoihin. Käyskennellessään suloisella ruoholla
saksanhirvi kohotti nenäänsä, ikäänkuin sanoakseen: Sanajalan
myrkyttäjät, ilman teiden saastuttajat! Barbara tunsi hämärästi
pilvissä, puissa ja tuulessa olevan puhtauden. Jospa se olisi
vain tunkeutunut tähän hämärään, vaeltavaan vankilaan auttamaan
häntä, jospa se olisi tullut unen tavoin riistämään synkät surut ja
hetkeksi tekemään surun -- iloksi. Mutta hiljaisine siipineen se
pysyi ulkopuolella, ja tuo syvä kuilu, joka ammotti kahden sielun
välillä, jäi ylipääsemättömäksi. Sillä mitä hän saattoi sanoa? Miten
saada Miltoun puhumaan siitä, mitä aikoi tehdä? Mitä vaihtoehtoja
nyt oli hänen mielessään? Tuliko hän jurosti jättämään paikkansa ja
odottamaan siksi, kun sai uudestaan tavata Audrey Noelin? Mutta jos
hän löysikin hänet, niin he tulivat vain olemaan siinä, missä olivat.
Audrey oli matkustanut siinä tarkoituksessa, ettei olisi ollut
Miltounin jarruna -- mitähän sitten olisi tullut uudestaan olemaan!
Tuliko sitten Miltoun, kuten isoäiti oli kehoittanut, pukeutumaan
sotisopaan ja lähtemään taisteluun? Mutta tuo merkitsi todellista
loppua, sillä jos Audreyllä nyt oli ollut voimaa matkustaa, hän
ei varmastikaan tullut koskaan toista kertaa astumaan Miltounin
polulle. Ja kaamea ajatus iski Barbaraan. Jos hän, Miltoun, luopuikin
kaikesta, jospa hän meni pimeyteen! Miehet tekivät sen välistä, sen
hän tiesi, kiihkeässä intohimon puuskassa. Mutta Miltoun ei sitä
varmastikaan tehnyt, uskoineen! "Jos leivojen liverrys ei merkitse
mitään -- jos tuo taivas on meidän mielikuvituksemme rämettä -- jos
me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden -- niin saata minut
siitä vakuutetuksi, Babs, ja minä olen siunaava sinua." Mutta oliko
hänellä vielä tuo ankkuri, joka saattoi estää hänet suistumasta
mereen? Tuo äkillinen kuoleman ajatus oli Barbarasta hirveän
peloittava, hänestä, jolle elämä oli iloa ja joka ei ollut koskaan
nähnyt tuota suurta rauhaa. Hän loi katseensa ajajan selkään, hänen
likaisenharmaaseen takkiinsa ja punaiseen kaulukseensa, löytäen
jotakin lohdutusta sen kiinteydestä. He olivat autossa, Richmond
Parkissa! Kuolema -- tunnoton, uskomaton kuolema! Oli tyhmää olla
peloissaan! Hän pakotti itsensä katsahtamaan Miltouniin. Tämä näytti
nukkuvan, hänen silmänsä olivat suljetut, kädet ristissä -- vain
hänen silmäluomiensa värinä ilmaisi toista. Mahdotonta oli sanoa,
mitä tuon julman, valvovan unen sisällä tapahtui, unen, mikä sai
Barbaran tuntemaan, kuin häntä ei olisi ollut siinä ollenkaan, sillä
niin perin pohjin Miltoun näytti sulkeutuneen itseensä!
Miltoun avasi silmänsä ja sanoi äkisti:
"Niin, sinä ajattelet, että minä aion kohottaa käteni itseäni
vastaan, Babs?"
Hirveästi säpsähtäen tämän ajatuksensa paljastumisen johdosta Barbara
saattoi vain vetäytyä syrjään ja änkyttää:
"En, oh, en!"
"Minne me oikein ajamme tällä vehkeellä?"
"Nettlefoldiin. Tahtoisitko, että pysähtyisimme?"
"Sama se minulle, minne tahansa."
Peläten hirveästi, että Miltoun vaipuisi jälleen tuohon julmaan
äänettömyyteen, Barbara tarttui arasti hänen käteensä.
Ilta pimeni nopeasti, auto kulki suurella nopeudella, jätettyään
taakseen Surbitonin huvilat, mäntyjen keskellä ja kanervakenttää
pitkin, mikä oli synkkänä haihtuvan valon johdosta.
Miltoun sanoi omituisella, hitaalla äänellä: "Jos minä tahtoisin,
niin minun tarvitsisi vain avata tämä ovi ja hypätä. Sinä, joka
uskot, että me 'huomenna kuolemme' -- saa minut siitä vakuutetuksi,
jotta voisin vapauttaa itseni hyppäämällä ulos näistä vaunuista!"
Sitten hän lisäsi, nähtävästi säälien Barbaran käden puristusta:
"Kaikki hyvin, Babs, me tulemme rauhallisesti viettämään tämän yön
vuoteissamme."
Mutta tämä ääni tuntui Barbarasta niin lohduttomalta, että hän toivoi
nyt hiljaisuutta.
"Surkaamme hiljaisuudessa", mutisi Miltoun, "jos emme voi muutakaan.
Olen pahoillani, että olen häirinnyt sinua."
Puristautuen lujasti häntä vastaan Barbara mutisi:
"Jospa vain -- --. Puheleppas minulle!"
Miltoun oli vaiti, vaikka sivelikin siskonsa kättä.
Näillä autioilla teillä auto kiiti tavattoman nopeasti, vinkuen
surkeasti. Barbaran valtasi nyt halu tarttua Miltounin päähän ja
vetää se syliinsä, mutt'ei uskaltanut tehdä sitä. Hän tunsi sydämensä
tyhjäksi ja araksi. Olisi ollut kokonaan toisin, jos olisi saanut
jotakin lämmintä lepäämään itseään vastaan. Kaikki todellinen,
oleellinen lohdutus näytti pujahtaneen tiehensä. Täällä mäntyjen
synkkien henkien keskellä -- täällä, ikäänkuin kahden maailman
rajamailla -- vain hänen rintaansa vastaan nojaava poski olisi voinut
poistaa hänen syvän levottomuutensa, hänen, joka tunsi itsensä
metsään eksyneeksi lapseksi.
Auto hiljensi, ajaja sytytti lyhtynsä, ja hänen naamansa ilmestyi
ikkunaan.
"Tässä meidän täytyy pysähtyä, neiti. Minun bentsiinini on lopussa.
Tahdotteko päivällistä, vai ajammeko läpi?"
"Läpi", vastasi Barbara.
Kun he ajoivat tämän pienen kaupungin läpi, mistä ostivat bentsiiniä
ja kysyivät tietä, Barbara tunsi itsensä vähemmän onnettomaksi,
vieläpä katseli ympärilleen eräänlaisella hartaudella. Kun he olivat
lähteneet uudestaan liikkeelle, niin hän ajatteli: Jospa saisin
hänet nukkumaan -- meri on lohduttava häntä! Mutta Miltounin silmät
tuijottivat selki selällään. Barbara oli nukkuvinaan, antaen päänsä
painua toiselle puolelle, hengittäen kuuluvasti. Pyörien surinan,
auton liitosten natinan, ohikulkevien synkkien puiden, kostean
sanajalan tuoksujen, kaikkien näiden piti varmasti auttaa! Ja hän
tunsi pian, että Miltoun tosiaankin vaipui uneen -- ja sitten -- hän
itse ei tuntenut enää mitään.
Kun hän heräsi unesta, mihin oli nähnyt Miltounin vaipuvan, niin
auto nousi hitaasti jyrkkää rinnettä pitkin, jonka päälle kuu oli
kohonnut. Ilma tuoksui vahvalta ja suloiselta, ikäänkuin olisi
kuljettu ruohokenttäin poikki.
"Särkät!" ajatteli Barbara. "Minä olen nukkunut."
Äkillisen pelon vallassa hän katsahti Miltouniin. Mutta tämä
oli paikoillaan kuten ennenkin, nojaten selkäänsä auton seinää
vastaan, tuijottavin silmin, ilman muuta elämisen merkkiä. Ja vielä
puoliunisena, kuten suuri, lämmin, syvästä unesta säpsähtänyt lapsi,
Barbara tarttui ja kietoutui veljeensä. Oli hirveätä ajatella,
että Miltoun oli istunut siinä sillä lailla, sillä aikaa kuin
hän, Barbara, oli nukkuessaan lyönyt laimin vartioimisensa. Mutta
hänen syleilyynsä ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi Barbara
häpeissään ja tuskaisena päästi hänet ja käänsi kasvonsa ulospäin.
Kaksi ohutta, tiheää, tummaa, pitkää, haukansiipien muotoista pilveä
oli sattunut yhteen, niin että kuusta ei näkynyt muuta kuin vangittu
hohde, mikä muistutti linnun silmää noiden pimeyden nopeiden luutien
välissä. Tuo suuri, salaperäinen henki, joka pahanilkisenä hautoi
suuria kuunkalpeita ruohokenttiä, näytti odottavan, iskeäkseen ja
repiäkseen kynsineen ja ahmiakseen kaiken, mikä tunkeutui noiden
vapauden ylätasangoiden villiin yksinäisyyteen. Barbara olisi melkein
mielellään kuullut sieltä hiirihaukan vihellystä. Ja hänen unensa
muistui hänen mieleensä. Missä olivat hänen siipensä -- nuo siivet,
jotka olivat hänet unessa kantaneet tähtiin, nuo siivet, jotka eivät
koskaan tulleet häntä kohottamaan maasta hänen valveilla ollessaan?
Missä olivat myöskin Miltounin siivet? Hän vetäytyi nurkkaansa;
kyynel herahti hänen suljettujen silmäluomiensa välistä -- toisia
seurasi perässä. Niitä tuli nopeammin ja nopeammin. Sitten hän tunsi
Miltounin käsivarren ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Älä itke,
Babs!" Vaistomaisesti hän laski päänsä Miltounin rintaa vasten ja
nyyhkytti katkerasti. Taistellessaan näitä nyyhkytyksiä vastaan
hän menetti vähitellen onnettomuudentunteensa -- tietäessään, että
Miltoun ei tullut koskaan enää tuntemaan itseään niin toivottomaksi
kuin juuri oli ollut. Kaikki tämä oli vain pahaa unta, mistä he
tulivat pian heräämään! Ja he tulivat olemaan onnellisia, yhtä
onnellisia kuin aikaisemmin -- ennen viime kuukausia! Ja hän kuiskasi:
"Vain hetkinen, Eusty!"