Palattuaan Courtierin asunnosta ja saavuttuaan Valleys Houseen
Barbara sai vastaanottaa kutsun heti lady Casterleyn luokse.
Kun hän saapui Ravenshamiin, hän tapasi isoäitinsä ja lordi Dennisin
valkeassa huoneessa. Nämä seisoivat erään korkean ikkunan luona
ja ilmeisesti tarkastelivat näköalaa. Barbaran lähestyessä he
kääntyivät, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään eikä nyökäyttänyt
päätään. Kun Barbara ei ollut nähnyt Dennis-enoa sitten Miltounin
sairastumisen, niin hänestä tuntui oudolta sellainen kohtelu. Hän
asettui myöskin ikkunan ääreen hiljakseen. Hyvin suuri ampiainen
kiipesi pitkin ruutua, luiskahti sitten suristen alas.
Lady Casterley puhui äkisti:
"Tapa tuo elävä!"
Lordi Dennis otti esiin nenäliinansa.
"Ei siten, Dennis. Siitä syntyy tahra. Ota paperiveitsi."
"Minä aioin pistää sen ulos", mutisi lordi Dennis.
"Anna Barbaran tehdä se käsineineen."
Barbara lähestyi ruutua.
"Se on herhiläinen, luulen", hän sanoi.
"Niin on!" sanoi lordi Dennis uneksivasti.
"Joutavia", mutisi lady Casterley, "se on tavallinen ampiainen".
"Minä tiedän sen herhiläiseksi, isoäiti. Renkaat ovat tummemmat."
Lady Casterley kumartui alas, ja kun hän nousi, niin hänellä oli
tohveli kädessään.
"Älä ärsytä sitä", huusi Barbara tarttuen hänen ranteeseensa. Mutta
lady Casterley väänsi irti kätensä.
"Minä tahdon", hän sanoi ja pudotti tohvelin anturan hyönteisen
niskaan, niin että se putosi kuolleena maahan. "Sillä ei ole mitään
tekemistä täällä."
Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi sattunut jollekin kolmelle
muulle ihmiselle, he seisoivat jälleen äänettöminä, katsellen ulos
ikkunasta.
Sitten lady Casterley kääntyi Barbaraa kohden.
"Kas niin, oletko jo oivaltanut, millaisen tyhmyyden sinä teit?"
"Ann!" mutisi lordi Dennis.
"Niin, niin, hän on sinun lempilapsesi, mutta tämä ei pelasta häntä.
Tuo nainen -- hänen suureksi ansiokseen -- sanon hänen suureksi
ansiokseen -- on matkustanut pois, päästäkseen siten Eustacen
ulottuvilta, kunnes hän on taas tullut järkiinsä."
Vetäen terävästi henkeään Barbara sanoi:
"Oh, tuota raukkaa!"
Mutta lady Casterleyn kasvoille oli tullut melkein raaka ilme.
"Ah!" hän sanoi: "juuri niin. Mutta merkillistä kyllä, minä ajattelin
Eustacea." Hänen pikku vartalonsa vapisi kiireestä kantapäähän asti:
"Tämä on oleva sopiva läksy sinulle, jottet enää leiki tulella."
"Ann!" mutisi lordi Dennis jälleen pujottaen kätensä Barbaran
käsikoukkuun.
"Maailma on", jatkoi lady Casterley, "tosiasiain eikä romanttisten
kuvittelujen paikka. Sinä olet tuottanut kenties enemmän harmia kuin
voidaan mahdollisesti korjata. Minä menin itse hänen luokseen.
Minä olin hyvin suuressa määrässä liikutettu. Jos sinä et olisi
käyttäytynyt niin hullusti -- --"
"Ann!" sanoi lordi Dennis vielä kerran. Lady Casterley pysähtyi ja
polki jalallaan maata. Barbaran silmät kiilsivät.
"Onko jotakin muutakin, jonka sinä tahdot murskata, rakkaani?"
"Babs!" mutisi lordi Dennis; mutta tyttö jatkoi, puristaen
tiedottomasti hänen kättään rintaansa vasten. "Sinun on hyvä kiusata
minua tänään -- mutta jos tämä olisi tapahtunut eilen -- --"
Kuullessaan nämä hämärät sanat lady Casterley kääntyi pois, ja hänen
kenkänsä jättivät pienet tahrat kiilloitetulle lattialle.
Barbara kohotti poskelleen nuo sormet, joita hän oli niin
suonenvedontapaisesti puristanut. "Älä anna hänen mennä, eno", hän
kuiskasi, "älä nyt juuri!"
"Ei, ei, rakkaani", mutisi lordi Dennis, "tietenkään en -- tämä jo
riittää".
"Se on ollut sinun sentimentaalista hullutustasi", kuului lady
Casterleyn ääni kaukaa nurkasta, "mikä on saanut tämän aikaan".
Vastaten vyötäisillään olevan käden puristukseen Barbara ei
sanonut mitään, ja hiljaisuudessa kuultiin pienen jalan vetäytyvän
taaksepäin. Kumpainenkaan ikkunalla-olijoista ei kääntänyt päätään.
Vielä kerran tuo jalka vetäytyi takaisin ja sitten taas työntyi
eteenpäin. Osoittaen lattiata huudahti Barbara äkisti:
"Oh, taivaan tähden, seiso hiljaa; etkö jo ole kylliksi polkenut
tuota herhiläistä, vaikkapa se tulikin tänne, missä sillä ei ole
mitään tekemistä!"
Lady Casterley katsahti alas hyönteisen jäännöksiin.
"Inhottavaa!" hän sanoi. Mutta kun hän uudestaan puhui, niin se
tapahtui vähemmän kovalla ja enemmän valittavalla äänellä.
"Oletko jo päässyt eroon tuosta miehestä -- mikä nyt taas olikaan
hänen nimensä?"
Barbara lensi tulipunaiseksi.
"Jos herjaatte minun ystäviäni, niin minä menen suoraa päätä kotia
enkä koskaan tule puhuttelemaan teitä."
Hetken aikaa lady Casterley näytti siltä, kuin olisi saattanut lyödä
tyttärentytärtään. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi pieni, ivallinen
hymy.
"Kunnioitettava tunne!" hän sanoi.
Antaen enonsa käden pudota Barbara huudahti:
"Joka tapauksessa minun on parasta mennä. En tiedä, miksi te olette
minut kutsunut."
Lady Casterley vastasi kylmästi:
"Antaakseni sinun ja äitisi tietää tämän naisen epäitsekkäästä
käyttäytymisestä, saadakseni teidät pitämään silmällä Eustacea
ja antaakseni sinulle tilaisuuden korjata hulluutesi aiheuttamat
seuraukset. Sitäpaitsi minä tahdoin varoittaa sinua -- --", hän
pysähtyi.
"Mikäs nyt on?"
"Anna minun -- --", keskeytti lordi Dennis.
"Ei, eno, anna isoäidin ottaa kenkänsä!"
Barbara oli vetäytynyt seinää vasten, seisoen pelättävänä, pää
pystyssä. Lady Casterley pysyi äänettömänä.
"Oletteko valmis?" huudahti Barbara. "Onnettomuudeksi hän on lentänyt
tiehensä." Eräs ääni sanoi: "Lordi Miltoun."
Hän oli tullut sisään nopeaan ja äänettömänä, ennen ilmoitusta, ja
seisoi melkein koskettaen tuota pientä, ikkunan vieressä seisovaa
ryhmää, ennenkuin kukaan häntä huomasi. Hänen kasvoillaan oli
auringonpaahtamien kasvojen aavemainen näky, kasvojen, joista
mielenliikutus on karkoittanut veren, ja hänen silmänsä, jotka aina
muodostivat elävimmän osan häntä, olivat täynnänsä niin pistävää
vihaa, että muut katsahtivat alas.
"Minä haluan puhua sinulle kahden kesken", hän sanoi lady
Casterleylle.
Tuo kesyttämätön, pikkuinen olento vavahti silminnähtävästi, kenties
ensi kertaa elämässään. Lordi Dennis vei Barbaran mennessään, mutta
kuiskasi hänelle ovella:
"Seiso tässä hiljaa, Babs, minä en siedä tuota katsetta."
Huomaamatta Barbara jäi siihen.
Nuo kaksi matalaa ja toisilleen niin kaukaista ääntä tässä
pitkässä, valkeassa huoneessa saattoi erottaa kammottavan selvästi,
mielenliikutus kun tarjosi jokaiselle sanalle yliluonnollisen kyvyn
tunkeutua kaiken läpi. Tytön kiihtyneissä silmissä puhujain jokainen
liike oli kohtalokkaan täsmällinen, kuten niiden pienten olentojen,
jotka hän kerran oli nähnyt nukkenäyttelyssä Pariisissa. Hän saattoi
kuulla Miltounin syyttävän isoäitiään hirveän kuivilla ja katkerilla
sanoilla. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes hän, nähtyään,
että nämä eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, oli saapunut
entiselle paikalleen ikkunan vieressä.
Lady Casterley puhui:
"Minä en jaksanut nähdä sinun menevän perikatoon omien silmieni
edessä, Eustace. Minä tein sen, mitä tein, ankaran harkinnan jälkeen.
Minä tein parhaani sinun hyväksesi."
Barbara näki peloittavan hymyn muuttavan Miltounin kasvot -- hymyn,
joka uhmasi vihalla kiduttajaansa. Lady Casterley jatkoi:
"Niin, siinä sinä seisot ja näytät pirulta. Vihaa minua, jos tahdot,
mutta älä petä meitä voivottelemalla ja hourailemalla siksi, ettet
saa kuuta. Pukeudu sotisopaasi ja lähde taisteluun. Älä näyttele
pelkuria, rakkaani!"
Miltounin vastaus vaikutti piiskaniskun tavoin.
"Jumaliste! Vaiti!"
Seurasi kamala hiljaisuus. Ei sanojen karkeus, vaan voiman näkeminen,
voiman, joka äkkiä tuli paljastetuksi -- kuten äkäinen koira, joka
hetkeksi pääsee vapaaksi kahleistaan -- sai Barbaran päästämään
säikähtyneen äänen. Lady Casterley oli vaipunut vavisten tuoliin.
Katsahtamatta häneen Miltoun meni ulos. Jos heidän isoäitinsä olisi
kaatunut ja kuollut, niin hän ei olisi, sen tiesi Barbara, pysähtynyt
katsomaan häntä. Hän juoksi esiin, mutta vanha nainen viittasi häntä
pois.
"Mene hänen perässään", hän sanoi, "äläkä anna hänen mennä yksinään".
Tämän nääntyneen äänen vaikutuksesta Barbara riensi pois.
Hän saavutti veljensä, kun tämä oli astumassa autoon, jolla oli
tullut, ja sanomatta sanaakaan pujahti hänen viereensä. Ajajan kasvot
ilmestyivät ikkunaan, mutta Miltoun vain liikautti päätään, ikäänkuin
sanoakseen: Minne tahansa, kunhan vain täältä pois!
Barbaran päähän välähti ajatus: "Jospa vain saattaisin pitää hänet
täällä vieressäni."
Hän nojasi ulos ja sanoi rauhallisesti:
"Nettlefoldiin, Sussexissa -- älkää välittäkö bentsiinistä -- sitä
saatte matkan varrelta. Saatte mitä tahdotte. Nopeasti!"
Mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi:
"Kyllä, neiti. Dorkingin lähellä, eikö totta?"
Barbara nyökäytti päätään.