Länsituuli, jonka mumina oli edellisenä yönä saatellut Courtieria ja
Miltounia, toi tullessaan jokea pitkin syksyn ensi tunnelman. Hitaan
hiipivinä ja pehmeän harmaina pilvet näyttivät koettavan pimittää
aurinkoa, mikä paistoi vain katkonaisesti tänä aikaisena aamuna. Kun
Audrey Noel pukeutui, niin auringonsäteet tanssivat toivottomasti
vaalealla seinällä, pienten harhailevien sielujen tavoin, sääskien
suristessa iloisesti, jättämättä ilmaan mitään jälkiä. Takaikkunan
tummien uutimien rakojen läpi muutamia tupruavia valokuituja
tunkeutui hänen peilinsä selkään. Kokoonpantuina värisevistä,
harmaista spiraaleista, jotka olivat niin paksuja, että Audreyn
käsi hämmästyi, kun ei onnistunut tarttumaan niihin, ne tuottivat
hetken huvia onnettomalle sydämelle. Sillä miten hän olisi voinut
olla onnellinen, hänen rakkaansa kun oli ollut poissa kolmekymmentä
tuntia eikä hän ollut voittanut hänen viime suudelmiensa tuottamaa
tuhonomaista tunnetta, mikä oli hänet vallannut, kun sai kuulla
Miltounin päätöksen jättää edustajapaikkansa. Hänen, Audreyn, katse
oli ollut syvempi, hänen vaistolleen oli kohtalo tuonut sanan.
Olla jarruna, hänen hyödyllisyytensä hävittäjänä, olla olematta
apuna, mutta sen sijaan kammitsana, olla olematta inspiroivana
taivaana, mutta sen sijaan pilvenä! Ja epäilyksen vuoksi, jota
hän, Audrey, ei voinut ymmärtää! Hän ei ollut vihoissaan tuon
käsittämättömän epäilyn vuoksi, mutta hänen fatalisminsa ja hänen
myötätuntonsa oli seurannut sitä Miltounin tulevaisuuteen. Kun asiat
nyt olivat tällä kannalla, niin ei voinut kestää kauan, ennenkuin
Miltoun tuntisi, että Audreyn rakkaus häiritsi häntä. Ja vaikkapa hän
sitten vielä kaipaisikin häntä, Audreytä, niin hän kaipaisi häntä
vain ruumiillaan. Ja jos Miltoun tämän epäilyn vuoksi saattoi jättää
uransa, niin hän saattoi myöskin elää Audryn kanssa rakkautensa
haihduttuakin! Tätä ajatusta hän ei voinut kestää. Se pisti hänen
keskushermoonsa. Ja kuitenkaan ei elämä saattanut olla niin raaka,
että olisi voinut valmistaa hänelle sellaisen onnen tarkoituksella
riistää sen häneltä! Varmastikaan hänen rakkautensa ei ollut vain
yhtä päivää varten, eikä Miltounin rakkaus mikään syleily, mikä
loppui siihen!
Tänä aamuna epätoivonsa vahvistamana hän myönsi itsensä kauniiksi.
Miltounin tuli, hänen täytyi kaivata häntä enemmän kuin tuota toista
elämää, jota ajatellessa Audreyn kasvot synkkenivät. Tuo toinen elämä
oli niin ankara ja niin kaukana hänestä, Audreystä! Niin rakkautta
vailla, niin muodollinen, ja kuitenkin -- hänelle, Miltounille, niin
todellinen, niin toivottoman ja kirotun todellinen! Jos hänen täytyi
tosiaankin luopua urastaan, niin sitten tuli heidän yhteiselämänsä
varmastikin miellyttämään häntä, Miltounia -- elämä yksinkertaisten
ja suloisten asiain keskellä, kaikkialla maailmassa, musiikkeineen ja
tauluineen, kukkineen ja luontoineen, ystävineen, jotka kävivät heitä
katsomassa heidän itsensä vuoksi, elämä, missä oltiin ystävällisiä
kaikkia kohtaan, autettiin köyhiä ja onnettomia ja rakastettiin!
Mutta Miltoun ei kaivannut sellaista elämää! Mitä hyödytti luulotella
sitä? Oli oikein ja luonnollista, että hän tahtoi käyttää valtaansa!
Johtaa ja palvella! Hän, Audrey, ei tahtonut häntä muunlaiseksi.
Näissä ajatuksissaan hän kiersi ja kääri tummaa tukkaansa ja hautasi
sydämensä pitsipeitteen alle. Hän huomasi myöskin ominaisella
huolellisuudellaan kaksi kuihtuvaa kukkaa maljakossa, mikä oli
pöydällä, ja poistettuaan ne hän tyhjensi maljan ja täytti sen
uudestaan vedellä.
Ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, auringonsäteet olivat tauonneet
tanssimasta ja harmaat valokuidut olivat kadonneet. Syystaivas oli
päässyt oikeuksiinsa. Mennessään hallissa olevan peilin ohi, mikä
oli aina kohdellut häntä karkeasti, hänellä ei ollut rohkeutta
katsahtaa siihen. Sitten äkkiä naisen usko oman viehätyksensä
voimaan tuli hänen avukseen. Hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi
-- varmastikin Miltounin täytyi rakastaa häntä enemmän kuin
omaatuntoaan! Mutta tämä luottamus oli hyvin arka ja valmis häviämään
ensi vastuksen sattuessa. Vieläpä tuo ystävällinen, tuoreposkinen
palvelustyttökin näytti tänä aamuna katsovan häntä säälien, ja
kaikki hänen muotoaistinsa, joka sai hänet välttämään kaikkea, mikä
saattoi häiritä tai haavoittaa muita, tai saada jonkun pitämään häntä
säälittävänä, heräsi hänessä heti. Hän tuli yhä varovaisemmaksi
ilmaisemaan jotakin, itselleenkin. Siten hän kulutti aamupäivän,
toimittaen koneellisesti kaikki pienet askareensa. Ylitsevuotava halu
seurasi häntä koko ajan, halu viedä hänet mukanaan pois Englannista,
halu nähdä, saattoivatko ne tuhannet kauneudet, jotka hän saattoi
näyttää hänelle, Miltounille, sytyttää hänessä rakkauden niitä
asioita kohtaan, joita hän rakasti. Tyttönä hän oli viettänyt melkein
kolme vuotta ulkomailla. Eikä Eustace ollut koskaan ollut Italiassa
eikä hänen rakastamissaan vuoristolaaksoissa! Sitten hänen Templessä
olevien huoneittensa muisto kosketti tätä näkyä ja ruhjoi sen. Mikään
Tizianin taulu tai alppiruusu ei voinut huumata noiden kirjojen,
noiden paperien ja tuon suuren kartan rakastajaa. Ja nahanhaju tuli
hänen sieraimiinsa niin vahvana, kuin hän olisi ollut äänettömästi
askartelemassa hoitaen sairasta Miltounia. Sitten hänen lävitseen
kävi taas lämmin, ihmeellinen tunne, minkä vallassa hän oli ollut
noina kalliina päivinä -- tunne, joka salaa tiesi saavuttavansa
voittonsa ja täydellistymisensä, tuo suloinen tunne siitä, että
uhrasi koko aikansa, kaikki ajatuksensa, tunne siitä, että odotti
tuota jumalaista, peruuttamatonta hetkeä, jolloin lopultakin saattoi
antaa itsensä ja olla hänen. Hän muisti myöskin, miten väsynyt,
miten sanomattoman väsynyt hän oli ollut ja miten hän oli hymyillyt
koko ajan sisäistä hymyä sen johdosta, että oli ollut väsynyt hänen
vuokseen.
Ovikellon ääni sai hänet säikähtämään. Miltoun oli sähköttänyt
tulevansa iltapäivällä! Hän päätti olla näyttämättä mitään
hämmennyksestään ja veti syvään henkeään, odottaen hänen suudelmiaan.
Se ei ollut Miltoun, vaan lady Casterley.
Isku sai veren kiehumaan hänen ohimoillaan. Sitten hän huomasi, että
hänen edessään oleva pikkuinen olento värisi myöskin. Vetäen esiin
tuolin hän sanoi: "Haluatteko istua?"
Tuon vanhan äänen sävy, kun se kiitti häntä, toi hänen muistiinsa
elävästi Monklandin puutarhan, mikä välkkyi kesän suloudessa, ja
Barbaran, joka seisoi veräjällä tuon pienen haamun yläpuolella,
mikä nyt istui siinä niin hiljaa hyvin kalpein kasvoin. Nuo terävät
piirteet, nuo kiinteät, verhotut silmät olivat niin usein kiusanneet
hänen ajatuksiaan; ne olivat pahan unen kaltaisia, mikä oli
toteutunut.
"Minun tyttärenpoikani ei ole täällä, eihän?"
Audrey pudisti päätään.
"Me olemme kuulleet hänen päätöksensä. En tule puhumaan teille mitään
turhia. Se on onnettomuus -- minulle se merkitsee tuhoa. Minä olen
tuntenut hänet ja rakastanut häntä lapsesta saakka ja olen ollut
kylliksi hullu uneksiakseni unia hänestä. Minä tahtoisin tietää,
tiedättekö te, minkä verran me olemme luottaneet häneen. Teidän
täytyy antaa vanhalle naiselle anteeksi hänen tulonsa tänne tällä
lailla. Minun iälläni vain harvat asiat merkitsevät mitään, mutta ne
merkitsevät hyvin paljon."
Ja Audrey ajatteli: "Ja minun iälläni vain yksi asia merkitsee, ja se
merkitsee enemmän kuin kuolema." Mutta hän ei puhunut mitään. Kenelle
ja mitä varten hän olisi puhunut? Tälle vanhalle naiselle, joka
edusti koko maailmaa? Mitä hyötyä sanoista?
"Minä voin sanoa teille", jatkoi tuon pienen olennon ääni, olennon,
joka tuntui niin täyttävän koko huoneen harmaudellaan, "sen, mitä en
saattaisi sanoa muille, sillä te ette ole kovasydäminen".
Vavahdus kävi tuosta niin ylistetystä sydämestä äänettömiin huuliin
asti. Ei, hän ei ollut kovasydäminen! Vieläpä hän saattoi olla
myötätuntoinen tuota vanhaa naista kohtaan, jonka äänestä levottomuus
oli riistänyt sen despotismin.
"Eustace ei voi elää ilman uraansa. Hänen uransa on hän itse. Hänen
täytyy toimia ja johtaa ja käyttää valtaansa. Mitä hän on antanut
teille, se ei ole ollut hänen todellinen itsensä. Minä en halua
loukata teitä, mutta totuus on totuus, ja meidän täytyy kumartua sen
edessä. Se saattaa olla ankarata, mutta minä voin kunnioittaa surua."
Kunnioittaa surua! Niin, tämä harmaa vieraissakävijä saattoi sen
tehdä tuulen tavoin, joka kulkee vedenpinnan yli, tuulen tavoin, joka
koskettaa ruusua, mutta tunkeutua sydämeen ja ymmärtää sen suruja,
sitä tuo vanha nainen ei voinut! Yhtä hyödytöntä oli koettaa saada
ilmi pääskysten kiertoliikkeiden tarkoitusta tai pyrkiä maljassa
olevien liljojen hennon tuoksun lähteille! Miten hän olisi tietänyt,
mitä liikkui Audreyn sisällä -- tuo vanha nainen, jonka veri oli
kylmennyt? Ja Audreystä tuntui siltä, kuin olisi katsellut jotakin,
joka heitteli häntä sen kuorilla, jonka hänen oma henkensä oli jo
kauan sitten syönyt. Hän halusi nousta ja tarttua tuohon kylmään
hämähäkinkäteen, nostaa sen sydämelleen ja sanoa: "Tunnustelkaapas
tätä ja vaietkaa!"
Mutta, oli miten oli, hän ei menettänyt omituista myötätuntoaan
noiden valkeiden, teräväpiirteisten kasvojen omistajaa kohtaan. Ei
ollut hänen vierailijansa virhe, että hän oli tullut! Jälleen lady
Casterley puhui.
"Nyt on vielä aikaa. Jos te ette lopeta sitä nyt heti, niin
asia tulee teille myöhemmin vaikeammaksi Hän ei tule muuttamaan
mieltään. Jos te saatatte hänet jättämään uransa, niin se tulee vain
vaikuttamaan teihin takaisin. Minä voin odottaa teiltä vain vihaa sen
johdosta, että puhun teille tällä lailla, mutta uskokaa minua, ajan
oloon tämä on kääntyvä yhtä hyvin teidän kuin hänenkin parhaakseen."
Mrs Noelin valtasi ivallisen raivon voimakas sydämenjyskytys, kun
hän kuunteli tätä puhetta. Hänenkin parhaakseen! Ruumiin parhaaksi,
joka on juuri hengittänyt viime henkäyksensä, kukkasen parhaaksi,
joka on paraikaa kantapään alla, vanhan koiran parhaaksi, jonka
isäntä jättää viimeistä kertaa! Vähitellen lyijynraskas paino
pysäytti hänen sydämensä värinän. Jos hän ei tehnyt siitä loppua
heti kohta! Nuo sanat, jotka olivat lausumattomina olleet niin kauan
hänen rinnassaan, olivat nyt tulleet sanotuiksi. Niin, jos hän ei
sitä tehnyt, niin hänellä ei tullut koskaan olemaan hetkenkään
rauhaa, tuntiessaan, että pakotti Miltounin kuolemaan eläessään ja
hävitti oman rakkautensa ja ylpeytensä! Ja toinen oli nyt antanut
hänelle kannukset! Ajatus, että joku toinen -- tuo ankaran maailman
ankara nainen -- oli pukenut sanoiksi sen, mikä oli vaivannut hänen
rakkauttaan ja ylpeyttään niiden aikakausien läpi, jotka olivat
kuluneet siitä, kun Miltoun oli puhunut hänelle päätöksestään,
ajatus, että joku muu oli sanonut hänelle sen, minkä hänen sydämensä
oli jo niin kauan tietänyt olevansa pakotettu tekemään -- tämä pisti
häntä veitsen tavoin! Tätä hän ei mitenkään voinut kestää!
Hän nousi ylös ja sanoi:
"Jättäkää minut nyt, olkaa hyvä! Minulla on niin paljon
toimitettavaa, ennenkuin lähden."
Eräänlaisella ilolla hän näki noiden vanhojen kasvojen hämmästyvän,
eräänlaisella ilolla hän pani merkille, miten vapisevat kädet
kohottivat niiden omistajan tuolista, ja kuuli änkyttävän äänen
sanovan: "Te lähdette? Ennenkuin -- ennenkuin hän tulee? Te -- te
ette tahdo enää nähdä häntä?" Eräänlaisella nautinnolla hän pani
merkille, miten lady Casterley ei tietänyt, tuliko hänen kiittää vai
siunata vai hiipiä pois sanomatta mitään. Eräänlaisella nautinnolla
hän pani merkille, miten veri nousi noihin kalpeihin kasvoihin
ja miten kuihtuneet huulet puristuivat toisiaan vastaan. Sitten,
tuskin kuiskaten: "Kiitän teitä, rakkaani!" lady Casterley kääntyi,
kestämättä enempää katsetta tai ääntä. Mrs Noel meni ikkunan luokse,
painoi otsansa ruutua vasten ja koetti olla mitään ajattelematta. Hän
kuuli rattaanpyörän äänen -- lady Casterley oli mennyt. Ja sitten
hän huomasi sen, mikä on jokaisesta naisesta tai miehestä hirveintä
tietää, sen, ettei voinut itkeä!
Tänä elämänsä katkerimpana ja tyhjimpänä hetkenä hän tunsi itsensä
oudon tyyneksi, nähden selvästi, tarkasti, mitä hänen tuli tehdä ja
minne mennä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä äkkiä, tai se jäi kokonaan
tekemättä! Äkkiä ja ilman melua! Hän pani kasaan muutamia tavaroita,
lähetti palvelustyttönsä hakemaan ajuria ja istui kirjoittamaan
kirjettä.
Hänen ei pitänyt tehdä tai sanoa mitään, mikä saattoi kiihdyttää
Miltounia ja saattaa hänet jälleen sairaaksi. Se sai olla tyyni ja
järkevä, tuo kirje! Olisi ollut helppo kirjoittaa hänelle ja sanoa,
minne meni, kirjoittaa kirje, joka olisi saanut hänet, Miltounin,
tulemaan lentäen perässä. Mutta kirjoittaa tyyni, järkevä kirje, mikä
tuli saamaan hänet odottamaan ja ajattelemaan, ilman että koskaan
tuli tapaamaan häntä! Tämä ajatus mursi hänen sydämensä.
Kun hän oli lopettanut ja sulkenut kirjeen, niin hän istui
liikkumattomana, kädet ja aivot jähmeinä, koettaen käsittää, mitä oli
lähinnä tehtävä. Mennä, ja siinä oli kaikki!
Hänen matkalaukkunsa olivat jo alhaalla. Hän valitsi pienen
hatun, mistä eniten piti, ja veti sen päälle paksuimman harsonsa.
Heitettyään sitten matkatakin harteilleen ja vedettyään hansikkaat
käteensä hän katsahti pitkään peiliin, ja huomattuaan, että mikään ei
voinut enää pidättää häntä lähtemästä, hän tarttui pukukoteloonsa ja
läksi alas.
Virran partaalla itki eräs lapsi, ja tuo kirkuva, kiihkeä,
kyyneltulvan katkoma ääni sai hänet peittämään huulensa, ikäänkuin
olisi kuullut oman sielunsa sitä tietä kaikkoavan.
Hän nojasi ulos vaunuista sanoakseen palvelustytölle:
"Menkää ja lohduttakaa tuota itkevää, Ella."
Vasta kun hän oli päässyt vaunuun, turvaan kaikilta katseilta, hän
puhkesi toivottomaan itkuun. Ikkunain ohi kiitävä vaalea savu ei
ollut haihtuvampaa kuin hänen ilonsa oli ollut. Sillä hänellä ei
ollut mitään harhaluuloja -- kaikki oli ohitse! Kaiken kaikkiaan sitä
ei ollut kestänyt -- vuottakaan! Mutta tällä hetkelläkään hän ei
olisi mistään hinnasta tahtonut olla ilman rakkauttaan, mikä nyt oli
mennyt hautaan, kuten kuollut lapsi, joka nyt ei koskaan enää tullut
koskettamaan kaipaavilla sormillaan hänen rintaansa.