Charles Courtier.
Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän
luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen
loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai
edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla,
ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut
pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan
muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei
ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut
sellainen, minä Courtier häntä piti -- että jokin hänessä kaipasi
häntä -- kaipasi -- --! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se
oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan
hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän
käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä
hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde
Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden
kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi
häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti
poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti
oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta,
petturista ja koketista! Ja tuo kirje -- sisältämättä tavuakaan
nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta
kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.
Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen
itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti
saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän
ei tahtonut perääntyä -- tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti,
näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan,
ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua!
Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia
oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin
hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti
se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa.
Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina,
odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun
Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai
kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet
alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla.
Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön.
Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.
Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi
antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä
paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen,
polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.
Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja
portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan
vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja
ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa
jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin
poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään
vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä,
punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"
"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset
ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään,
aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan
auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti --
minne?
Tuo nainen puhui jälleen:
"Olen pahoillani, jos tahdoitte häntä tavata, neiti, sillä hän on
mennyt."
Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan,
joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään
tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:
"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on
lähtenyt ulkomaille."
Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi
auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun
kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä,
naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.
Hänet valtasi hirveä halu nauraa, mitä seurasi hirveä halu itkeä.