Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä
kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti
puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa,
eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta.
Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi
seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä
selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli
suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi,
ja hän heräsi.
Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla,
kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten
-- --! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja
sitten" oikeastaan merkitsivät.
Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä,
meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä
kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin
Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän
nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä,
mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän
ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan.
Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan
lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi
Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan,
että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se
oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä
aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä
kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla
saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.
Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona
iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt
ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli
hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja
iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä
Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla
turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle
kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti
Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai
puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien
tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella,
niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain
katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!
Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin
käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli
kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman
pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier
olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän
alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan
tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään
ikkunan luo hän katseli ulos.
Ääni hänen takanaan sanoi äkisti:
"Täti Babs!"
Käännyttyään takaisin hän näki pikku Ann'in katselevan suorilla
pähkinänvärisillä silmillään. Barbaran läpi kävi hermoväristys.
"Onkos tämä sinun huoneesi? Tämä on kaunis huone, eikös niin?"
Hän vastasi:
"Hyvin sievä, Ann."
"Niin. Minä en ole ollut koskaan täällä ennen. Joku tuli juuri, niin
että minun täytyy mennä."
Tahtomattaan Barbara vei käden poskelleen ja meni nopeasti halliin
sisarensa tyttären kanssa. Ovella William-niminen palvelija ojensi
hänelle kirjeen. Hän katsahti päällekirjoitukseen, mikä oli
Courtierin. Hän meni takaisin huoneeseen. Raollaan olevasta ovesta
hän näki pikku Annin seisovan, jalat harallaan, kädet laskettuina
vyölle, nykerän pienen nenän osoittaessa Williamia. Barbara sulki
oven äkisti, repi kuoren auki ja luki:
Arvoisa Lady Barbara.
Olen pahoillani sen johdosta, että kohtaukseni teidän veljenne
kanssa oli hyödytön.
Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille
kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät,
on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule
ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva
teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen
näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te
hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja
ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun
kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin,
hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.