Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja
sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia
minuutteja, katse luotuna maahan -- kuten tyttö, jolta leikkikalu
on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee.
Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni
ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu
sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.
Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän
lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme
tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi
kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan
sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten
saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi
lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas
Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu
selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien
suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen,
jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän
pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle:
"Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet
eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun
kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara
palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena,
kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt,
vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä
koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.
Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli
pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:
"Kas niin, enkelini, onko sinulla joku läksytys minua varten?"
Agatha vastasi kylmästi:
"Minä luulen, että olit pähkähullu viedessäsi mrs Noelin hänen
luokseen."
"Naisen velvollisuuksiin kuuluu", mutisi Barbara, "hieman hulluutta".
Agatha katsahti häneen vaieten.
"En ymmärrä sinua", hän sanoi lopulta, "sinä et ole hullu!"
"Vain lurjus."
"Sinusta voi tuntua oikealta tehdä pilaa Miltounin elämän
raunioilla", mutisi Agatha, "mutta minusta ei".
Barbaran silmät kirkastuivat, ja kovalla äänellä hän vastasi:
"Maailma ei ole sinun lastenkamarisi, enkelini." Agatha puristi
huulensa lujasti yhteen, mikä tuntui merkitsevän: "Sitten sen pitäisi
olla!" mutta hän vastasi vain:
"En luule sinun tietävän, että näin sinun äsken juuri Gustardilla."
Barbara katseli häntä hetken hämmästyneenä ja purskahti nauruun.
"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus -- sääli vanhaa
Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri
kantapäillään ja meni ulos.
Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla
sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli
käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun
toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä
itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä
kuumeessa -- sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken
verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi
loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut
tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen
päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä.
Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan.
Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän
piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen
palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi
muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman
porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella
ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta.
Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään
sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella,
missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi,
ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan,
mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten
ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi
sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen
majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen
yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä,
niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja
laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä
sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina -- saattoiko tämä olla
se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä!
Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään
viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara
kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde
Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin
jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön
kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä
oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa -- niin
tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon
edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien
haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja
tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten
muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön
rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut
ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin,
ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen
kaltaiselleen, tuntui oudolta.
Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä
ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi,
kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon
alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa
ja vapautuneen kaikista rajoista -- liidellen suloisesti ilman
mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen,
mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki
tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten,
vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui
omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut
juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen
sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan
pyhäkön ovelta.
Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja
katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:
"Rakkaani, tuleppas tänne minuutiksi, tahdotko?"
Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä
liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen
ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi
siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa:
"Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme
puhutelleet heitä."
Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut
säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian
miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa
muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään,
mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten
johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat
olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi
Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella
ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota
vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen.
Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady
Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa
henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja
he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista
vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti
tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta
omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys,
joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka,
naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta
kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen:
"Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla
muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.
Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä
kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.
Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti
otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus
ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet
näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä
tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen
roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet
kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista
sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen
kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun
päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan
saadakseen puheen alkuun.
"Ah! Babs, sinä olet ollut ulkona?"
Valveilla aina sormenpäitä myöten, hermot kirvelevinä, mutta
ilmaisematta mitään tästä Barbara vastasi:
"En, vain tornin katolla."
Hänelle tuotti pahanilkistä iloa, kun huomasi isänsä arvokkaan
ulkokuoren alla piilevän hämmennyksen. Huomattuaan tuon peitetyn
pilanteon lordi Valleys sanoi kuivasti:
"Tuijottamassa tähtiin?"
Sitten hänelle ominaisella äkillisellä päättäväisyydellä hän lisäsi,
ikäänkuin kiusaantuneena viivyttelyn ja horjumisen johdosta.
"Tiedätkö sinä, että minä en luule olevan viisasta käydä kohtauksilla
sokerileipurien myymälöissä, kun Ann on Lontoossa."
Häneltä jäi huomaamatta Barbaran silmissä oleva vaarallinen välke,
mutta ei lady Valleysiltä, joka sanoi heti paikalla:
"Epäilemättä sinulla oli siihen riittävät syysi, rakkaani."
Barbara käyristi huultaan selittämättömästi. Tosiaankin, jos he eivät
olisi olleet sellaisessa näytöksessä Miltounin kanssa ja jos he eivät
olisi olleet niin levottomia kuin olivat, niin he molemmat olisivat
nähneet, että siinä tilassa kuin heidän tyttärensä oli, oli parasta
puhua mahdollisimman vähän. Mutta he eivät pystyneet hallitsemaan
hermojaan, ja entistä kärsimättömämmällä äänellä lordi Valleys
huudahti:
"Sinusta ei tunnu, luulen, minkään selityksen antaminen
tarpeelliselta."
Barbara vastasi:
"Ei."
"Ah!" sanoi lordi Valleys: "minä huomaan, että selitys voidaan saada
tuolta herrasmieheltä, jonka sopivaisuusaisti on ollut sellainen,
että on saattanut ehdottaa sinulle jotakin sellaista."
"Hän ei sitä ehdottanut, vaan minä."
Lordi Valleysin kulmakarvat kohosivat korkeammalle.
"Tosiaanko?" hän sanoi.
"Geoffrey!" mutisi lady Valleys, "muistaakseni minun piti puhua
Babsille".
"Se olisi epäilemättä viisainta."
Barbarassa, jota tällä tavoin ensi kertaa vakavasti nuhdeltiin,
heräsi omituinen tunne, ikäänkuin hänen ihoaan olisi kaavittu --
sairas ja samalla kertaa pirullinen tunne. Sillä hetkellä hän olisi
saattanut vaikka lyödä isänsä kuoliaaksi. Mutta hän ei ilmaissut
siitä mitään, oli vain hieman laskenut silmäluontaan alemmaksi.
"Oliko vielä muutakin?" hän sanoi.
Lordi Valleysin leuka kävi äkkiä hieman pitemmäksi.
"Jatkoksi sinun osuuteesi Miltounin asiassa se on erikoisen
viehättävää."
"Rakkaani", pisti tähän väliin lady Valleys, "Babs on selittävä
minulle. Se ei ole mitään, tietenkään."
Barbaran tyyni ääni sanoi taas:
"Oliko vielä muutakin?"
Tämän lauseen toistaminen tuolla hulluksi tekevällä, kylmällä
äänellä hävitti melkein kokonaan hänen isänsä vaikeasti säilyneen
itsehillinnän.
"Sinusta ei saa selvää", hän sanoi kuolettavan kylmästi. "Minulla
on oleva kunnia sanoa tuolle herrasmiehelle, mitä minä hänestä
ajattelen."
Näiden sanojen johdosta Barbara vetäytyi kokoon ja loi katseen heihin
kumpaiseenkin.
Tämän katseen alla, mikä kylmän kovuutensa tähden oli niin hirveän
elävä, lordi ja lady Valleys eivät voineet pysyä paikoillaan. Tuntui
siltä, kuin Barbara olisi riistänyt heidän naamarinsa, heidän, jotka
pitkäaikaisen, eittämättömän omahyväisyyden vuoksi olivat tulleet
kankeiksi, venymättömiksi ja tavallisemmiksi kuin itse tiesivätkään.
Totisesti kamala hetki! Sitten Barbara sanoi:
"Jos teillä ei ole mitään muuta, niin minä menen maata. Hyvää yötä."
Ja yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, hän poistui.
Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja
tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten
lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa
kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen.
Ja koko ajan hän ajatteli:
"Vai niin! Rakkaani! Vai niin!"