Courtier istui Hyde Parkissa odottaen kello viittä.
Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin
tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut
kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka
pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten
rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja
sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin
putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja
surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen
niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.
Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo
kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten
heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt,
mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki
Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli
pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja
pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle
olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään
mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä
ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu
ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan
auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan
Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi
ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä
katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen
oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut
myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä
hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei
kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman
kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä
filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!
Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle
häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa
olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka
ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin,
upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta
häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan.
Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät
Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme,
kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti
Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen
hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.
Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien
vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät
hyvin pian!
Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden
menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta
tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla
niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui
osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut
koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin
sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut
pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei
tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että
oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime
viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara
hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei,
se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin
kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut
jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi
rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse
olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten
kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki
ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä
siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin
naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi
hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka
vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana
palkintona.
Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa -- mistä
toivottomuus ei ollut kaukana -- hän istui ja katseli lehtien
putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo
näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa
häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi
hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi
hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.
Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen
ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä
vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin
lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan.
Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää
pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista
varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi
huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli
melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka
maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli
kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja
auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki,
keitä he olivat -- tämä pari!
Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei
päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä.
Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen
kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti
alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi,
ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti
yhteenpuristettuina.