Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin
päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa,
hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman
eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin
liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja
näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat,
Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella
riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan
jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin
hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä.
Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä
olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.
On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On
sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan
aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi -- toivottoman todeksi
häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme
viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia.
Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein
hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman
vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön
edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli
auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän
käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain
kasvoista.
Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa
säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä
taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat
sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat
heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja
tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta!
Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli
toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan
sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät
pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä
tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille,
ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti
ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat
hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja
huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta
heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat
vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi
sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui
vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä
herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai
epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan
ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja
pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa,
jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen
tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä
ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia -- aistia
havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.
Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki
maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla
enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin
hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään
postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa
muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään
Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt
tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä
lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa
mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei
ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa
yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua
sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa
kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon
hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä
ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus
ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi.
Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen,
vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn
kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja
erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin -- ne olivat hänen
kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon
helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän
kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen
henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä -- oli passiivisen ja
kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon,
joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus,
kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta
oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin,
tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi
ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän
kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä
maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen
oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt
häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä
eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin?
Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa?
Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta,
hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä
jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut
koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja
epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja
jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda.
Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus
oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi -- niin, siksi hän saattoi
ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan
noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle.
Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut
pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon
tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt
kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa
hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä
lailla -- pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt
järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota
myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus
turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan
päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen
päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli
hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin
osaa -- olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän
palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja
yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja
kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta.
Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen
kadulla...
Klubi, missä lordi Dennisillä oli tapana käydä, oli St. Jamesissa,
eikä siihen ollut vaikuttanut muotivesien luode ja vuoksi --
se seisoi kiinteästi, kieppuen ankkurinuorassaan, hiljaisessa
umpivedessä, ja Miltoun tapasi enonsa kirjastosta. Hän luki Burtonin
matkakertomusta ja joi teetä.
"Kukaan ei tule tänne", hän sanoi, "niin että, huolimatta ovella
olevista sanoista, me voimme jutella. Tarjoilija, tuokaa hieman lisää
teetä, olkaa hyvä."
Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun
tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet
pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi,
vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään
siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän
kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla
syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa
ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista
oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska
hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:
"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä
tunnet minun suhteeni!"
Lordi Dennis nyökäytti päätään.
"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule
mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää
edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein
sinun mielestäsi?"
Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen
harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut
menneitä.
"Väärin, luulen", hän sanoi lopulta.
"Miksi, jos saan kysyä?"
"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun
verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole
hänelle mieluinen."
"Tämä on minusta käsittämätöntä", sanoi Miltoun.
Lordi Dennis vastasi lujasti:
"Sinä olet kysynyt minulta suoraan, ja minä oletan, että sinä kaipaat
suoraa vastausta!"
Miltoun nyökkäsi.
"Sitten, rakkaani, älä moiti minua, jos sanonkin jotakin
epämiellyttävää."
"Sitä en tee."
"Hyvä! Sinä sanot aikovasi luopua julkisesta elämästä omantuntosi
tähden. Minulla ei voisi olla mitään sitä vastaan, jos asia päättyisi
siihen."
Hän pysähtyi ja jäi joksikin aikaa äänettömäksi, hakien ilmeisesti
sanoja, joilla olisi ilmaissut sekavat ajatuksensa.
"Se ei vetele, Eustace, sillä julkinen toimihenkilö on sinussa paljon
vahvempi kuin tuo toinen. Sinä kaipaat tilaisuutta johtaa enemmän
kuin rakkautta. Sinun uhrauksesi on tappava sinun mieltymyksesi.
Se, mitä sinä luulet vahingoksi ja haitaksi itsellesi, on lopulta
osoittautuva siksi tuolle ladylle."
Miltoun hymyili.
Lordi Dennis jatkoi hyvin kuivasti, ja hänen äänessään oli hieman
pahanilkisyyttä:
"Sinä et kuuntele minua, mutta minä näen selvästi, että kehitys
on jo alkanut sinun sisälläsi. Sinussa, Eustace, on omituinen
jesuiittamainen piirre. Mitä sinä et tahdo nähdä, sitä sinä et tahdo
tarkastaakaan."
"Sinä kehoitat minua sitten tekemään kompromissin?"
"Päinvastoin, minä huomautan, että sinä teet kompromissin, jos koetat
pitää kiinni sekä omastatunnostasi että rakkaudestasi. Sinä koetat
silloin kulkea molempia teitä."
"Tämä on mielenkiintoista."
"Ja sinä tulet huomaamaan, että menetät molemmat", sanoi lordi Dennis
terävästi.
Miltoun nousi. "Toisin sanoen sinä kehoitat minua, kuten muutkin,
luopumaan tästä naisesta, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.
Ja kuitenkin, enoni, sanotaan, että omassa tapauksessasi -- --"
Mutta lordi Dennis oli myöskin noussut, menetettyään vanhuuden kaikki
ominaisuudet ja tavat.
"Minun omasta tapauksestani", hän sanoi tylysti, "meidän on
tarpeetonta puhua. Minä en kehoita sinua jättämään ketään, sinä
ymmärrät minua väärin. Minä kehoitan sinua tuntemaan itsesi. Ja
minä sanon sinulle käsitykseni sinusta -- luonto on tehnyt sinusta
valtiomiehen, mutt'ei rakastajaa! Sinussa on jotakin kuivunutta,
Eustace, enkä minä ole varma, vaikka sitä olisi meidän koko
kastissamme. Me olemme olleet liian kauan tekemisissä muotojen ja
seremoniain kanssa. Meidän ei sovi asettua lyyrilliselle kannalle."
"Onnettomuudeksi", sanoi Miltoun, "minä en voi sopeutua sinun
teoriaasi enkä menetellä ala-arvoisesti".
Lordi Dennis alkoi kävellä edestakaisin, puristaen huuliaan lujasti
yhteen.
"Mies, joka neuvoo toista", hän sanoi lopulta, "on aina jotenkuten
hullu. Kuitenkin kaikitenkin sinä olet ymmärtänyt minua väärin. Minä
en ole niin julkea, että yrittäisin tunkeutua sinun henkesi sisimpään
sopukkaan. Minä olen vain sanonut sinulle, että minun mielestäni
olisi rehellisempää itseäsi kohtaan ja mieluisampaa tuolle naiselle,
jos sopisit omantuntosi kanssa ja säilyttäisit rakkautesi ja asemasi
julkisessa elämässä, kuin että luulottelet voivasi uhrata heikomman
hyväksi sen, jonka minä tiedän vahvemmaksi elementiksi sinussa.
Luulen, että muistat Demokritoksen sanat: _ethos andrópo daimon_
-- jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Minä
suositan niitä sinulle."
Miltoun seisoi kokonaisen minuutin vastaamatta ja sanoi sitten:
"Pyydän anteeksi, että olen vaivannut sinua, enoni. Keskitien
kulkeminen ei sovi minulle. Hyvästi!" Ja ojentamatta kättään hän meni
ulos.