Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä
Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä
oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa.
Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus
oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja
olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen
kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta,
vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon
irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään
levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo
arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme
aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin
läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi
tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa,
pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne
astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi,
niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas
kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten
olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan,
joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi
pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän
paahtaminen -- hyvin kuivaksi -- ja hänen vaatteittensa kuivaaminen
oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka
luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut
pitämään huolta omasta itsestään.
Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin
hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa
läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa
hän ei tahtonut ilmaista suruaan -- yhtä vähän kuin hän olisi
tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen
tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut
hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "_sto -- stare_" --
"kestää lujana" arvon.
Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta,
hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.
Kun Courtier -- viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs
Noelin luona -- pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä
seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin
vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin
työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja
tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta
tavaroitaan.
"Niin, mrs Benton, minä matkustan taas!"
Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan
menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla
äänellä:
"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu
mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän
vaarallisiin paikkoihin."
"Tällä kertaa Persiaan, mistä mattoja saadaan."
"Oh! Teidän pesunne on juuri tullut."
Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien
rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä
käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi
hämmästyttävällä äänellä:
"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi
minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä
muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää
tulemaan takaisin."
"Tässä on eräs vanha valokuva."
Mrs Benton otti sen.
"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja
pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:
"Tässä on teille kirje, johon lähettipoika odottaa vastausta."
Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani
osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren
hänen päähänsä...
Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin
hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi
hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme
keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki
eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään,
vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi,
mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.
Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen
silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua
-- kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin
hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa
olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui
hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin,
mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä
kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa
sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt
häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan
käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan
kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.
"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä:
"Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan
veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän
pitää minua vaarallisena."
"Kyllä, mutta hän kunnioittaa teitä ja pitää teistä."
"Ja minä kunnioitan häntä ja pidän hänestä", vastasi Courtier.
Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea
pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.
"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan", sanoi Barbara
äkisti.
Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen
sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:
"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti
tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"
"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna
kello viisi" Courtier nousi.
Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat
hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja
sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi
yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään
kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt
mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta
tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan?
Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin -- tuo koko asia oli mieletöntä!
Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi
saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin
hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa:
"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin
hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä
rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun
osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli
häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma
hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan
häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman
vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara
oli -- huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän,
Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän
kerran, ja sitten menemään tiehensä!