Joku nousi hallin sohvalta ja tuli häntä vastaan. Se oli Courtier.
"Viimeinkin tapaan teidät", hän sanoi, "toivon, että tulisitte
kanssani päivällisille. Minä lähden Englannista huomisyönä, ja
minulla on jotakin sanottavaa teille."
Miltounin pään läpi välähti ajatus: Tietääkö hän? Hän myöntyi
kuitenkin, ja he menivät ulos yhdessä.
"On vaikea löytää rauhallista paikkaa", sanoi Courtier, "mutta tämä
saattaa olla".
Se oli pieni ravintola, missä kävi paljon kilpa-ajajia ja mikä oli
tunnettu mainioista paisteistaan. Ja kun he istuutuivat vastapäätä
toisiaan melkein tyhjään huoneeseen, niin Miltoun ajatteli: Kyllä,
hän tietää! Voinko minä enää kestää tätä? Hän odotti melkein
raivoissaan hyökkäystä, jonka tunsi olevan tulossa.
"Niin, te aiotte siis luopua paikastanne?" sanoi Courtier.
Miltoun katsoi häneen muutamia sekunteja ennenkuin vastasi:
"Keltä kuuluttajalta te olette saanut tämän tietää?"
Mutta Courtierin kasvoissa oli jotakin, joka hillitsi hänen
suuttumistansa. Niiden ystävällisyys oli ilmeinen.
"Minä olen melkein Audreyn ainoa ystävä", jatkoi Courtier
vakavasti, "ja tämä on minun viimeinen tilaisuuteni -- puhumatta
mitään tunteistani teitä kohtaan, jotka ovat, uskokaa minua, hyvin
sydämelliset".
"Jatkakaa sitten", mutisi Miltoun.
"Suokaa anteeksi, että esitän asian suorasti. Oletteko ajatellut,
mikä hänen asemansa oli, ennenkuin hän tapasi teidät?"
Miltoun tunsi veren ryntäävän kasvoilleen, mutta hän istui hiljaa,
painellen kynsiään kämmenpohjiin. "Niin, niin", sanoi Courtier,
"mutta tuo mielentila -- joka teissäkin on ilmennyt -- joka
määrää elävänä kuolemisen tai henkisen aviorikoksen naisille, saa
minun vereni kiehumaan. Te ette voi kieltää sitä, että nämä kaksi
vaihtoehtoa ovat tässä olemassa ja minä sanon, että teillä oli oikeus
perinpohjin protesteerata niitä vastaan ei vain sanoissa, vaan
teoissakin. Te protesteerasitte, sen minä tiedän, mutta tämä teidän
nykyinen päätöksenne on askel alaspäin, se merkitsee sitä, että
teidän vastalauseenne oli väärä."
Miltoun nousi istuimeltaan. "Minä en voi keskustella tästä", hän
sanoi.
"Hänen vuokseen teidän täytyy. Jos te luovutte valtiollisesta
toiminnastanne, niin te turmelette hänen elämänsä toisen kerran."
Miltoun istuutui uudestaan. "Täytyy" sana terästi häntä, ja hänen
silmänsä alkoivat muistuttaa vanhan kardinaalin silmiä. "Meidän
luonteemme, Courtier", hän sanoi, "ovat liian erilaiset, me emme tule
koskaan ymmärtämään toisiamme".
"Älkää huoliko siitä", vastasi Courtier. "Myöntäkäämme, että nämä
vaihtoehdot ovat hirveitä, ja niistä te ette olisi hyväksynyt
kumpaakaan, jos ette olisi joutunut mieskohtaisesti suhtautumaan
niihin --"
"Sitä", sanoi Miltoun jäätävästi, "teillä ei ole oikeutta sanoa".
"Joka tapauksessa te myönnätte ne -- jos uskotte, että teillä ei
ollut oikeutta pelastaa häntä, niin mille periaatteelle te perustatte
tämän uskonne?" Miltoun pani kyynärpäänsä pöydälle ja, nojaten
leukaansa käsiinsä, katseli menetettyjen asiain puoltajaa puhumatta
mitään. Hänen sisässään kävi senlainen meteli, että hän vain vaivoin
saattoi pakottaa huulensa tottelemaan.
"Millä oikeudella kysytte minulta tätä?" hän sanoi lopulta. Hän
näki Courtierin kasvojen käyvän tulipunaisiksi ja hänen sormiensa
kiertävän raivoisasti noita tulenkarvaisia viiksiä. Mutta hänen
vastauksensa oli yhtä kiinteän ivallinen kuin tavallisesti.
"Kas niin, minä voin tuskin istua hiljaa tänä viime iltana
Englannissa, kohottamatta sormea, kun te uhraatte naisen, johon
minä suhtaudun veljen tavoin. Minä sanon teille, millainen teidän
periaatteenne on: auktoriteettia, oikeaa tai väärää, mieleistä tai
vastenmielistä, täytyy ehdottomasti totella. Rikkoa lakia, tapahtui
se sitten mistä syystä tai kenen hyväksi tahansa, on teistä samaa
kuin rikkoa -- --"
"Älkää epäröikö -- sanokaa vain Jumalan käskyt."
"Erehtymättömän, voimassaolevan esivallan. Onko tämä teidän
periaatteenne oikea määritelmä?"
"Kyllä", sanoi Miltoun hampaittensa välistä, "niin luulen".
"Poikkeukset vahvistavat sääntöä."
"Pakkotapaukset synnyttävät huonoja lakeja."
Courtier hymyili: "Minä tiesin, että tulisitte vastaamaan täten. Minä
väitän, että niin ei ole tämän lain laita, joka on kokonaan aikaansa
jäljessä. Teillä oli oikeus vapauttaa tämä nainen."
"Ei, Courtier, jos meidän täytyy taistella, niin taistelkaamme
paljailla tosiasioilla. Minä en ole vapauttanut ketään. Minä olen
vain varastanut voidakseni päästä nälkää näkemästä. Ja siinä syy,
miksi minä en voi esiintyä enää mallina. Jos se tiedettäisiin, niin
minä en voisi pitää edustajapaikkaani tuntiakaan. Minä en voi käyttää
hyväkseni satunnaista salassapysymistä. Voisitteko te?"
Courtier vaikeni, ja Miltoun ahdisti häntä silmillään, ikäänkuin
olisi tahtonut katseellaan saada hänet lähtemään.
"Minä voisin", sanoi Courtier lopulta. "Kun tämä laki, pakottamalla
ne, jotka ovat joutuneet vihaamaan miehiään, henkiseen aviorikokseen,
hävittää aviosäädyn pyhyyden -- tuon saman pyhyyden, jota se on
ylläpitävinään, niin teidän täytyy toivoa, että kaikki järkevät
miehet ja naiset tekevät sen tyhjäksi ilman itsekunnioituksensa
menettämistä."
Miltounissa heräsi syvä ja notkea halu väitellä, mihin hän oli
luonnostaan niin taipuisa. Hän oli melkein unhottanut sen, että hänen
omasta tulevaisuudestaan keskusteltiin. Hän näki tässä edessään
olevassa kiihkeässä miehessä, jonka äänessä ja silmissä oli sellainen
vaaleankuuma kaiku ja katse, kaiken sen ilmenemisen, jota hän
luonnostaan vastusti.
"Tämä", hän sanoi, "on pirun asianajoa. Minä en hyväksy ketään
yksityistä tuomariksi omassa asiassaan."
"Ah! Siihenkö me nyt tulemme? Sivumennen sanoen, emmekö lähde ulos
tästä kuumuudesta?"
Tuskin he olivat viileällä kadulla, kun Courtierin ääni alkoi
uudestaan:
"Epäluulo ihmisluontoa kohtaan, pelko -- siinä teidänlaisten miesten
toiminnan pohja. Te kiellätte yksilöiltä oikeuden arvostella, koska
te ette luota ihmisten olennaiseen hyvyyteen, vaan uskotte heidän
olevan pahoja sydämeltään. Te ette anna heille mitään vapautta, te
ette suo heille mitään myönnytyksiä, koska te uskotte, että heidän
päätöksensä veisi heidät alas- eikä ylöspäin. Kas niin, siinä on
aristokraattisen ja demokraattisen elämänkatsomuksen ero, te vihaatte
ja pelkäätte joukkoja, kuten kerta sanoitte minulle."
Miltoun katsoi karsaasti näitä kiihkeitä kasvoja.
"Niin", hän sanoi, "minä uskon, että ihmiset kohoavat heistä
itsestään huolimatta".
"Te olette rehellinen. Kenen toimesta?"
Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän
tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän
vastasi melkein julman ivallisesti:
"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista
te vastustatte -- olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia
välikappaleinaan."
"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja
katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle
menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet
kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin
saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on
ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta,
jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että
yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"
"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön
puolella?"
Menetettyjen asiain puolustaja naurahti.
"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa
vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja
sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"
He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi,
Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja
jäähdyttämään kieliämme?"
Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli
täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun
sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.
Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän,
ivallisen äänen sanovan takanaan:
"_Profanum vulgus!_ Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä
koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko
ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"
Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian
ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien
poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa
kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta
savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli,
yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat
taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten
tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden
henget.
Kun viimeiset sävelet olivat häipyneet, niin hän kääntyi ja meni ulos.
"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut
teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"
Miltoun hymyili.
"Se on näyttänyt minulle, miten suloiseksi suuri mies voi tehdä
maailman."
Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti,
hänessä pääsi vallalle sanatulva:
"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa,
joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin
hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä,
hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta,
maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja
kuitenkin -- katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon
käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta
kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä
pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta
itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin
inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras
mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan
periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman
itsessään -- aluksi fyysillisenä -- käyttänyt sitä ja ottanut johdon
käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina
pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu
demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä,
nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain
pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon,
sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa
hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan
miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä
minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista
luokista."
Hän pysähtyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.
"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä
keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän
-- ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä.
Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa,
kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy
koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla.
Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan
mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin
ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat
hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä
hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee
sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit
eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia,
koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen
olemus -- ne ovat vain telineitä."
Miltoun teki seuraavan huomautuksen:
"Joita ilman mitään rakennusta ei voida rakentaa."
Courtier väisti.
"Se on kokonaan toista, ystäväni, kuin pitää niitä itse rakennuksena?
Ne ovat esineitä, jotka on revittävä alas niin pian kuin mahdollista,
jotta jäisi tilaa rakennukselle, joka alkaa maasta eikä taivaasta.
Kaikki lain telineet ovat olemassa vain ajan säästämiseksi ja
siksi, että tuo temppeli ei menettäisi suuntaansa eikä kohotessaan
poikkeaisi pois suunnitelmasta."
"Ei", sanoi Miltoun, "ei! Mainitsemanne telineet ovat arkkitehdin
ymmärryksen tuotteita, joita ilman tuo temppeli ei kohoa eikä voi
kohota, ja tuo arkkitehti on Jumala, joka vaikuttaa niiden henkien ja
sielujen kautta, jotka ovat Häntä lähinnä."
"Me olemme nyt alkukalliolla", huudahti Courtier. "Teidän Jumalanne
on tämän maailman ulko-, minun Jumalani sen sisäpuolella."
"Ja nuo kaksi eivät tule koskaan kohtaamaan toisiaan!"
Seurasi vaitioloja Miltoun huomasi, että he olivat tulleet
Leicester Squarelle -- mikä oli rauhallinen ennen teatterien
tyhjenemistä, rauhallinen, mutta odottava, ja missä lyhtyjen valo
synkältä taivaalta pudonneiden keltaisten tähtien tavoin tarttui
konserttisalien ja kahviloiden vaaleihin haamuihin, eräänlaisen
välkkyvän hohteen langetessa plataanipuiden hiljaisille lehdille.
"'Vaalea irstailija' -- tämä Square!" sanoi Courtier: "elävä kuin
kasvot, eikä sen omituisella kauneudella ole rajaa! Ja, Jupiterin
kautta, jos tunkeudutte kyllin syvälle, niin tulette löytämään
hyvyyttä täältäkin."
-- "Ja turmeltuneisuutta -- teidän piti sanoa!"
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa,
haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle
mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:
"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme...
Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin -- minä sisältäpäin. Kun
minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai
näen jotkut kasvot tai kukan tai puun -- jos minä en näissä
tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin
tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun
luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin
kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"
Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän
äkisti puhkesi puhumaan:
"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne
tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää
vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen
kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin
-- ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier,
ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan
ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."
Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista
rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti
arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni,
"sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on
mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä
muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän
täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."
Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut
vapautua tuon äänen kaiusta -- sitä ei kannattanut edes yrittääkään.
"Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.
Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön
vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden
rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden
muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä
liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken
yläpuolella lamput -- nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa,
yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva
länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien
puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.
Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen
sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.
Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana,
airojen molskahdellessa ja vinkuessa.
"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte,
luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun
pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"
Courtier nyökäytti päätään.
"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät
tälle ristiretkelle."
Courtier ei vastannut.
"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä
on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa,
kun lähdette. _Hän_ ei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi
elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava
alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi!
Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän
illan."