Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa,
kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:
"Lady Valleys on valkeassa huoneessa."
Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten
jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että
häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä
alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti
eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa
edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat
kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä
kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa,
minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun
oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan
kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren
mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa
huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko
henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa,
aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien
tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet
perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti,
paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina
hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin
vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli
myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut
sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein
heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady
Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.
Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli
jotakin, josta hän ei pitänyt.
"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut
tullessasi Barbaraa?"
"Hän oli väsynyt!"
"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen
suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee
itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän
kohtelee Harbingeria."
Hänen tyttärensä keskeytti hänet äkisti:
"Minulla on kerrottavana huonoja uutisia Eustacesta."
Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti
myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.
"Kerro minulle heti!"
Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi
levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille
ominaisen, himmeän kiillon.
"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.
Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä
väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän
pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän
siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja
äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan,
joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein
hämmästyneenä:
"Äitikulta!"
"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa
tunteitaan -- ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin
hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä,
mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä
tyttärensä puoleen hän sanoi:
"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän
lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et
ole koskaan tietänyt hänestä mitään."
Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa
paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon
pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:
"Entäs sitten?"
Lady Casterley mutisi:
"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että
hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin
osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle."
Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:
"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka
olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."
Kun hänen tyttärensä auton ääni oli hälvennyt, hän painoi sähkökelloa.
"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan
kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen
paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"
"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"
"Ei mitään ikävää."
"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa
tuuminut kysyä teiltä jotakin."
Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä
sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä
ihmisenä.
"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut
minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä
niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun
hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte
vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."
Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta,
suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.
"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti,
"teidän ei tarvitse olla huolissanne".
Clifton kumarsi.
"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä
puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen
ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."
Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle
tuolille -- ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes
päivä oli kokonaan kadonnut.