Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin
hän sanoi:
"Juokaamme täällä kahvimme", ja siirtyi toiseen huoneeseen.
Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet
kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen
jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt
hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti,
ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja
vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin
kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän
tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?
Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja
hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin
metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut,
ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään
virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon
hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä
hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei
ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia.
Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko
kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun
käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota
minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?
Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten
tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän
tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:
"Oletteko vihainen minulle, Claud?"
Harbinger katsahti ylös.
"Mikä saa teidät niin julmaksi?"
"Minä en ole julma."
"Te _olette_. Missä on teidän sydämenne?"
"Täällä!" sanoi Barbara koskettaen rintaansa.
"Ah!" mutisi Harbinger, "minä en tee pilaa".
Barbara sanoi kohteliaasti:
"Ystäväni, mitäs tämä nyt sitten on?"
Mutta hänen äänensä pehmeys näytti puhaltavan ilmiliekkiin
Harbingerissa kytevän tulen.
"Tämän kaiken takana on jotakin", hän änkytti, "teillä ei ole
oikeutta tehdä minusta hullua!"
"Sanokaa minulle, mitä tuo jokin on, olkaa hyvä!"
"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te
tuumitte tuosta Courtierista?"
Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta -- miehen sellaisenaan.
Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla
seikkailuja!
Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko
hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin
nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli
kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.
Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa
kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa
jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta
ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa
sekaantuneina -- samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita,
auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.
Harbinger sanoi sitten käheästi:
"Oh! Babs, te saatte minut niin hulluksi!"
Asetellen huuliaan, ikäänkuin paremmin hallitakseen niitä, Barbara
vastasi:
"Niin, minä luulen tämän riittävän", ja meni isänsä työhuoneeseen.
Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästi
Miltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.
Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään,
että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta
puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti
sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.
Lady Valleys avasi ensiksi suunsa.
"Kernaammin koomilliseksi kuin romanttiseksi. Minä luulen, että
Barbara saa tämän tietää, kun otamme huomioon hänen osansa tässä
asiassa. Sinun veljesi jättää edustajapaikkansa, hänen omatuntonsa
ei salli hänen sitä säilyttää niissä olosuhteissa, mitkä nyt ovat
syntyneet."
"Oh!" huudahti Barbara: "mutta varmastikaan --"
"Asiaa on pohdittu, Babs", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "jos
sinulla ei ole parempia keinoja esitettävänä kuin tavallinen terve
järki, yhteishenki, perheseikkojen huomioonottaminen, niin on tuskin
tarpeellista uudistaa keskustelua."
Barbara katsahti Miltouniin, jonka kasvot, silmiä lukuunottamatta,
olivat kuin naamarin peittäminä.
"Oh, Eusty!" hän sanoi, "ethän sinä tule turmelemaan elämääsi tällä
lailla! Ajattele edes sitä, miten se minuun koskee."
Miltoun vastasi kylmästi:
"Sinä teit sen, minkä katsoit oikeaksi, niin teen minäkin."
"Tahtooko _hän_, että sinä menettelet tällä lailla?"
"Ei."
"Minä luulen", sanoi lordi Valleys, "ettei koko maailmassa ole yhtä
ainokaista olentoa, joka sinun veljeäsi lukuunottamatta tahtoisi
tälle asialle sellaista loppua. Mutta hänestä tämä seikka ei paina
mitään!"
"Oh!" huokasi Barbara, "ajattele isoäitiä!"
"Minä kernaammin olen ajattelematta häntä", mutisi lady Valleys.
"Hän on niin kiintynyt sinuun, Eusty. Hän on aina uskonut sinuun niin
perin pohjin."
Miltoun huokasi. Tämän äänen rohkaisemana Barbara tuli lähemmäksi.
Oli selvää, että tuon tunteettomuuden takana Miltounissa kävi
toivoton taistelu. Hän sanoi lopulta:
"Jos minä en ole vielä mukautunut hänen tahtoonsa, hänen, joka on
minulle enemmän kuin mikään muu, niin se johtuu seikoista, joita
te ette voi käsittää. Minä pyydän anteeksi sen, että käytin äsken
sanaa 'koomillinen', minun olisi pitänyt sanoa traagillinen. Minä
tulen esittämään asian Dennis-enolle, jos se teitä huvittaa,
mutta oikeastaan tämä ei ole kenenkään muun asia kuin minun." Ja
katsahtamatta kehenkään tai sanomatta sanaakaan hän meni ulos.
Kun ovi sulkeutui, niin Barbara juoksi sitä kohden ja sanoi,
ikäänkuin väännellen käsiään:
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" Kääntyen sitten erästä kirjakaappia
kohden hän purskahti itkuun.
Tämä tunteenpuuska puistatti lady ja lordi Valleysiä, jotka eivät
tietäneet, miten jännittynyt Barbara oli ennen huoneeseen tuloaan.
He eivät olleet nähneet Barbaran itkevän vuosikausiin. Nähdessään
hänen mielenliikutuksensa heistä hävisi kaikki katkeruus, mitä he
mahdollisesti olisivat voineet tuntea häntä kohtaan sen johdosta,
että oli toimittanut Miltounin mrs Noelin syliin. Lordi Valleys
oli erikoisen liikutettu ja meni tyttärensä luokse ja seisoi hänen
vieressään hämärässä nurkassa sanomatta mitään, silittäen vain
hellästi hänen kättään. Lady Valleys vetäytyi pidätellen itkuaan
ikkunakomeroon.
Barbara hillitsi pian nyyhkytyksensä.
"Millaiset olivatkaan hänen kasvonsa", hän sanoi. "Ja miksi? Miksi?
Se on aivan tarpeetonta!"
Kierrellen viiksiään lordi Valleys mutisi:
"Juuri niin! Hän itse tekee asiat vaikeiksi."
"Niin, niin", mutisi lady Valleys ikkunakomerosta, "hän on aina ollut
sellainen. Minä muistan hänet lapsesta asti. Bertie ei ole koskaan
ollut hänenlaisensa."
Hiljaisuutta häiritsi vain Barbaran syvä hengitys.
"Minä menen tapaamaan äitiä", sanoi lady Valleys äkisti: "pojan koko
elämä menee piloille, jos emme voi häntä ehkäistä. Tuletko mukaan,
lapseni?"
Mutta Barbara kieltäytyi.
Hän meni huoneeseensa. Miltounin kriisi oli oudosti vaikuttanut
häneen. Tuntui siltä, kuin kohtalo olisi äkisti ilmaissut kaiken,
mihin poikkeaminen poljetulta ladulta voi johtaa. Kohota korkeuksiin!
Nähdä, mitä se merkitsisi! Jos Miltoun pysyi päätöksessään ja
luopui poliittisesta urastaan, niin hän oli mennyt mies. Entäs hän
itse! Courtierin ritarillisten tapojen lumous, hänen synnynnäinen
uljuutensa, mikä ilmaisi ikuista vaaran kaipuuta -- eikö se ollut
pikemmin hullua? Ja -- oliko hän, Barbara, lumottu? Eikö asia ollut
yksinkertaisesti niin, että hän nautti siitä, että lumosi Courtierin?
Näiden ajatusten hämmennyksen läpi syöksähti esiin muisto Harbingerin
kasvoista, hänen nyrkeistään ja hänen vaarallisesta miehevyydestään,
mikä oli äkkiä ilmennyt. Tämä kaikki tuntui painajaiselta, minkä
hirvittävän omituiset mielenliikutukset ja asiat aiheuttivat, asiat,
joita ei koskaan voitu järjestää. Hänen voittoisa filosofiansa ei
pystynyt estämään hänen hämmennystään. Hänen ajatuksensa lensivät
takaisin Miltouniin. Se, mitä hän silloin oli nähnyt heidän
kasvoistaan, oli tapahtunut! Ajatellessaan Agathan kauhua, kun tämä
sai kuulla tästä asiasta, Barbara ei voinut olla hymyilemättä.
Eustace raukka! Miksi hän otti asiat niin raskaalta kannalta? Jos hän
tosiaankin pysyi päätöksessään -- eikä hän koskaan muuttanut mieltään
-- niin se oli jo traagillista! Se merkitsi hänelle kaiken loppua!
Kenties hän tulisi väsymään mrs Noeliin. Mutta tämä ei ollut
sellaisia naisia, joihin kyllästytään. Kokemattomuudessaankin Barbara
tunsi tämän. Hän tulisi aina olemaan liian hienosti huolellinen
ollakseen kyllästyttämättä Miltounia, ollakseen vaatimatta häneltä
mitään tai antaakseen hänen tuntea, että oli hiuskarvallakaan sidottu
häneen. Ah! Miksi he eivät voineet esiintyä sillä lailla, kuin ei
mitään olisi tapahtunut? Eikö kukaan voinut saada häntä vakuutetuksi
siitä? Hän ajatteli taas Courtieria. Jos hän, joka tunsi heidät
molemmat ja oli niin hullaantunut mrs Noeliin, puhuisi Miltounille
oikeudesta olla onnellinen ja kapinoida? Eustacen pitäisi kapinoida!
Se oli hänen velvollisuutensa. Hän istuutui kirjoittamaan; pannen
sitten hatun päähänsä hän otti kirjeen ja läksi alas.