Kello kävi kymmenettä, kun Miltoun lopulta saapui.
Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin
hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei
säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja
herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta
vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta,
hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen
elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua -- elämän, missä
oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.
Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään.
Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti
pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa
oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa
sovitusta päämäärästä.
Kun hän oli lopettanut esityksensä, niin Audrey sanoi vain:
"Miksi me emme voisi rakastaa salaisesti?"
Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan
alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen
yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön
leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja
nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen
miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto
lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän
tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää
kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä
jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin
kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän
elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:
"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en
itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka
uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla.
Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin,
voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto,
jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä
en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita --
mutt'ei itseään!'"
"Kukaan ei ole tietävä siitä mitään."
Miltoun kääntyi pois.
"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei
ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse,
ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä,
että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.
Hän sanoi järkähtämättömästä "Ei, minä en voi jäädä julkiseen
elämään."
"Mutta mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa? Tämähän on
sellainen pikku seikka."
"Jos se olisi ollut minulle pikkuinen seikka, niin olisinko
minä jättänyt teidät Monklandiin ja viettänyt nuo viisi viikkoa
kiirastulessa ennen sairastumistani? Pieni asia!"
Audrey huudahti äkillisen kiihkeänä:
"Olosuhteet ovat pieni asia, rakkaus vain on suuri."
Miltoun tuijotti häneen, ymmärtäen ensi kertaa, että Audreyllä oli
oma ja yhtä syvä ja järkähtämätön filosofiansa kuin hänelläkin. Mutta
hän vastasi julmasti:
"Niin! Tuo suuri asia on voittanut minut!"
Ja sitten hän huomasi hänen katsovan häneen, ikäänkuin olisi nähnyt
hänen sielunsa sisimpään sopukkaan asti ja tehnyt jonkun kauhean
keksinnön. Tuo katse oli niin surullinen, niin kamalanharras, että
hän käänsi päänsä sivulle.
"Kenties se on pieni asia", Miltoun mutisi, "minä en sitä tiedä. Minä
en näe enää eteeni. Minä olen menettänyt tasapainoni. Minun täytyy
saada se jälleen, ennenkuin voin tehdä mitään."
Mutta Audrey sanoi jälleen, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ymmärtänyt
mitään:
"Oh! Älkäämme muuttako mitään, minä en tule koskaan vaatimaan
sellaista, jota ette voi antaa."
Tämä järkähtämättömyys tuntui Miltounista järjettömältä, kun hän
nyt halusi tehdä jotakin sellaista, minkä piti antaa hänet kokonaan
hänelle.
"Minä olen tehnyt päätökseni", hän sanoi. "Älkäämme puhuko tästä enää
mitään."
Eräänlaisella kuivalla surullisuudella Audrey mutisi taas:
"Ei, ei! Jatkakaamme vain tällä lailla."
Tuntien kuulleensa niin paljon kuin jaksoi kestää Miltoun laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Riittää!"
Sitten, tuntien äkillistä tunnonvaivaa, hän kohotti hänet ja veti
syliinsä.
Mutta Audrey pysyi liikkumattomana hänen käsivarsillaan, silmät
suljettuina, vastaamatta hänen suudelmiinsa.