Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät
epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät
runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis
epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua -- miten olisi voinut?
Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset!
Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey
oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista,
mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun
piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi
pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän
hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia,
luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja
kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.
Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua
kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen
ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen
katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain
kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi
lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello
löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen
varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta.
Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen
lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana,
että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen
lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei
tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt,
missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä
putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään
paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen
halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa
yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos
tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän
armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän
ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen
kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli
hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka
pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki
tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos
näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut -- niin -- tahtonut
pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey
tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta
heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena
-- tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei
voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota
hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan,
että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen
tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän
saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen
yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä,
ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun
ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa
pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa,
salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan
itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen
ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat
jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet
valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta -- sievistellessään
itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta
julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan --
ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti
valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin
kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet
taukosivat toisensa jälkeen -- tarkoittamatta mitään, ja joka kerta
hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien
sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina
sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.