Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä,
oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja
auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja,
saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa
ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat
harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut
ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat
hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten,
ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan
yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu
ilmaisevan jumaluutta -- hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret,
valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi
hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.
Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän
perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla
yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli
kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä
ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen
kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.
Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään
ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli
hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta
mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada
Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei
näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä
avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he,
hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet
mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta
kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat
miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta.
Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi
voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun
elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään
itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän
tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen
sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi,
jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana
kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut
perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä
uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian
Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään
julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää
niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät
enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin,
että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi
enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä -- eikö hänen pitäisi
sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi
ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita
sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?-- Mutta
jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli
hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten
eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut
olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä
hetkeäkään -- hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko
olemassaolosta.
Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä
otti kaikki niin ankaralta kannalta -- hänen luonteensa kun niin
ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa
hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä
painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen
täytyi myöskin itse sitä totella.
Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä
pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten
nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan
tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta,
että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa
kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän
kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden
kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja
omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden
väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä
konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi.
Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää
tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan.
Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän
olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt
itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty
häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata
hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt
hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut
tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut
enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi
haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa
ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän
voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni
auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa
kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä
oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!
Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään
vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan
heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen
tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa
tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata
minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet
kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja
onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja
katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta
kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta?
Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne
ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan
ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet
minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan
että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan
todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"
Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden
välistä taivaan helmet tirkistelivät.
"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö
minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja
onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei
merkitse mitään'?"
Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi
ulos lehdosta.
Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana,
hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä,
tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden
vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki
oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan
äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden
ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella -- mikään
seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.