Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta,
puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä,
hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.
Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta
lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa
onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi -- pääskyset, jotka kesän ensi
päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä
kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset,
jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä
enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse
oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas
kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.
Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he
olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut
niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa
ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen
yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan,
leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen
auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän
sydämiensä kukkaset -- kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen
voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita
niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi
liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien
kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet
ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja
kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi
pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat
tunnelmansa -- ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella
olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.
He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi
puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista,
Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle
terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten
tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä,
mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti
Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille
asioille heidän äänensä sävy -- joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja
jossa oli huvittavaa suopeutta -- antoi korkean suloisen tärkeyden,
sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta
siirtää paikaltaan.
Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut
hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän
tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka
näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla -- me olemme
juopuneet onnesta".
Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli
kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin,
kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla,
vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän
yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia
hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki
hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's
Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja
lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja --
niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä
ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen
sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli
nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen
sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen.
Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään
alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin,
jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä
liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista
luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen
käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti
jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei
mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään
oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja
tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun
vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei
ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa
olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu.
Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa.
Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo
kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli
kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia
kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen.
Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.
Taasen nuo kädet katosivat -- avonaisen ikkunan läpi näkyi vain
pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä
hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan.
Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan,
pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey
kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että
myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi
Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään
tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä
ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen.
Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus.
Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.
Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset
kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut
nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean
pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen
polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös
hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille,
niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö
itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi
kadonnut.