Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady
Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea
mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin
matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.
Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta,
loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun
vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.
Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin
rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon
saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen.
Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta
tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan.
Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti
asukkaita.
Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes
viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:
"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät
ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä,
kuten minäkin?"
Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine,
hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa
pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä,
pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta
suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.
Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä
johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin,
ei keksinyt mitään vastausta.
Miltoun jatkoi:
"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs,
jos koettaisimme?"
Mutta he kuulivat vain meren huokauksen ja tuulen suhinan
tamariskipensaissa.
"Ei", mutisi Miltoun lopulta, "hän yksinään voi kuulla sen".
Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei
ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja
odottava.
Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä,
joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli
jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin
lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan
mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut
myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun
oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen
kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?
Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui
ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se
oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut
liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan
ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia
Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia
huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen
katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon
kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen --
hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut
tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta
yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen,
Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä --
missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara,
tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia -- ei ollut
selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti
kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli,
Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin
kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten
hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti
seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat
vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa
ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:
"Tehän saarnasitte rauhaa kaksi kuukautta sitten!"
Courtier kumarsi.
"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla
onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."
Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.
"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat
olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu
vahvoille, eikö niin!"
Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli,
että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.
"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole
teidän mielipiteenne!"
"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.
Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän
-- ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!
Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen,
kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi.
Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan.
Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan
päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä
olen varma siitä, etten minäkään!"
Hän kuuli äänen takanaan sanovan:
"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne
alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja
pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.
Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään.
Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita
tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se
tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin
välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn
väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut
siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään -- mitään -- pitikö
Courtierin lähteä pois -- ilman -- --. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy
sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle
niin ominaista hirveätä ivaa!"
Hän sanoi äkisti:
"Nuo kaksi odottavat -- jotakin täytyy tapahtua!"
"On luultavaa", sanoi Courtier vakavasti.
Sitten Barbara katsahti häneen -- häntä huvitti nähdä hänen
värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja
hän sanoi pehmeästi:
"Ja minä luulen, että he ovat aivan oikeassa."
Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä,
mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat
nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja
sanoi pienen vaitiolon jälkeen:
"Onni on suuri asia", ja pehmeän vallattomasti: "Eikö niin mr
Courtier?"
Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka
olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi
sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin
Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.
"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy
onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä
on välistä peloittavan hauskaa."
"Kuten nytkin?"
Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:
"Kuten nytkin."
Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle
liian vahva -- hän oli Don Quixotemainen -- hän oli vihattava! Ja
päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin
hän, hän sanoi tyynesti:
"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"
Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin
Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin
että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.