Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää
vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon
sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta,
oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan
riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai
hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä.
Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan
oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi
olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen
rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä
tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa
liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin
hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut -- hän oli
niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta
hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti
väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.
Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon
täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin
tervehtimään Miltounin toipumista.
Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi
Valleysin turkkilaiseen viittaan -- jonka Barbara oli tuonut, kun ei
ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua
vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen,
seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.
He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen
toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut
vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman
läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut
irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta.
Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä
toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat
kietoutuneet yhteen -- he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa,
että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.
Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut
kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen
tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse.
Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi
ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys
Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori
ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava --
likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta -- mikä nyt oli
vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin,
hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin
huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin
-- varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät
kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei
ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa,
jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut.
Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana
sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi
iltapäiväksi -- heti kohta -- hän itse pitäisi siitä huolen. He
saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet
tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu
Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa
ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle -- merenrannalle!
Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon
katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa,
jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera -- mutt'ei
ilman -- sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä
hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla
tervehtymään täydellisesti. Ylityö -- kynttilän polttaminen loppuun
-- vielä hieman enemmän sitä -- olisi saanut aikaan kokonaan toista!
Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse
katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi
rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli
mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen
virheettömillä huulillaan.
Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi
autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman
hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin
rauhallisille kasvoilleen.
"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut
tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"
"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin
väsyneeltä. Sitäpaitsi -- --"
Lady Valleys vilkaisi uteliaasti noihin nuoriin kasvoihin, jotka
olivat käyneet neilikanpunaisiksi. Niin, hänen tyttärensä oli jo
nainen, jolla oli naisen sisäinen näkemys. Hän sanoi vakavasti:
"Menettelit hätäisesti, Babs. Toivokaamme, että siitä ei koidu
onnettomuutta." Barbara puri huultaan.
"Jos olisit nähnyt hänet, kuten minä! Ja mitä onnettomuutta sinä
tarkoitat? Eivätkö he saisi rakastaa toisiaan, jos tahtovat?"
Lady Valleys hillitsi virnistyksensä. Se oli juuri hänenkin
katsantokantansa. Ja kuitenkin -- --!
"Se on vasta alkua", hän sanoi, "sinä unhotat, millainen poika
Eustace on".
"Miksi tuota olentoraukkaa ei päästetä ulos häkistään?" huudahti
Barbara. "Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Äiti, jos minä joskus
olen naimisissa ja haluan päästä vapaaksi, niin minä myöskin pääsen!"
Hänen äänensä värisi ja erosi hänen tavallisesta onnellisesta
äänestään, niin että lady Valleys tahtomattaan tarttui hänen käteensä
ja puristi sitä.
"Rakkaani", hän sanoi, "älä saata meitä puhumaan sellaisista synkistä
asioista".
"Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Mikään ei voi minua estää."
Mutta lady Valleysin kasvot olivat äkkiä tulleet melkein julmiksi.
"Niin sitä, lapseni, ajatellaan, mutta se ei ole niin yksinkertaista."
"Se ei voi olla ainakaan hullumpaa", mutisi Barbara, "kuin olla
haudattuna elävältä, kuten tuo onneton nainen".
Vastaukseksi lady Valleys vain mutisi:
"Tohtori lupasi toimittaa sairashuonevaunut kello neljäksi. Mitä
minun tulee sanoa?"
"Mrs Noel ymmärtää jo siitäkin, kun katsot häneen. Hän on
senlaatuinen."
Mrs Noel avasi itse heille oven.
Lady Valleys näki hänet tällöin ensi kertaa sisällä, ja hänessä
yhtyi uteliaisuus varmuuteen, millä hän peitti hermostuneisuutensa.
Sievä olento, vieläpä rakastettava! Mutta hänen sanoissaan ilmenevä
teeskentelemätön myötätunto: "Minä olen totisesti kiitollinen. Teidän
täytyy olla perin uupunut", ei estänyt häntä lisäämästä nopeasti:
"Tohtori sanoo, että hänet on saatettava kotiin näistä kuumista
huoneista. Me odotamme täällä sillä aikaa, kuin käytte sanomassa sen
hänelle."
Ja sitten hän näki, että se oli totta: Tuo nainen oli sellainen, joka
ymmärsi.
Jäätyään pimeään käytävään hän silmäsi Barbaraan.
Tyttö seisoi seinää vasten, pää heitettynä taaksepäin. Lady Valleys
ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kaikki tuntui hänestä äkkiä
perin epämukavalta, ja hän kuiskasi:
"Kaksi murhaa ja yksi varkaus, Babs. Niinhän 'Our Mutual Friendissä'
kerrottiin?"
"Äiti!"
"Mitä?"
"Hänen kasvonsa! Kun sinä heität pois kukan, niin se katsoo sinuun."
"Rakkaani!" mutisi lady Valleys kovin lohduttomana, "mihin sinä
oikein viittaatkaan!"
Tämä pimeässä käytävässä vaaniva, kuiskaava tyttö -- oli niin perin
omituinen, sellainen, joita ei tavata itse elämässä.
Ja sitten lady Valleys näki uudestaan avautuneen oven läpi Miltounin,
joka oli nojallaan tuolissaan, hyvin kalpeana, silmissä ja huulilla
kuitenkin sama ilme, mikä enemmän kuin mikään muu maailmassa vaikutti
häneen, lady Valleysiin, nöyryyttävästi, saaden hänet tuntemaan
itsensä jotenkuten parantumattoman maalliseksi.
Hän sanoi melkein arasti:
"Olen niin iloissani sen johdosta, että voit paremmin. Millaisia
päiviä sinulla on täytynyt olla! Oli pahasti, etten eiliseen asti
tietänyt tästä mitään!"
Mutta Miltounin vastaus oli, kuten tavallista, läpeensä hämmentävä:
"Kiitos, niin! Minulla on ollut oivallisia päiviä -- ja luulen
saavani nyt sovittaa ne."
Hänen hymynsä esti lady Valleysin kumartumasta suutelemaan häntä
ja sai hänet levottomaksi kiireestä kantapäähän asti. Äkillinen
pelkän naisellisuuden vaikutus sai kyyneleen putoamaan häneltä hänen
kädelleen. Kun Miltoun huomasi tämän, niin hän sanoi:
"Kaikki on hyvin, äitini. Minä olen valmis muuttamaan."
Loukkaantuneena edelleenkin hänen äänensä sävystä lady Valleys
karaistui heti. Valmistautuessaan lähtemään hän piti salaa molempia
silmällä. He katsahtivat tuskin toisiinsa, mutta kun he sen tekivät,
niin heidän katseensa sai hänet hämilleen. Heikkoine, melkein
loistavine vakavuuksineen tuo ilme oli hänelle vierasta ja kuului
ikäänkuin toiseen maailmaan.
Kun Miltoun turkkiin käärittynä oli viety alas vaunuihin, niin lady
Valleys viivytteli hieman saadakseen sanoa jotakin mrs Noelille.
"Me olemme teille suuressa velassa. Asia olisi voinut käydä
pahemmaksikin. Teillä ei ole syytä suruun. Käykää vuoteeseen ja
levätkää tarpeeksenne." Ja vielä ovelta hän mutisi: "Hän tulee kyllä
kiittämään teitä, kun paranee."
Laskeutuessaan alas kiviportaita hän ajatteli: "'Tuntematon' --
'Tuntematon' -- niin, se oli oikea nimi." Ja äkkiä hän näki Barbaran
juoksevan ylös portaita.
"Mikäs nyt on hätänä, Babs?"
Barbara vastasi:
"Eustace tahtoi saada joitakin noista liljoista." Ja sivuuttaen lady
Valleysin hän meni ylös Miltounin huoneisiin.
Mrs Noel ei ollut arkihuoneessa, ja mentyään makuuhuoneen ovelle
Barbara katsoi sisään.
Mrs Noel seisoi vuoteen vieressä silitellen kädellään päänalustaa.
Pujahtaen äänettömästi takaisin Barbara otti liljakimpun ja livisti
tiehensä.