Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen
käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea
häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi
kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.
Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa
lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma
poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut
heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä
kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet
eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy
riitti.
Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan
vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.
Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli
makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.
Barbara ei pelännyt häntä -- hän ei tosiaankaan pelännyt ketään,
paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman
Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti
kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia
eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen
varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen -- sillä hän tunsi
tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.
"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on
nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen
ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."
Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady
Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat
saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä
osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut
niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei
koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle
miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä
vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä
-- koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä
tästä mitään, paitsi tohtori ja -- Stacey."
"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan."
Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs?
Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et ole
aikaisemmin minulle ilmoittanut."
Mutta Barbara ei perääntynyt, ja hänen äitinsä vaipui syviin
mietteisiin.
"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn
kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt
tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady
Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään
sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:
"En näe, mikä tässä on naurettavaa."
"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän
juttuun Staceyn."
"Mitä! Tarkoitatko sitä, että hän ei tiedä?"
"Hän ei tiedä mitään."
Lady Valleys hymyili.
"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti:
"Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily
Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan",
ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin
että puna nousi tytön poskille.
Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui
mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän
arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin
Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.
Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat
mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos
hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa
ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia
oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen
ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli
maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa
kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen
poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian
myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti
myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä
ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut
Miltounia -- pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti
kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.
Joudutettuaan vuorostaan pukeutumistaan hän meni tapaamaan tytärtään.
Barbara oli jo pukeutunut ja nojasi ulos ikkunastaan merta kohden.
Lady Valleys alkoi melkein arasti:
"Rakkaani, joko Eustace on ylhäällä vuoteesta?"
"Hänen piti nousta tänään tunniksi tahi pariksi."
"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme
ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"
"Eusty raukka!"
"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle
vahinkoa?"
Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on
tässä sanottava sanansa".
Lady Valleys ilmaisi selvää helpotuksen tunnetta.
"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada
tavallinen hoitaja, niin luulen."
Katsoen huomaamatta Barbaraan hän lisäsi:
"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa
olla, kuten ymmärrät, Babs."
Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan;
päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne
siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun
hullutuksen partaalla.
"Kas niin, rakkaani", hän sanoi, "minä lähden alas."
Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän
kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes
toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen
viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta
kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei
ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.
Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa,
kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja
kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin
maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa
pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin,
Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen
jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään
juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli
muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi
illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain
vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta,
pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että
he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.
Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä,
että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen
pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä
romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan
hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties
kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan
nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja
luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa
puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä,
tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön,
jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli
kenties jotakin -- niin, jotakin --, joka oli käsittämätöntä
hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta
kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se
haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa
ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.
"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"
Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:
"Kyllä -- kuten jo teille sanoin."
"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"
"Mistä sitten puhua -- Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään
Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin
ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se
oli tuo vekkuli -- tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:
"Sanokaapas minulle -- --", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen
kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä
kuulematta. Tässäkin oli rajansa!
Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä,
kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.
Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.