Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen
vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset
erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja
uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen
vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.
Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta
ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta
yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän
oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan
hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin
että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin,
vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet -- mutta
siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa
ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli
taistellut Edward VII:n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin
yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin
konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä
tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että
häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen,
eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet
niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon
hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka
tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän
oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen -- oli
rakastunut.
Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi
itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille,
oli saanut alkunsa -- kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton
loukkaus, hänen avioliittonsa -- liiallisesta taipumuksesta uhrautua
toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että
halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä
-- kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät
mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana
tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia
kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa
liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes
lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen.
Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella
fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen
olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa
ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina
olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut,
niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset
periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut
voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain
koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.
Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä,
jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan
hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin
taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui
hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen
tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla
oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa
ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen
mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että
mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin
kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen
nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein
tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä
olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta
hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi,
sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen
aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan
katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla
se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen
vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut
kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun
vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä
sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän
teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi
ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.
National Gallerystä Audrey meni A. B. C.-kahvilaan ja sieltä
kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö
ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.
Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli
ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai
myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä
että terävä. Hän puhui heti kohta:
"Minä sain teidän osoitteenne mr Courtierilta. Minun veljeni on
sairas. Minä pelkään, että se on aivokuumetta, ja luulen, että
olisi parasta, jos te menisitte katsomaan häntä hänen huoneisiinsa
Templessä. Aikaa ei pitäisi lainkaan tuhlata."
Audreystä tuntui, kuin huoneessa olisi kaikki pyörinyt; kuitenkin
hänen aistinsa olivat erinomaisen terävät, niin että hän saattoi
selvästi haistaa laskuvedenaikaisen joen mudan. Hän sanoi väristen:
"Oh! Minä menen, niin, minä menen heti kohta."
"Hän on aivan yksinään. Hän ei ole pyytänyt teitä tulemaan, mutta
minä luulen, että tämä on ainoa keino. Hän luuli minua teiksi. Tehän
sanoitte kerta olevanne hyvä sairaanhoitajatar."
"Kyllä."
Huone tuntui nyt kyllin kiinteältä, mutta hän oli kadottanut
aistiensa yliluonnollisen herkkyyden ja tunsi olevansa hämillään.
Hän kuuli Barbaran sanovan: "Minä voin viedä teidät autollani
ovelle asti", ja mutisten: "Minä laitan itseni valmiiksi", hän meni
makuuhuoneeseensa. Hetken aikaa hän oli niin huumaantuneena, ettei
tehnyt mitään. Sitten hänet valtasi outo, pehmeä, melkein tuskallinen
ilo, aivan kuin jokin uusi vaisto olisi syntynyt hänessä, ja
nopeasti, ilman mitään hämmennystä tai hätiköimistä, hän alkoi panna
tavaroitaan kokoon. Hän pani matkalaukkuun vaatetarpeensa, flanellia,
pumpulia, eau de Colognea, lämminvesipullon, vedenkeittäjän,
shaaleja, lämpömittarin ja kaikkia, mitä hänellä oli sellaista
tarkoitusta varten. Puettuaan yksinkertaisen puvun päälleen hän
tarttui matkalaukkuunsa ja palasi Barbaran luokse. He menivät yhdessä
autoon. Kun se alkoi viedä häntä tuolle niin kauan kaipaamalleen ja
niin hirveälle koetukselle, häntä alkoi uudestaan peloittaa, niin
että hän vetäytyi hyvin kalpeana ja äänettömänä omaan nurkkaansa.
Hän huomasi Barbaran sanovan ajurille: "Strandin kautta. Pysähtykää
jonkun lintukauppiaan ovelle jäiden saantia varten!" Ja kun
jäälaatikko oli saatu autoon, min hän kuuli hänen sanovan: "Minä tuon
teille kaikkea, mitä tarvitsette -- jos hän tosiaankin sairastuu."
Kun sitten auto pysähtyi ja avonainen käytävä oli hänen edessään, hän
sai takaisin kaiken rohkeutensa.
Hän tunsi tytön lämpimän käden omassaan ja tarttunen matkalaukkuunsa
ja jäälaatikkoon hän poistui ajoneuvoista ja riensi ylös portaita.