Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.
Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.
"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä
kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."
Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut
takaisin kylmyytensä.
"Sinun _täytyy_ tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää
vettä."
"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin
kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia
vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä.
Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä
edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:
"'The stars, sun, moon all shrink away,
A desert vast, without a bound,
And nothing left to eat or drink,
And a dark desert all around.'"
[Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat,
laaja erämaa, ilman rajaa,
ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä,
ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]
"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."
Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen
ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas -- hän houri! Hänen
suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä
Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti
ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän
surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman
myrkyllinen muisto.
Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan
alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean
päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle
puhelinasemalle.