Hän kääntyi ja näki Barbaran.
"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta.
Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"
Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää
ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta
yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:
"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän
saattaa itsensä kipeäksi."
Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti
hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen
silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin
avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin
hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen
salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:
"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole
mitään apua, jollei -- --". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.
"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.
Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla
tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli
saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti
aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat
sanansa olivat viileitä.
"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."
"Teidän on mahdotonta kiusata minua."
Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraan
Courtieriin.
"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"
"Kyllä."
"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja
kääntyen äkisti hän jätti hänet.
Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien
kuvaryhmän vakavata tuijotusta.
Eräs ääni sanoi:
"Mainio maalaus, eikö totta?"
Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat
vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo
kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla
parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä
sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista
kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan
voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty
hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti
pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että
hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli
ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen
näkyviin.
"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."
"Kyllä minä sen kuulin."
"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"
"En mitään."
"Te käyttäydytte niin kohteliaasti kuin teiltä sopii odottaakin."
Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa
jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata
teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.
Mutta mennessään ulos kadulle hän kiristeli hampaitaan.
Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka
tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier
ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta -- tuota siunattua
mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen
kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta
ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.