Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi,
viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta
kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen
Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.
Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin
parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen
viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi
epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa
olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei
olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan
piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan
hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan
jokivartta pitkin.
Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti
saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta,
mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti
vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä
eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII:n
aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet
varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle
voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle,
ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan
helppoudella olemaan tekemättä mitään.
Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran
tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain
lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista
kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen
luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi
kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.
Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen
isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä
auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin -- joka oli hänen
kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden
menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan
toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja,
kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten
tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä
äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet
syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.
Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin
heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen,
ulkonevine leukoineen, v:n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin
iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan
toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella,
joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä
ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin
Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja
ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:
"Se oli niin teidän tapaistanne, ettette herättänyt minua."
He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen
nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti
täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen
sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään
ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen
kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti,
nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin
sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa
eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan!
Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.
Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän
pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen
juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan
poliittinen.
Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat
pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui
lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen
johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi
Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle
lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo
näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja
miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet
ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän
näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä
jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady
Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin
kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria
erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden
ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty
diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa
häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää
ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa,
että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi
siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty,
että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.
Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää
vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä,
joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet
näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli
niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän
kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea
merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat
sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat
ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan -- ikäänkuin jokin tähän
asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.
Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan
levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen
ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi
ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää
sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti
soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut
tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että
olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot
väräjämään!