Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla
Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle.
Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi
sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja
tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan
sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa
Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille
ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli
perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja
lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien
mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla
sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden
vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään
siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta,
häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä
huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut
Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja
vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui,
että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin
he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli
maailmassa!
Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta
tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut
häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen
ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät
tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia
värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana
ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma
tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha
vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla
käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu
poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:
"Elämä on lyhyt, Eusty!"
Miltounin eleetön vastaus sai hänet säpsähtämään.
"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos
noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa
on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme
mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää,
niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."
Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain
ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta
kannalta!"
"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla
hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me
jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman
yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten
niin kokonaan muuttuneet?"
Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi
terävästi:
"Mitä meidän _täytyy_ kestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi
pitäisi meidän itse _aiheuttaa_ itsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en
voi kestää!"
"Oh! Syvää viisautta!"
Barbara punastui.
"Minä rakastan elämää!" hän sanoi.
Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena
laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot
eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat
tuleentumattoman viljan yläpuolella -- kun Harbinger, nelistäen
hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän,
kotia kohti kulkevan parin luokse.
Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti
teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan
luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki
olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä
henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se
seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut
niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin
huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän
huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja -- kuten hänestä näytti --
suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa
Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut
oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta,
mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin
yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn
halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään -- kuten kauniit
miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei
voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua -- hän ei suvainnut
sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden
sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin
aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.
Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime
yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon
näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli
pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen
näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana
hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen
vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon
"rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti
tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset
ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena
paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa
niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä
liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei
tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli
sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä
täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit
säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan
kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne
Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein
unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada
tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle
maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt
huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä
alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara
ei saanut päästä hänen käsistään!
Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen
päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi
nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa
sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana,
ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta,
melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi,
minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti
hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän
tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin
mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt
lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi
pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli
edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka
vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia,
niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut
käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä,
suuteli säälimättömästi.
Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä
hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi;
mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen
uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen,
Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja
kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"
Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi,
mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten
mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden
ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:
"Niin, sitä te olitte -- melkein."
Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi
olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti:
"Antakaa minulle anteeksi, Babs!"
Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka kestäessä Harbinger seisoi,
uskaltamatta katsahtaa häneen, mielenliikutustensa näännyttämänä.
Sitten hän kuuli hämmästyksekseen hänen sanovan:
"En pannut sitä pahakseni -- tällä kertaa!"
Harbinger katsahti ylös. Miten saattoi Barbara rakastaa häntä ja
puhua noin kylmästi! Miten saattoi hän olla panematta pahakseen, jos
hän ei rakastanut häntä! Barbara vei käden kasvoilleen, kaulalleen
ja tukkaansa, korjaillen sitä epäjärjestystä, minkä suuteleminen oli
aiheuttanut.
"Lähdemmekö nyt sisään?" sanoi Barbara.
Harbinger astui askeleen eteenpäin.
"Minä rakastan teitä niin", hän sanoi, "minä jätän elämäni teidän
käsiinne, ja te saatte tehdä sille mitä tahdotte."
Näiden sanojen johdosta, joiden oikeasta merkityksestä hän tiesi
hyvin vähän, hän näki Barbaran hymyilevän.
"Jos minä sallin teidän tulla kolmen yardin päähän, niin
käyttäydyttekö kiltisti?"
Harbinger kumarsi, ja äänettömästi he kävelivät taloa kohden.
Illallinen oli outo ja epämukava. Mutta sen komedia näyteltiin
niin hienosti, että Miltoun ja lordi Dennis eivät sitä huomanneet,
vaikka lady Casterleylle se oli läpinäkyvä. Sillä, kun Harbinger
oli lähtenyt ratsastamaan takaisin hietikkoa pitkin, hän otti
kynttilän ja pyysi Barbaraa tulemaan mukaansa. Vietyään sitten
tyttärentyttärensä siihen osastoon, joka oli aina varattuna
hänelle ja erikoisesti kalustettu häntä varten melkein ilman
mitään huonekaluja, hän istuutui vastapäätä tuota hoikkaa, nuorta,
voimakasta olentoa, ikäänkuin olisi tahtonut toimittaa täyden
tarkastuksen, ja sanoi:
"Niin, _sinä_ alat tulla järkiisi, sittenkin. Suutele minua!"
Kumartuessaan suorittamaan tätä seremoniaa Barbara näki kyyneleen
vierivän pitkin hänen hienopiirteistä nenäänsä. Tietäen, että sen
huomaaminen olisi ollut liian peloittavaa, hän nousi ja meni ikkunan
luo. Siellä, tuijottaen ulos synkkien ketojen ja pimeän meren yli,
minkä reunaa pitkin Harbinger ratsasti kotiinsa, hän nosti käden
huulilleen ja ajatteli sadanteenkin kertaan:
"Niin, sellaistako se sitten onkin!"