Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi
noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään
parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun
aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen
ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta
puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden
tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden
ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen
säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa
jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain
hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin
hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima
ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit,
omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat
lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä
tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen
omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä
tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman
pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen,
vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.
Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui
jyskivin sydämin.
Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus
siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen
jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne
hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä,
vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä
hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja
liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja
istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä,
tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään
ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen
ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta
katsettaan oikealle tai vasemmalle.
Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää
niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei
ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden
vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta
tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä,
miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki
hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat
päivänvalon koittaessa.
Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta.
Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään
ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista
kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun
kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat
muiden kanssa.
Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä
kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla
ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen
lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi
päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin
nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä,
lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.
Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen
rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki
hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea
kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa -- ja jonka
hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui
hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut!
Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta,
mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet
viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten
hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa,
olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi
ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut
puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti
kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja
auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän
oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut
ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut
itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt
tuon kaipuunsa.
Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma
siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan
muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle,
josta näki kukkaisen pihamaan yli.
Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin
sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt.
Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin
jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut
miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka
tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo
kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa
kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa
kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien
varpusten alla -- se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti
luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin -- näyn tavoin -- se oli
kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli
lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja
vainusi viserteleviä varpusia.
Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta
välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney
Bridgeltä.
Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen.
Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät
ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä
varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten
miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei
nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa
tässä varhaisessa auringon valossa.
Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä
vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon
ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan
kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin
kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!
Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia.
Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle
vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista
Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja
lensi tiehensä.
Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin
silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli
hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse
katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin
eteen hyvin hiljaisesti.
"Teidän ylhäisyytenne on tullut aamiaiselle?"
"Jos minun isoäitini sen sallii, Clifton."
"Oletan, että teidän ylhäisyytenne puhui viime yönä."
"Kyllä minä puhuin."
"Toivon, että alahuone tyydyttää teitä."
"Kohtalaisesti, kiitän teitä, Clifton."
"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne
aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He
muuttuvat, epäilemättä."
"Tempora mutantur."
"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin
aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset
ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi
saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe
tuottaa vaivaa."
"Niinpä melkein."
"Mutta _teillä_ ei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta.
Olen varma siitä, että se oli mainio."
Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät
oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.
"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä
saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne -- ja siitä on jo
kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."
"Taikka loppuu, Clifton."
Vanhan miehen kasvoille ilmestyi syvä hämmästys.
"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei
koskaan".
Miltoun tarttui hänen käteensä.
"Anteeksi, Clifton -- tarkoitukseni ei ollut loukata teitä."
Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään
ikäänkuin hämmästyneenä.
"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä -- aamiainen on
kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."
Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui
pöydässä, _Times_ kädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera
muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi
tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän
näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta
hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen
tavoistaan päättäväisyyttä.
"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa
latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana,
oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten
tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee
jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina
samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."
Kumartuen suutelemaan häntä Miltoun mutisi:
"Kiitän teitä, minä voin mainiosti."
"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko
äitisi silloin parlamentissa?"
"Sitä en luule."
"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta
huolta."
"Barbara on Dennis-enon luona."
Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten
tyttärenpoikaansa hän sanoi:
"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä
merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"
"Hänen ylhäisyytensä näyttää kalpealta."
"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta.
Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että
minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä
en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää
matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."
Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista.
Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja
väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä
pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton
tila. Tuo pieni arvokas nainen -- aristokraattisen periaatteen säiliö
-- oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon
valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa
mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi
ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei
jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle
hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja
oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi
ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt,
mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin,
ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista
hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin
pehmeällä tavalla -- sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja
kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän
kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:
"Rakkaani, älä haudo sitä. Siitä ei tule koskaan mitään."
Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin
pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan
merkkiä siitä, että oli kuullut.
Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet
huulensa ja sanoi terävästi:
"Hitaammin, Frith, olkaa hyvä!"