Babsisi.
Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen
asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä
ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti,
sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia
kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen
venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin
oli kammattu eri tavalla -- mikä seikka häiritsi sellaista, joka
ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun
hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä
vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla
kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa
Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja
outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään,
niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen.
Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa
päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.
Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen
ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras
kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan
auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä
heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi
Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi
sentään pitämään meren oikealla paikallaan -- sillä loppujen lopuksi
se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän
oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä,
niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta
tosiasioita, niin ne tulevat -- pirullisiksi! Itse asiassa hän ei
paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö
oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli
perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja
mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen
ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja
onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin
rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa.
Aatteet olivat kylläkin hyviä -- kellään ei voinut olla mitään niitä
vastaan oikeassa paikassa -- esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta
rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain
aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään
muusta, tuntui lordi Dennisistä olevan _outré_.
Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä
epäilevästi.
"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen
sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin
maalauksellista -- tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!"
Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on
kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen -- ivasi aatteita, ivasi
itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi,
että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi,
sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.
Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua
muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin
kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä
estänyt, olisi tullut petetyksi.
Tuo ihmeellinen hymynaamio -- tuo nuoruuden tutkimattomuus -- hävisi
yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti
"kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli
ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka
sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään,
joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen
hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli
täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta,
herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun
kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo
"lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin
-- hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja
tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne, _cacoethes volandi_,
ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä -- kuten kielto
haavoittaa lasta.
Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut
harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain
huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen
annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä
tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut
alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen
seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen
tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen
sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä,
näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen
siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen
johdosta, että täytyi pysyä maassa.
Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten
vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello
löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman
epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin,
pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin
hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin
läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän
irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa
hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa,
ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat,
lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien
keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli
päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli
niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin
synkkä, odottaen päivän tuloa!
Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen
taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä
vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin
tottunut näihin pimeihin hetkiin -- vain viime yönä tähän samaan
aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen
viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin
erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys
olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja
vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan
itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän
meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän
kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.
Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan
siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian
Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti
vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi
oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen
taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset
levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina,
tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui
ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan,
auringon noustessa.
Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin
taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa
oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän
nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä
ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan,
kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja
sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja
valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan,
hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn
näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä
sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen
märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi
unhotuksen vesille."
Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja
yläkertaan vieviin portaisiin.