Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin
Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia
päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin
kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti,
nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin
ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten
tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään
olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin
kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin
tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä,
vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän
tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe,
John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi
kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen
pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa
muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman
hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista,
vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei
ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan
välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli
gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan,
niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja
majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin
hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua
asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin
saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti
unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan
unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että
hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa,
mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä
ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut,
osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.
Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota
vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen
talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä
perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa -- muratin peittämät seinät,
purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto,
rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka
ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen
takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen
erillään tavallisista tarpeista -- se teki muut arvottomiksi.
Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut,
lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä
Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä
aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa
laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat
kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän,
hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei
ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien
kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan
hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan
lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että
eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin,
miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla,
hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten
pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun
hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan
kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä
hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on
yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme
saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä
anna muidenkaan sitä viljellä."
Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi
odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon
kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti
radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä,
että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä
takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin
vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun
hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa
mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä
pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.
Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin
käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi
odottaa Goodwood-juhlaa.
Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan
kirjeen:
Valleys House.
Rakkahin Dennis-enoni.
Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään?
Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää
suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen
illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan -- joten en halua mennä
Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi,
on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada
hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.