Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin
mietteisiinsä vaipuneena.
Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut
niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia
ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger
oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän
vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin
intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut
ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein
riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi --
vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin,
kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella --
outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman
ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen
uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.
Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut
päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut
tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka
hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat
yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä
olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa,
puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana
päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla,
seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa
ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen,
kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme.
Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran
kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään.
Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa,
paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli
puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten
sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet
vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti
kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja
erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen,
joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi,
että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan
sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet -- pienen miehen, mustassa
takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.
"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan,
"minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä,
että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja
pyhimpään ja salaisimpaan -- voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä
en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin
vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan
vastaamaan.
"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta
ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on
meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän
täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme
yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista
laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan.
Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa -- suokoon hän anteeksi
minun sanani -- puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin
tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin
tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä
meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää
seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa
-- --"
Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen
ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet
niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja
hänen äitinsä sanoi:
"Nyt, rakkaani, on sairashuonepäivä. Me ennätämme juuri sopivaan
aikaan."
Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin
äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.
Lady Valleys katseli häntä syrjäsilmällä.
"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli
varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on
saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."
"Miesparka!"
"_Sinä_ menet sinne", sanoi lady Valleys kuivasti.
Barbara vetäytyi takaisin nurkkaansa.
"Älä härnää minua, äiti!"
Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua
Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen
puristukseensa.
"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen
voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi.
Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet
vaivannut itseäsi liiaksi."
Barbara huokasi.
"Toivon, että olisimme jo huomispäivässä."
Auto oli pysähtynyt, ja lady Valleys sanoi:
"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin
hyvältä nähdä sinut."
"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara,
"tietenkin minä tulen".
Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta
heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus
herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui
erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata
auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin
kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin
nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi
aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi.
Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin
haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla
lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät
olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan
näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien
huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan
kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja
näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista
sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara
menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan
kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli
alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli
jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine
kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen
näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta
selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian
toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten
hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä
pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut
Bethnal Greenistä."
Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen
oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta -- hänen outo,
hauras kauneutensa oli kadonnut.
Tuntui huojentavalta, kun lady Valleys sanoi:
"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä
aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja
virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen."
Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti
laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren
ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa
vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen,
niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois,
saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna.
Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit
olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan,
tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä
kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat
erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri,
valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.
Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja
yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja
tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat
uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran
valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat
liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.
Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä
nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli
Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään
vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset
posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat
hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli
ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren,
itsehillintäisen miehen varustusten läpi.
"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan
saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. _Il
est trop intransigeant_. Ah! Sielläpäs on Babs!"
Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet
hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea
takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan,
ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin
pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää
valssin joka pyörteessä.
Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien
oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:
"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija,
Bertie?"
Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:
"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."
Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka
ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja
seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:
"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!"
Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka
silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud --
raukka -- ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"
Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa
seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä,
puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.
Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään
valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä
rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville!
Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi
hävinnyt kosketuksesta -- hän oli lumouksen aaveiden kaltainen,
jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston
tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä!
Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä
olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa,
mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava -- tässä maailmassa,
mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt
ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään,
joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma,
eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet
kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier
puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin
erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!
Harbingerin ääni sanoi heidän takanaan:
"Lady Babs!"
Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja
viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä,
aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki
haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia
palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta
kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.