Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä
pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen
pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna
noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden
lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka
teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.
Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi
miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei
muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli
ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen
vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen
uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa
kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva
aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin
rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne
vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat
hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta;
ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen
hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä
herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus
saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa
koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä.
Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan
ja melkein pimeään saliin -- varjostimet olivat alasvedetyt. Hän
kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja
eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain
taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia
nuo vanhat Caradocit -- muutamat niistä olivat mustia, aseellisia
olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla,
julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan
jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi
ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin,
kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli
nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi.
Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat
ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta
hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle
ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka
olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt.
Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja
joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä
olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa,
kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen
perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin
joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet
melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä
hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän
seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä
iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:
"Täälläkös sinä istut, isoisä?"
"Täällä."
"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"
"Tornin katolle, Ann."
"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun _täytyy_
nyt mennä."
"Ikävätä menettää sinut."
"Niinhän se on, mutta hyvästi nyt."
Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys
katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.
Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa
seuraavalla tavalla.
Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka
ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat
sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin
jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.
Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan
kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli
nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan
pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan
riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka
jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.
Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa,
joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä
tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja
heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli
seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut
vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki
varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden
yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen
ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa
eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.
Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli
lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta
kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti,
vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä,
että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties
koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä
tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä
olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta
köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen
hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan
siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi
jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana.
Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin
ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin
minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä
luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa
omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa
osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien
niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun
kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä,
että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella.
Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia.
Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa
minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti
tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani
perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka
avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin...
Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai
paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut
pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!
Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa
sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä
siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa
tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi
viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku
toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta,
että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen
kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin
hänelläkin, hän oli vastannut: "Jos _minä_ en sitä tee, niin sen
tekee joku rahamies, yhtiö -- tai, mikä pahempi, valtio!" Kun
osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan
hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi
ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää
huomioonottamatta.
Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet
surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden
aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.
Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa,
kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään
hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti
miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:
"Mikäs sinun nyt on, Geoff?"
Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja
ojensi vaimolleen tuon paperin.
"Tuo louhimo! Siitä ei ole mihinkään -- täytyy sulkea?"
Lady Valleysin kasvot muuttuivat.
"Oh, ei! Se merkitsisi huutavaa hätää."
Lordi Valleys tuijotti kynsiinsä. "Se panee jarrun koko tilalle", hän
sanoi.
"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä
silmiin -- minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla
heistä on sellaiset suuret perheet."
Lordi Valleysin katsellessa edelleen kynsiään lady Valleys jatkoi
vakavasti:
"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin
vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen,
että sen saisi vuokratuksi."
"Vuokratuksi? Paras lehtokurppametsä koko maailmassa!"
Seuraten ajatuksiaan lady Valleys jatkoi:
"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin.
Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"
"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan -- hän on liian
epäkäytännöllinen".
"Hän näyttää aina hyvin tietävän, mitä tarvitsee."
"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä
tällaisia asioita -- hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin
keskiaikaan."
Lady Valleys tuli lähemmäksi ja tarttui hänen takkinsa kaulukseen.
"Geoff -- tee minulle mieliksi. Jokin toinen keino!"
Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun
aikaa. Lopulta hän vastasi:
"Miellyttääkseni sinua -- minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon
toiseksi vuodeksi."
"Luuletko sinä, että se on vuokraamista parempi?"
"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne.
Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta
joululahjaksesi."
Lady Valleys punastui hieman, kumartui eteenpäin ja suuteli hänen
korvaansa.
Juuri sillä hetkellä pikku Ann oli astunut sisään.
Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen,
niin lady Valleys sanoi:
"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle,
sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."
Lordi Valleys vastasi melkein jurosti:
"Se johtuu luultavasti kuumuudesta -- tai Harbingerista. Huolimatta
mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä
lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."
"Ah!" sanoi lady Valleys hitaasti, "minä en ole siitä niin varma".
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän
tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."
"Mitä!" sanoi lordi Valleys muuttuen epäfilosofisen punaiseksi.
"Sitä, mitä sanoinkin!"
"Älähän joutavia, Gertrude. Miltounin asia riitti jo yhden vuoden
osalle."
"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa
silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."
"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys.
"Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki
olisitte väärässä."
Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia
näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!
"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet
mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.
Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla,
minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on
senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi
hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä,
joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain
vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista
toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin,
että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen,
sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt
ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää
lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman
tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet
perheet! Hänen perusaatteensa oli -- kansallinen laajennus! Hänen
mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen
motoksi, oli: _"De l'audace, et encore de l'audace!"_ Kysymyksessä
oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä
merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se
mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua",
hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän
ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää
kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on
tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"
Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada
syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka
olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta,
että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.
Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa
pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.