Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta
vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut.
Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että
Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon
ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia
palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään
varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista
elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti
puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän
elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä
tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän
parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä
eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli
tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti -- mikä
hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta.
Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä
aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana
ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui
siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa,
mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa
oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun
hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja
jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen
mukavuudekseen, hän ajatteli:
"Hyvä Jumala, _huomenna_ -- minä olen jo poissa!"
Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa
olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään:
"Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin -- olenko minä
muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että
tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai
etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat,
estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi
sen Barbarassakin -- tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa,
eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon
eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä
teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon,
saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet
leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta
Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen
tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden
piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.
Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän
edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi
iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut
hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä
tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin
pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.
Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta.
Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi
pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat
osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille,
joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä
pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä,
mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.
"Lähdettekö te pois? Minä voin tulla veräjälle asti."
"Sepä hauskaa."
"Niin. Tuossako on kaikki teidän tavaranne?"
"Pelkään olevan."
"Oh! Onhan niitä siinä jo aika paljon!"
"Niin paljon kuin minulle sopii."
"Tietenkään _teillä_ ei ole tapana pitää merisikoja mukananne?"
"Ei tavallisesti."
"Minulla on aina. Tuollapas on isoäidinäiti!"
Lady Casterley oli tosiaankin tiensyrjässä, neuvomassa hoikkaa
puutarhuria, miten vanhaa tammea oli hoidettava. Courtier astui alas
ja meni jättämään hänelle hyvästi. Tämä tervehti häntä eräänlaisella
julmalla sydämellisyydellä.
"Te siis menette! Olen iloinen sen johdosta, vaikka hyvin
ymmärrättekin, että minä pidän teistä persoonallisesti."
"Aivan niin!"
Lady Casterleyn silmät hohtivat pahanilkisesti.
"Miehet, jotka nauravat teidän tavallanne, ovat vaarallisia, kuten
olen teille aikaisemmin sanonut!"
Sitten hän hyvin vakavasti lisäsi:
"Minun tyttärentyttäreni tytär tulee menemään naimisiin lordi
Harbingerin kanssa. Minä sanon tämän, mr Courtier, teidän sielunne
rauhan vuoksi. Te olette kunnian mies, pitemmälle tässä ei saa mennä."
Kumartuen hänen kätensä yli Courtier vastasi:
"Hän on oleva onnenpoika."
Pikkuinen vanha lady katsoi häneen kiinteästi.
"Varmasti. Hyvästi!"
Courtier kohotti hattuaan hymyillen. Hänen poskiaan poltti. Päästyään
vaunuihin hän katsahti ympärilleen. Lady Casterley antoi edelleen
neuvoja hoikalle puutarhurille. Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen
ajatuksensa:
"Minä toivon, että tulette takaisin. Sillä minä toivon olevani täällä
jouluna, ja minun veljeni tulevat myöskin silloin tänne, Jack ja
Tiddy, mutt'ei Christopher, sillä hän on nuori. Minun _täytyy_ nyt
mennä. Hyvästi! Halloo, Susie!"
Courtier näki hänen liukuvan tiehensä ja yhtyvän portinvartijan
tyttäreen, pieneen, kalpeaan, kunnioitusta ilmaisevaan olentoon.
Auto kääntyi kujalle.
Jos lady Casterley oli suunnitellut tämän paljastuksen, mitä hän
ei tosiaankaan ollut tehnyt, sillä hän oli saanut sen päähänsä
Courtierin naurun johdosta, niin hän ei olisi voinut keksiä mitään
tepsivämpää, sillä syvällä Courtierin sydämessä oli kulkijan hyvin
todellinen epäluulo, mikä läheni melkein halveksuntaa, ihmisiä
kohtaan, joilla kaikki oli niin valmiina ja järjestyksessä, kuten
ylimystöllä ja porvaristolla, oli toiminnan miehen koko kauhu kaikkea
sitä kohtaan, mitä hän nimitti -- "puskemiseksi ja oksentamiseksi".
Barbaran tavoitteleminen jossakin muussa kuin avioliiton
tarkoituksessa ei ollut koskaan juolahtanut hänen päähänsä, hänen,
jolla oli niin vähän sovinnaista moraalia, mutta niin paljon
itsekunnioitusta. Ja salainen halu syrjäyttää Harbinger ja joutua
naimisiin, missä olisi näyttänyt merirosvolta, oli aivan yhtä vähän
sellaisen miehen maun mukaista, jolle ei ollut outoa pitää itseään
muiden ihmisten veroisena. Hän antoi vaunujen poiketa kujalle, joka
vei Audrey Noelin asunnolle, sillä hän ei voinut poistua käymättä
rohkaisemassa tuota ahdingossa olevaa olentoa.
Mrs Noel tuli häntä vastaan verannalle. Ohuen ja hieman ruskettuneen
käden puristuksesta -- käden, joka ei ollut koskaan jouten --
Courtier tunsi hänen luottavan hänen myötätuntoonsa ja haluunsa
ymmärtää häntä; eikä mikään taas herättänyt parasta, mitä oli
Courtierissa, niin hyvin kuin tämänlaatuinen äänetön vetoaminen hänen
suojelukseensa. Hän sanoi kohteliaasti:
"Älkää antako ihmisten ajatella, että olette masennuksissa", ja
puristaen hänen kättään lujasti: "Miksi teidän pitäisi menehtyä tällä
tavalla? Se on synti ja häpeä!"
Mutta hän pysähtyi tuntiessaan puhuvansa sopimatonta näiden kasvojen
edessä, jotka liikehtimättä ilmaisivat niin paljon enemmän kuin hänen
sanansa. Courtier protesteerasi sivistyneenä miehenä, mrs Noelin
kasvot olivat luonnon protesti, vasten tahtoaan menehtyvän kauneuden
äänetön julistus, kauneuden, joka oli elämän kutsu syleilyyn, mistä
elämä sai alkunsa.
"Minä lähden, minä", hän sanoi, "te ja minä, kuten tiedätte, emme ole
sopivia näille ihmisille. Mitään vapauden lintuja ei sallita!"
Puristaen Courtierin kättä mrs Noel kääntyi pois taloon, jättäen
hänet katsomaan sitä paikkaa, missä hänen valkea vartalonsa oli
ollut. Courtier oli aina tuntenut suojelevaa tunnetta Audrey Noelia
kohtaan, mikä vain hieman rohkaistuna olisi tullut lämpimäksikin.
Mutta sen jälkeen kuin mrs Noel oli joutunut omituiseen asemaansa,
Courtier ei olisi mistään hinnasta karistanut hänestä pois sitä
uskoa, että hän, mrs Noel, saattoi luottaa häneen. Ja nyt kun hän
oli kiinnittänyt katseensa muualle, ja kun mrs Noel oli vaikeassa
pulassa, hän tunsi hänen puolestaan sitä vihaa, mitä veli tuntee, kun
oikeus ja sääli ovat yhtyneet pilkkaamaan hänen sisartaan. Frithin,
autonkuljettajan, ääni herätti hänet synkistä unelmista.
"Herra, katsokaapas lady Barbaraa!"
Seuraten miehen katseen suuntaa Courtier näki taivaanrantaa
vastaan kallioisella kukkulalla, Ashmanin hullutuksen yläpuolella,
ratsastajan patsaan. Hän pysäytti auton heti ja astui alas.
Courtier tapasi Barbaran raunioiden luota, jotka olivat tiepuolessa,
jumalaisen sallimuksen suojaamina, joka odottaa siihen uskovia
ihmisiä. Hän ei voinut sanoa, huomasiko Barbara hänen lähestymistään,
ja hän olisi antanut kaikkensa, mikä ei ollut paljon, jos olisi
saanut nähdä hänen kankean nuttunsa ja hänen ruumiinsa pehmeän
lihan läpi tuohon ihmeelliseen luolaan, sydämeen, jos olisi saanut
hetkenkin Ashmanin tavoin jättää kaiken aineellisuuden ja elää tuota
kirkasta elämää, missä ei ole mitään raja-aitoja miehen ja naisen
välillä. Barbaran hymy sai hänet niin hämille, tuo hymy, jonka hänen
henkensä työnsi esiin, kuten ensimmäinen kukka työntyy maan pinnasta
tekemään pilaa kevättuulista. Miten tietää, mitä se merkitsi! Ja
kuitenkin Courtier ylpeili naistuntemuksellaan, jota hänellä jonkun
verran olikin. Mutta hän ei keksinyt muuta sanoakseen:
"Tämä sattuma on minulle hyvin mieleinen."
Katsahtaen sitten äkkiä ylös Courtier huomasi hänet oudon kalpeaksi
ja väriseväksi.
"Minä tulen näkemään teidät Lontoossa!" sanoi Barbara, ja iskien
hevostaan ruoskallaan, katsahtamatta taakseen, hän ratsasti pois
kummun yli.
Courtier kääntyi nummelle vievälle tielle, ja päästyään autoonsa hän
mutisi:
"Nopeammin, Frith, olkaa hyvä!"...